Sensaatioita historiasta

”Elimet” kirjoittavat historiaa

Kun joskus neuvostoaikana juttelin sikäläisten ystävieni kanssa, sattui aina joskus niin, että joku mainitsi sanan organ, siis elin, elimet.

Siihen liittyi usein äänen madaltaminen ja irvistys. Paino pantiin toiselle tavulle, jolloin sana itse asiassa tarkoitti urkuja, mutta jokainen ymmärsi, kenen urkuihin viitattiin.

Venäläinen intelligentsija ei ole koskaan odottanut salaiselta poliisilta mitään hyvää ja tämä on toki luonnollinen asiain tila. Sittenpä vasta olisi pitkälle ehditty, kun älymystö kaveeraisi luonnollisen arkkivihollisensa kanssa. Eihän sellainen onnistu missään maassa.

Neuvostoliiton jälkeisellä Venäjällä erikoispalvelut ovat jälleen saavuttaneet mahtiaseman, mitä ei tarvitse ihmetellä. Juuri nehän ovat nykyisen presidentin erikoisalaa ja hän ja hänen kaverinsa ovat niin sanotusti alan miehiä.

Normaalissa länsimaisessa demokratiassa tällaista tilannetta olisi vaikea kuvitella, vaikka tiedusteluväen edustajat ovat silloin tällöin nousseet politiikassa merkittäviin asemiin myös esimerkiksi Amerikassa. Sielläkin erikoispalveluiden asema ja toimintavapaus ovat olleet poikkeuksellisen korkeat.

Intelligentsija on sentään joutunut asioimaan myös salaisen poliisin kanssa, paitsi vastentahtoisena asiakkaana, myös elinten arkistojen käyttäjänä. Neuvostoliiton historiaa ei voida kunnolla kirjoittaa ilman salaisen poliisin ja tiedustelun arkistoja, eikä tämä koske vain ulkopolitiikkaa ja sotia, vaan myös jopa kulttuuripolitiikkaa.

Itse asiassa elimet osoittautuivat melko yhteistyöhenkisiksi eräässä historian vaiheessa. Kun FSB:n arkistohallinnon päälliköksi tuli Vasili Hristoforov, jota itseäänkin voi kutsua intellektuelliksi, saatiin aikaan monia hyvin kiinnostavia lähdejulkaisuja, jotka käsittelivät aiheita aina Vlasovin armeijasta Katynin murhiin ja intelligentsijan kohtalosta OGPU:n mielialatarkkailun raportteihin.

Myös Suomeen liittyvää aineistoa julkistettiin melkoisesti ja valikoima aineistosta luettavissa teoksista Tuntematon talvisota ja Stalinin salainen jatkosota.

Itse asiassa edellisen kirjan venäjänkielinen vastinpari  (Зимняя война 1939-1940гг. в рассекретных документах Центральново архива ФСБ России и архивов Финляндии. Под ред. А.Н. Сахарова, в.С. Христофорова и Т. Вихавайнена Москва, «Академкнига» 2009, 815 с.)osoittautui niin arkaluontoiseksi, ettei sitä ole koskaan ollut missään myytävänä. Kirja sisälsi myös suomalaisia dokumentteja, joita olimme pienen työryhmän kanssa sinne käännättäneet.

Ilmeisesti joku jossakin kauhistui moista historiakuvaa. Paitsi että kirjaa ei päästetty markkinoille, sille kyhättiin kilpaileva teos, joka perustui Leningradin NKVD:n arkistoihin ja joka sisälsi enimmäkseen yhdentekevää alatason materiaalia, jonka ilmeisenä funktiona oli ollut palvella kompromaattina saksalaisyhteyksiä etsittäessä.

Hristoforov, joka oli innostunut tutkijaksi, julkaisi muun muassa jatkosodasta varsin kiinnostavan tekstin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=suomen+irtautuminen ).

Pari vuotta sitten hän sai itseltään presidentiltä käskyn erota FSB:n arkiston palveluksesta ja siirtyä sitten kokonaan tutkijaksi, jos se kerran kiinnosti. Tällaisista tarjouksistahan ei ole tapana kieltäytyä.

Kaiken kaikkiaan Vasili Stepanovitšin kanssa työskenteleminen oli meille suomalaisille varsin antoisaa. Hänelläkään ei ollut avaimia mihin tahansa ja esimerkiksi ulkomaantiedustelun arkistot olivat eri tahon alaisuudessa. FSB:n arkistotyöntekijät myös sensuroivat elinten toimihenkilöiden nimiä julkistetuista dokumenteista.

