Kirjeitä kaukaa

Vanhaa postia

Plinius  nuorempi. Kirjeitä keisariajan Roomasta. Suomennostyöryhmää johtanut ja suomennoksen toimittanut Marja Itkonen-Kaila. Gaudeamus 2019, 158 s.

Kuten otsikostakin näkyy, tämä kirja on syntynyt opetustyön yhteydessä ja muistan sen itsekin lukeneeni jo 70-luvulla, jolloin ensimmäinen laitos ilmestyi.

1960-luvulla joku Pliniuksen kirje oli latinan oppikurssissakin ja muistan yhä, miten hän kuvasi Vesuviuksen purkauksesta syntynyttä pilveä: candida interdum, interdum sordida et maculosa… Kummallista kyllä, jokaisesta kerran oppimastani latinan sanasta on jossakin vaiheessa ollut hyötyä. Mutta tämä vie jo eri asiaan.

Plinius nuorempi oli hyvin korkeaan asemaan, jopa konsuliksi yltänyt roomalainen, joka keskusteli itsensä keisarin kanssa. Hänen kirjeenvaihtoaan keisari Trajanuksen kanssa on tässäkin valikoimassa, joka sisältää vain pienen osan säilyneestä aineistosta.

Nämä kirjeet ovat kiinnostavia osittain kuvaamiensa tapahtumien (Vesuviuksen purkaus, kristittyjen vaino) takia ja osaksi vain todistuskappaleina ajan normaaleista tavoista ja ajattelusta.

Joissakin kirjeissä kuvataan arkisia tapahtumia, lepoa maaseudun rauhassa, luentatilaisuuksia (joista väki hiippailee kesken pois), annetaan leikillisiä nuhteita päivällisvieraalle, joka jätti tulematta, pohditaan unien merkitystä ja niin edelleen.

Hauska on kuvaus saiturin kutsuista, joissa vieraat jaettiin peräti kolmeen kategoriaan, toki yleensäkin lienee ollut tavallista, että isäntä joi parempaa viiniä kuin muut. Ylellisyyden ja kitsauden yhdistelmä sentään oli vielä häpeällisempi kuin nuo paheet erikseen, muistuttaa kirjoittaja.

Plinius kuvailee myös hyvin tarkoin huvilansa, mistä voi tehdä johtopäätöksiä siitä, miten aikaa siellä vietettiin: kirjoja tosiaan luettiin eikä lueskeltu, korostaa kirjoittaja. Kylvyt ja saunominen (hikoilu) kuuluivat ohjelmaan, kuten myös liikunta (palloilu). Ruokahuoltokin oli järjestyksessä, sillä merestä saatiin kampeloita ja katkarapuja ja lähistöllä laidunsi karjaa, josta saatiin maitoa.

Kirjoittaja kuvailee myös enonsa, Plinius vanhemman elämäntapoja, jotka esitetään esimerkillisinä. Hänen julki tuodut hyveensä antavat hyvän käsityksen siitä, millaista ihmistä tuohon aikaan Roomassa arvostettiin. Eno oli ankaran ahkeruuden perikuva. Tämä eno muuten kuoli Vesuviuksen purkauksessa, jota hän meni liian lähelle tutkimaan.

Kilpa-ajovillitystä Plinius ei voi ymmärtää. Koko typeryys kiteytyy siinä, että yleisö suhtautuu ajajiin sen mukaan minkä värinen tunika heillä on yllään. Sehän osoitti, mitä joukkuetta he edustivat.

Mikäli tunikaa olisi vaihdettu, olisi suhtautuminen muuttunut vastaavasti. Mitähän opimme tästäkin…?

Itse asiassa elettiin rappion aikaa, ainakin Tacituksen mukaan ja Pliniuksen kirjeistä monet onkin osoitettu tälle historioitsijalle, joka ensi kerran myös mainitsi fennit-nimisen kansan.

