Olennaisista kysymyksistä

Itsenäisyyden synnytystuskat

Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi I-II, 1967-1970, Docendo 2020, 692 s.

Aina kun tapaa vanhoja eli siis iäkkäitä venäläisiä kollegoita, he muistavat kysyä, miten akateemikko Polvinen jaksaa ja lähettävät terveisiä.

Ilokseni olen voinut aina vastata, että hän voi hyvin. Akateemikon titteliähän ei Polvisella varsinaisesti ole, mutta Akatemian tutkijaprofessorin virka mielestäni kyllä asiallisesti vastasi sitä.

Itse asiassa maassamme tuskin on tai on ollut ketään, joka olisi paremmin ansainnut myös historian akateemikon kunniatittelin. Polvinen on nimittäin tehnyt laajat perustutkimukset lähes kaikista Suomen historian tärkeimmistä kriiseistä. Niitähän ovat sortovuodet, itsenäistyminen ja sodat.

 Kaiken kruunaa moniosainen Paasikiven elämäkerta, joka piirtää laajan kaaren keisarivallan ajasta kylmään sotaan. Vain Suomen sodan ja Porvoon valtiopäivien (maapäivien) ajanjakso on jäänyt Suomen kohtalonhetkistä Polviselta käsittelemättä.

Kannattaa sitä paitsi huomata, että tutkija on noissa kirjoissa saanut mennä aikamoiseen pystymetsään. Hänen jälkeensä muilla on jo ollut helpompaa hahmottaa Suomen kohtaloita kansainvälisen politiikan suurissa murroksissa.

Polvisen klassinen tutkimus Venäjän vallankumous ja Suomi 1917-1920 I-II (julkaistu alun perin vuosina 1967-1970) käsittää ajanjakson Venäjän Helmikuun vallankumouksesta vuonna 1917 Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä lokakuussa 1920 solmittuun Tarton rauhaan saakka.

Kuten tekijä kirjan saatesanoissa kirjoittaa, Suomen osuus Venäjän vallankumousprosessissa oli siihen saakka jätetty tutkimuksessa miltei täysin varjoon ja sen sijaan keskitytty Suomen sisäisiin ongelmiin ja sen ohella myös muun muassa Suomen ja Saksan suhteisiin tuona aikana.

Saksan nostaminen tutkimuksessa etualalle oli kyllä sikäli ymmärrettävää, että sen arkistot oli voittajavaltojen toimesta sodan jälkeen avattu. Niitä oli myös Suomen itsenäistymisen kannalta tutkittu parinkin tutkijan toimesta.

Venäjän arkistot eivät sen sijaan olleet avautuneet ja venäläisten lähteiden tutkimista rajoitti myös se, että hyvin harvalla oli tarvittava kielitaito. Polvinen sen sijaan hallitsi sekä saksaa että venäjää.

Suomalaisten arkistojen lisäksi Polvinen hyödynsi työssään sekä saksalaisia että englantilaisia ja amerikkalaisia arkistoja. Venäjän arkistot eivät olleet avautuneet, mutta tekijä saattoi käyttää eräitä keskeisiä venäläisiä aineistoja, jotka löytyivät Amerikasta. Sekä eräät väliaikaisen hallituksen aineistot että keskeisessä asemassa olleen Trotskin paperit olivat siellä käytettävissä.

Venäläistä arkistoaineistoa oli myös runsaasti julkaistu, osittain jo tuoreeltaan. Bolševikkihallitus ylpeili sillä, ettei se, toisin kuin imperialistiset vallat, salannut asiakirjojaan. Ennen pitkää se kuitenkin joutui niin tekemään ja itse asiassa kehitti salailun ennennäkemättömälle tasolle.

Vallankumouksen alkuvuosien julkistettua aineistoa ei kuitenkaan voinut uudelleen salata ja olennaiset aineistot, yhdessä epäolennaisten kanssa julkaistiin neuvostoliittolaisissa lähdejulkaisuissa, joiden määrä saavutti -Polvisen sanoin- valtavat mittasuhteet.

Kun aineisto vielä ns. destalinisoinnin jälkeen täydentyi muun muassa Leninin teosten ja ulkoasiain kansankomissariaatin asiakirjojen osalta, saattoi Polvinen todeta, että ”mitään todella ratkaisevassa määrin ”uutta” sisältäviä lähdetäydennyksiä tuskin on odotettavissa”.

Polvisen arvio on osoittautunut oikeaksi. Vaikka emme vieläkään voi sanoa, että aivan kaikki Suomen kannalta merkityksellinen lähdeaineisto jo olisi tullut käytettäväksi, on se kuitenkin niin kattavaa, että sen perusteella syntynyttä kuvaa on syytä pitää luotettavana.

