Demokratuuria kohti

Hallintovaltion paluu

Suomen ja siis myös Ruotsin väestötilastot kuuluvat 1700-luvun puolivälistä lähtien maailman parhaisiin. Maamme demografisen kehityksen kokonaisuus auttaa panemaan myös satunnaiset vaihtelut omaan yhteyteensä.

Väestöhistoriallemme on tuona mitattuna aikana ollut tyypillistä jatkuva kasvu, jonka tuloksena alle 400 000 ihmisen joukosta kehkeytyi 1900-luvulla viiden ja puolen miljoonan kansakunta, jonka osuus Euroopan ja maailman kokonaisuudesta oli kokoaan suurempi ja joillakin aloilla jopa varsin huomattava.

Matkalla on ollut paljon vastoinkäymisiä eli kuolleisuuspiikkejä ja sodat ja nälänhädät erottuvat selvästi käyrästä. Syntyvyys on kuitenkin pysynyt yleensä hyvin korkealla aina 1900-luvun alkuun saakka ja kuolleisuus laskenut koko ajan, mikä on siis tarkoittanut keskimääräisen eliniän pitenemistä, vaikka henkiin ei ole jäänyt pitemmällä tähtäimellä ketään.

1900-luvulla suuria kuolleisuuspiikkejä olivat vuodet 1918 ja 1939-1944. Sodissa kuolema iski erityisesti nuoriin miespuolisiin ikäluokkiin, mutta säästi naiset ja yleensäkin siviiliväestön. Palautuminen oli sodan jälkeen nopeaa, eikä nousujohteinen käyrä muuttanut suuntaansa.

Kuolleisuus keskittyy nykyään aina vanhimpiin ikäluokkiin ja yleisimmät kuolinsyyt ovat erilaiset sairaudet. Kuolemantapauksia on maassamme päivittäin noin sataviisikymmentä ja vuositasolla yli viisikymmentä tuhatta.

Ei ole odotettavissa, että koronavirus aiheuttaisi merkittäviä muutoksia tilanteeseen. Mikäli viruksen uhreina kuolee yhteensä 500-3000 henkeä, on se toki vain pieni lisä normaaliin kuolleisuuteen ja lisäksi on arvioitava, että osa kuolleista olisi menehtynyt johonkin muuhun tautiin, ellei virusta olisi tullut.

 Joka vuosihan kausi-influenssat tappavat useita satoja huonokuntoisia potilaita. Myös esimerkiksi vuoden 2018 helteiden arveltiin tappaneen Suomessa lähes 400 henkeä.

On luonnollista, ettei helteiden tai pakkasten aiheuttamien ylimääräisiä kuolemantapauksia nosteta kovin korkealle julkisessa sanassa tai politiikassa, koska niiden torjuminen ei käytännössä ole mahdollista.

Myös kausi-influenssojen on annettu vapaasti levitä ja tappaa niitä, jotka ovat jo lähtökuopissa muista syistä ja kuolisivat muussa tapauksessa todennäköisesti pian keuhkokuumeeseen.

Koronaviruksen kohdalla tilanne on aivan toinen. Tosin hallitus on lähtenyt siitä, ettei pandemiaa voi pysäyttää. Sen sijaan sen edistymistä pyritään hidastamaan, että voitaisiin turvata mahdollisimman monelle sairastuneelle tehohoitoa, jos sitä tarvitaan. Sen ohessa on erityisen suojeltavaksi ryhmäksi nyt valittu vanhukset. On huomattava, että tämä poikkeaa suuresti normaalista menosta.

Mutta merkittävä ero kausi-influenssaan on, että koronavirus saattaa olla huomattavasti useammin kohtalokas sairaus myös nuorille ja työkykyisille eikä ainoastaan sellaisille henkilöille, jotka jo valmiiksi ovat jonkin sairauden heikentämiä ja tulisivat varsin pian kuolemaan. Kuolemalla on aina syynsä ja sellaiseksi voidaan kirjata normaaliaikoina yleensä keuhkokuume. Sellainenhan koronakin itse asiassa on.

Hallitukset ovat lähes koko maailmassa ryhtyneet varsin dramaattisiin toimiin koronaviruksen aiheuttamisen terveyshaittojen minimoimiseksi. Joissakin tapauksissa pyritään Suomen tavoin vain hidastamaan taudin leviämistä, jotta tehohoitoa tarvittaessa voitaisiin antaa kaikille.

 Ruotsissa taas uskotaan joukkosuojaan ja yleisen elämänmenon rajoitukset ovat erittäin paljon lievempiä. Lienee lähdettävä siitä, ettei kummassakaan tapauksessa ole tarkoitus uhrata ihmishenkiä. Suomen tapauksessa pyritään pitkittämään prosessia. Tämän politiikan hintana ovat erittäin voimakkaat vaikutukset talouteen, varsinkin pienyrityksiin.

Kun valtio nyt velvoittaa ihmiset uhrauksiin, on sen velvollisuus myös huolehtia siitä, että menetykset mahdollisuuksien mukaan korvataan ja tietty oikeudenmukaisuus säilytetään.