Tacitus kertoo historiateoksessaan myös kristittyjen vainoista, joihin Pliniuskin suoranaisesti osallistui ja kysyi keisari Trajanukselta neuvoa, miten moiseen väkeen oikein pitäisi suhtautua.

Olipa heidän uskonsa millainen tahansa, ainakin heidän itsepäisyytensä ja uppiniskainen taipumattomuutensa oli mielestäni rangaistavaa, hän toteaa.

Trajanus kielsi erityisesti etsimästä kristittyjä, mutta määräsi rankaisemaan niitä, jotka kieltäytyivät sanoutumasta oikeudessa irti tuosta lahkosta. Rangaistus merkitsi kuolemanrangaistusta. Keisari kielsi erikseen nimettömien ilmiantojen hyödyntämisen.

Tutkiessaan asiaa Plinius antoi kiduttaa kahta orjatarta, joita sanottiin diakonissoiksi. Hän ei kuitenkaan löytänyt muuta kuin vääristynyttä ja suunnatonta taikauskoa.

Taudin pysäyttäminen ja parantaminen näytti kuitenkin onnistuvan. Toimenpiteet kristittyjä vastaan olivat saaneet aikaan sen, että lähes tyhjilleen jääneisiin temppeleihin alkoi taas kokoontua väkeä. Eläimiä uhrattiin taas ja uhrieläinten liha kävi kaupaksi.

Plinius oli ajan oloissa ilmeinen filantrooppi, joka vapautti orjiaan ja salli heidän tehdä testamenttinsa. Hän huolehti jopa liikuttavasti vapautetun orjansa terveydestä. Monen mielestä tällainen oli sopimatonta ja orjia täytyi kohdella vain niiden tuottaman taloudellisen hyödyn näkökulmasta. Asiassa on jotakin tuttua.

Tuonakin aikana löytyi tietenkin aina pilkkaajia ja jotkut lurjukset olivat jopa senaatin salaisissa äänestyksissä kehdanneet kirjoittaa äänestystauluihin pilapuheita ja törkeyksiä. Sellaiset tyypit eivät kunnioittaneet edes itseään, paheksui Plinius.

Pliniuksen vaimo Calpurnia oli todellinen , hyveiden ruumiillistuma, paragon, kuten sankarimme kirjoitti tädilleen. Ylivoimaisesti tärkein hyveistä oli aviomieheen kohdistuva rakkaus ja ihailu. Sen syykin oli kiitettävä: Calpurnian rakkaus ei näet perustu nuoruteeni, joka on katoavaa, eikä ulkomuotooni, joka vähitellen rapistuu, vaan maineeseeni…

Tästä voinemme päätellä, että maine, sikäli kuin se oli ansaittua (oliko muun laista todellista mainetta edes olemassa?) syntyi vain hyveistä.

Hyveiden esikuvaksi sopi myös muuan roomatar, Arria, jonka mielentyyneys ha velvollisuudentunto olivat horjumattomat. Kun kunnia velvoitti häntä miehensä kanssa tekemään itsemurhan, hän lävisti ensimmäisenä rintansa, veti sieltä tikarin pois ja antoi sen miehelleen lausuen kuolemattomat, suorastaan jumalalliset sanat:  Paetus, ei se tee kipeää.

Näin tehdessään ja sanoessaan hän näki silmiensä edessä kunnian ja kuolemattomuuden, katsoo kunnioittava Plinius.

Roomalaisten kukoistuskauden, tai Tacituksen silmin alkavan rappiokauden, kulttuuri on meidän näkökulmastamme merkillinen sekoitus ylevyyttä ja barbaarista raakuutta.

Oswald Spenglerin näkemyksen mukaan tuo aikakausi oli verrattavissa nykyiseen historian vaiheeseen, jolle jälleen leimansa lyövät suurkaupungit ja niiden elämänmuoto.

Arrian ja Paetuksen tapauksessa kyseessä taisi olla kuviteltujen menneen aikakauden hyveiden enemmän tai vähemmän anakronistinen ilmaantuminen ihanteettoman ja uskonnottoman nykyajan keskelle.