Joka tapauksessa asiassa oli melkoisesti uutuuden viehätystä, kun kutsuttiin tapaamiseen Lubjankan eteen, josta herrat sitten tultaisiin poimimaan…

Itse asiassa dokumentteihin tutustuminen ei tapahtunut itse Lubjankan rakennuksessa, vaan FSB:n arkiston lukusalissa siinä vieressä, Kuznetski mostilla, jonne tilattua tavaraa tuotiin. Normaalista meikäläisestä käytännöstä homma poikkesi sikäli, ettei arkistoluetteloita annettu käytettäväksi, joten kokonaisuuden suhteen jäi yhä hapuilemaan pimeässä.

Joka tapauksessa originaalit numerointeineen vakuuttivat siitä, ettei tässä ihan ilmeisten väärennösten kanssa oltu tekemisissä. Se olisi jo vaatinut sellaisen työmäärän ja tuottanut niin kyseenalaista hyötyä, ettei moista voinut pitää mahdollisena.

Siitä huolimatta on tietenkin syytä olettaa, etteivät erikoispalvelut kaihda myöskään väärennöstä, jos se heitä palvelee. Eiväthän ne kaihda paljon mitään muutakaan.

Kun FSB:n arkistosta nyt viime päivinä on suuren kohun ja järjettömien syytösten (kansanmurha, kuolemanleirit) kera tuotu esille muutamia valittuja dokumentteja tai itse asiassa enimmäkseen otteita niistä, ymmärtää lapsikin, että tämä tapahtuu aivan tietyllä tarkoituksella. Rikostutkinta Suomen miehityspolitiikasta kuulostaa tietenkin hyvin juhlalliselta ja onhan se kaikessa koomisuudessaan aikamme henkeä vastaava.

On tietenkin totta, että Suomi erotteli miehitetyllä alueella väestön kansalliseen ja epäkansalliseen ja keskitti jälkimmäisen ryhmän asumaan leireissä, jotka itse asiassa olivat etupäässä Petroskoin kaupunkikortteleita. Kuolleisuus leireissä muodostui ensimmäisenä leirivuonna kohtuuttoman korkeaksi ja vastuu siitä on tietenkin miehittäjällä.

Kyseessä oli myös etnisen puhdistuksen valmistelu ja sellaisiahan nykyään pidetään rikoksena. Rikoksena niitä ei kuitenkaan pidetty toisen maailmansodan jälkiselvittelyissä, jolloin miljoonat saksalaiset siirrettiin asuinalueeltaan, jotka jäivät naapureille.

Suomalaiset pystyvät esittämään ikäville asioille paljon ja päteviä puolusteluja, jotka liittyvät partisaanivaaraan, elintarvikepulaan (mikä oli sekä Moskovan rauhan että Stalinin määräämän poltetun maan taktiikan syytä) ja vaikkapa Itä-Karjalassa asuneen ei-karjalaisen väestön äskettäiseen saapumiseen (karjalaisten osuus KASNT:n väestöstä oli vuonna 1926 37% ja vuonna 1939 enää 23%. Vuonna 1920 he olivat olleet enemmistönä Karjalan kommuunissa).

Tosiasia kuitenkin oli, että kuolleisuus epäkansallisten keskuudessa oli paljon suurempaa kuin karjalaisten keskuudessa. Jälkimmäiset kun pystyivät myös viljelemään omia palstojaan.

FSB saa ponnistella miten paljon haluaa, osoittaakseen, että suomalaiset järjestivät Karjalassa kansanmurhaa. Sen osoittaakseen heidän olisi tietenkin välttämätöntä käyttää nimenomaan suomalaisia aineistoja, jotka ovatkin kaikille avoinna. Yhteinen tutkimusprojekti olisi mitä tervetullein idea. Itse asiassa suomalaiset ovat tämän asian läpikotaisin tutkineetkin jo 1980-luvulla, mutta eihän lisä koskaan pahaa tee.

Myös NKVD:n kuulustelupöytäkirjoja, postisensuurin sieppaamia kirjeitä ja muuta materiaalia on ollut jo kauan runsaasti käytettävissä. Suuri osa siitä oli aikoinaan hyvin arkaluontoista, kun näet miehitysalueella ollut väestö kehui miehityksen aikaisia olojaan.

Venäjäksi tätä materiaalia löytyy esimerkiksi Vasili Makurovin teoksesta Neizvestnaja Karelija ja suomeksi teoksesta Stalinin salainen jatkosota.

Sodan jälkeen, kun kuulusteluja pidettiin, olikin suurena kysymyksenä, miten suomalaisten kanssa veljeilleitä ja hyvää elämää viettäneitä miehitettyjen alueen kansoja oikein pitäisi rangaista… (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=voi+voittajia ). Hyvin todennäköinen oli karkotus esim. Kazakstaniin, jonne monia muita kansojakin kyyditettiin tai oli jo kyyditetty.

Nyt on sitten toinen ääni kellossa ja toiset kysymykset, jotka kuulostavat niin sanoakseni aivan dosenttitason aivoituksilta. Aikakausi muuttuu ja FSB sen mukana.