Myös muistelmakirjallisuutta oli julkaistu ajan mittaan paljon sekä bolševikkien että valkoisten puolelta ja Polvinen saattoi hyödyntää sitä hyvin laajasti.

Polvinen aloittaa kirjansa Helmikuun (eli Maaliskuun) vallankumouksesta ja sen aloittamasta myllerryksestä entisessä keisarikunnassa. Suomen kysymys oli tässä yhteydessä yksi monista niistä suurista ongelmista, joiden eteen Venäjän väliaikainen hallitus joutui.

Vuodesta 1917 muodostui hullu vuosi, jonka aikana ja välittömästi sen jälkeen Venäjän imperiumi joutui hallitsemattomaan tilaan ja lopulta hajosi. Bolševikkien nousu valtaan marraskuussa (vanhan ajanlaskun mukaan lokakuussa), jätti porvarilliselle Suomelle vain yhden mahdollisuuden, joka oli Venäjästä itsenäistyminen.

Venäjä tunnusti tapahtuneen tosiasian, koska myös sosialidemokraatit sitä pyysivät, mutta yritti maan takaisin valtausta sponsoroimansa kansalaissodan avulla.

Bolševikkien tavoitteena oli Suomen eroaminen Venäjästä ja sen jälkeen vapaaehtoinen liittyminen perustettavaan sosialististen neuvostotasavaltojen liittoon. Suomen itsenäisyyden tunnustamisella pyrittiin neutraloimaan Suomessa vallitsevia nationalistisia mielialoja.

 Vuoden 1918 maaliskuussa solmittu Saksan ja Venäjän välinen Brest-Litovskin rauha sinetöi myös Suomen kohtalon ja vahvisti Suomen kuulumisen Saksan valtapiiriin, johon sen porvarillinen hallitus olikin itse hakeutunut.

Kun Saksa vuoden 1918 lopulla hävisi sodan, etsi Suomi tukea itsenäisyydelleen länsivalloista. Tämän mukaisesti Suomenlahdelle saapui englantilainen eskaaderi, joka esti bolševikkien joukkoja etenemästä länteen.

Hyvin merkittävä tekijä Suomen ja Venäjän suhteiden kannalta olivat vuoden 1919 lopulle saakka niin sanotut valkoiset venäläiset, joiden sallittiin osittain toimia myös Suomen alueella. Suomi kuitenkin kieltäytyi osallistumasta Pietaria vastaan suunnattuun sotaretkeen, vaikka Mannerheim tätä halusi.

Valkoiset venäläiset suhtautuivat nimittäin Suomen itsenäisyyteen kielteisesti ja myös Suomelle poliittisesti hyvin tärkeä Englanti varoitti suomalaisia sotaisista seikkailuista.

Suomen ja Neuvosto-Venäjän väliset Tarton rauhanneuvottelut käytiin osittain dramaattisissa, Puolan-sodan varjostamissa oloissa. Rauhanteko oli kuitenkin houkutteleva vaihtoehto molemmille osapuolille ja sen helpottamiseksi perustettiin itsehallinnollinen Karjalan Työkansan Kommuuni, myöhempi Karjalan autonominen Sosialistinen Neuvostotasavalta.

Polvisen kirja herätti Suomessa suurta huomiota, käsittelihän se Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden keskeisiä kysymyksiä.

Kirjan ilmestyminen sattui samaan aikaan, kun presidentti Kekkonen pyrki määrätietoisesti hyödyntämään Neuvostoliitossa nousevaa Lenin-kulttia, joka erityisesti UNESCOn hyväksymänä Leninin kansainvälisenä muistovuonna 1970 nousi uusiin korkeuksiin.

Tieteellisen historiantutkimuksen perinteisiin sitoutunut Polvinen ei voinut hyväksyä poliittisissa piireissä tuohon aikaan lanseerattua ajatusta, jonka mukaan Lenin olisi tunnustanut Suomen itsenäisyyden siksi, että hän piti arvossa pienten valtioiden itsemääräämisoikeutta.

Tutkitun aikakauden lähteet antoivat asiasta aivan toisenlaisen kuvan, ja Polvinen kiteytti itsenäisyyden tunnustamisen tarkoituksen olleen Suomen ”eroaminen yhdistymistä varten”.

Tämän johdosta Kekkonen kertoi julkisesti, että häntä suututtivat ”eräiden historioitsijoiden” tietynlaiset tulkinnat asiasta.

Kekkosen kantaa edustanut Arvo ”Poika” Tuominen ryhtyi asiasta Polvisen kanssa julkiseen polemiikkiin, jossa hänen argumenttiensa voitiin todeta rajoittuvan yleiseen Leninin ihailuun, Stalinin vastapainona.

Tulokseksi voitiin kirjata tieteellisen historian puhdas voitto poliittisista tulkinnoista, mikä ei tuona ”suomettumisen” aikana ollut itsestäänselvyys.

Polvisen kirja oli erittäin painava puheenvuoro Suonen itsenäistymisestä käytävään keskusteluun. Sen ansiot tunnustettiin epäröimättä. Kirjaa Kanava-lehdessä arvioinut Lauri Hyvämäki totesi sen sekä osoittavan Suomen itsenäisyyden tunnustamisen välineellisen merkityksen, että Suomen työväen aseellisen nousun yhteyden Venäjään.

Historiallisessa aikakauskirjassa Polvisen kirjan arvioinut L.A. Puntila nosti esille myös sen dramaattisen hetken, jolloin Suomen interventio olisi, kenties voinut ratkaisevasti vaikuttaa maailmanhistoriaan -bolševikkien kukistumiseen. Puntilan arvion mukaan interventiota kannattanut Mannerheim suositteli kuitenkin väärää ratkaisua, kuten nyt jälkikäteen voitiin todeta.

Puntila arvosti Polvisen kirjaa ja katsoi, että se olisi kenties kauankin tutkimuksen viimeinen sana tästä asiasta. Kun Neuvostoliiton arkistot joskus avautuisivat, olisi hänen mielestään kuitenkin jo luultavaa, että tarvittaisiin uutta tulkintaa.

Puntilan näkemys on varsin ymmärrettävä. Nyt tuo hänen ennustamansa arkistojen avautuminen on tapahtunut tosiasia. Venäjän vallankumouksesta ja kansalaissodasta on perestroika-politiikan päivistä lähtien ilmestynyt valtava määrä uutta tutkimusta, etenkin Venäjällä, mutta myös lännessä.

Sen pääasiallinen anti, etenkin Venäjällä, on ollut Neuvostoliitossa syntyneen, ihannoidun vallankumouskuvan romuttaminen. Uutta, aiemmin salassa pidettyä materiaalia on ilmestynyt paljon ja sellaisetkin, aiemmin ”täydellisinä” esitetyt kokoelmat, kuin Leninin kootut teokset ovat entisestään täydentyneet.

Sikäli kuin asia koskee Suomen kysymystä, ei uuden materiaalin voi kuitenkaan sanoa tuoneen esille mitään mullistavaa.

Niinpä voidaan todeta Polvisen kirjan kestäneen aikaa poikkeuksellisen hyvin. Vaikka uudet aineistot tarjoavat lisää detaljeja, on kirja yhä pätevä perusteos aiheestaan, joka meidän suomalaisten kannalta kuuluu historiamme tärkeimpiin.

Tässä yhteydessä on syytä todeta, ettei Polvisen kuvia kumartelematon kritiikki suinkaan tehnyt häntä epäsuosituksi neuvostoliittolaisten kollegoiden silmissä. Polvinen toimi kauan historiantutkijoiden kansallisen komitean Venäjän jaoston puheenjohtajana ja siinä ominaisuudessa johti Tieteellis-teknisen yhteistyökomitean historian työryhmää, joka järjesti suomalais-venäläisiä symposiumeja ja tutkijoiden arkistomatkoja.

Polvinen nautti venäläisten puolella suurta arvostusta ja suosiota, mikä perustui sekä hänen asiantuntemukseensa että joviaaliin olemukseensa. Vapaan tutkimuksen arvo ymmärrettiin silläkin puolella hyvin, eikä mikään yes-mies olisi voinut saada samanlaista arvovaltaa.

Suomalais-venäläinen dialogi ei tuohon aikaan vielä käsitellyt moniakaan arkoja aiheita, koska venäläinen osapuoli kieltäytyi useimmista suomalaisia kiinnostavista teemoista. Yhtä ja toista sentään pystyttiin ottamaan esille, eikä ollut tutkijoiden vika, mikäli journalistit ja ns. kulttuuripiirit itsepintaisesti tulkitsivat asioita omalla tavallaan.

 Jo itse vuoropuhelu sinänsä oli molemmille osapuolille hyödyllistä, kuten uskallan sanoa. Olinhan siellä minäkin.

Polvisen klassikkoteoksen ilmestyminen uusintapainoksena on kulttuuriteko, josta kustantaja ansaitsee aplodit. Muuan seikka uusintapainoksessa kannattaa kuitenkin panna merkille. Aiemman, kaksiosaisen teoksen sivunumerointi ei tässä enää toimi, vaan on kauttaaltaan muuttunut. Viitatessa on siis varottava käyttämästä yhteismitallisina kirjan eri painoksia.