Sota-aikana suuri osa miespuolista väestöä määrättiin rintamalle. Siellä henkensä menetti lähes satatuhatta ja kymmenet tuhannet vammautuivat loppuiäkseen. Sitä paitsi yli neljäsataatuhatta kansalaista menetti kotinsa ja omaisuutensa. Mitään vastaavaa ei toki nyt ole odotettavissa, mutta poikkeusoloihinhan valtion toimet nyt joka tapauksessa ovat johtaneet.

Taistelutehtäviä ei aikoinaan voitu muille delegoida, mutta niiden vaatimia uhrauksia pyrittiin eri tavoin kompensoimaan. Perheellisille rintamamiehille maksettiin kotiin niin sanottua sotakuukausipalkkaa ja perheet saivat tarvittaessa myös vuokratukea.

Kotinsa menettäneille annettiin asutustarkoituksiin maata, joka tarvittaessa pakkoluovutettiin maanomistajilta. Muut joutuivat maksamaan niin sanottua omaisuudenluovutusveroa, joka oli huomattavan suuri. Koska monet olivat yhteisen asian takia joutuneet antamaan henkensäkin, ei maan ja mammonan menetyksestä nostettu meteliä.

Sodan aiheuttamat kulut olivat valtavat. Kun vanhat ulkomaankauppayhteydet katkesivat, menetti valtio myös tullitulonsa ja otti sen sijaan käyttöön liikevaihtoveron. Sodan kustannukset nousivat kuuteenkymmeneen prosenttiin valtion menoista ja kolmeenkymmeneen prosenttiin kansantulosta. Ne olivat poissa hyvinvointia lisäävien hyödykkeiden tuotannosta.

Kotimaisten lisäksi myös ulkomaisia lainoja saatiin etenkin Saksasta. Sodan jälkeen ne peri Neuvostoliitto.

Väestön elintaso laski sotavuosina 1930-luvun alkupuolen tasolle, mutta tosiasiassa alemmas, sillä sota-aikana tuli paha puute myös peruselintarvikkeista. Vajaaravitsemus yleistyi ja nälänhätä oli jo hyvin lähellä. Tämä johtui sekä menetetyistä maa-alueista että tuotantopanosten sijoittamisesta sodan tarpeisiin.

Puutetta vastaan koetettiin taistella säännöstelytoimilla. Kuitenkin myös niiden aiheuttama rasitus jakaantui epätasaisesti ja säännöksiä rikottiin hyvin yleisesti. Tilanne muistutti sosialistista järjestelmää patoutuneena ylikysyntänä ja jatkuvana puutteena.

Sodan aikana väestö pantiin hevoskuurille poliittisen konsensuksen vallitessa. Suurista linjoista ei edes keskusteltu ja yhteistyöhenki nousi huomattavan korkealle, mikä ilmeni suurtalkoissa, asevelitoiminnassa ja muussa keskinäisavussa. Myös itse valtio alkoi muuttua sosiaalivaltion suuntaan.

Poliittisesti tämä prosessi merkitsi siirtymisestä oikeusvaltiosta kohti hallintovaltiota, kuten asia on kiteytetty. Ennen kansalaiset valvoivat oikeuksiaan, nyt heitä hallittiin käskyttämällä. On myös puhuttu demokratuurista. Valtiohan otti käyttöön erinäisiä diktatuureille kuuluvia instituutioita kuten sensuurin ja mielialatarkkailun.

Kaiken kaikkiaan sotavuodet merkitsivät ankaraa iskua sekä taloudelle ja ihmisten hyvinvoinnille, että myös normaaleille demokraattisille instituutioille.

Keskustelua tärkeimmistä politiikan teemoista rajoitettiin ja pyrittiin antamaan kansakunnasta yksimielinen kuva ainakin ulospäin. Demokratian kannalta tämä oli vieras periaate.

Nyt voimme havaita ääniä, joissa hallintovaltiosta ollaan kovin innoissaan ja suoranaisen euforian vallitessa vaaditaan yhä lisää rajoituksia. Alan ennätyksenä voi pitää sen vaatimista, että sekä alkoholin myynti että moottoripyöräily kiellettäisiin, jotta tehohoitoa riittäisi mahdollisille koronan uhreille…

Miltei mitä tahansa voidaan nyt vaatia poikkeustilan nimissä ja odotan vain sitä hetkeä, kun kansalaisten liikkumista aletaan valvoa henkilökohtaisia puhelintietoja keräämällä. Komppania poliiseja meillä jo onkin vahtimassa ns. vihapuhetta. Onpa kiinnostavaa nähdä, milloin valvonta ja rankaiseminen ulottuu myös sellaisiin ajatusrikoksiin, joita ei julkisteta.

Poikkeusoloissa voidaan tehdä miltei mitä tahansa demokratian loukkauksia ja valitettavasti meillä näkyy olevan paljon sellaisia piirejä, jotka innoissaan kannattavat mahdollisimman suuria kieltoja ja puuttumista ihmisten elämään.

Tämän aineksen aktiivisuudesta on syytä olla huolissaan. Julkisuuteen tulevat nyt saafasistit ja -kommunistit, joille kansalaisajattelu on aivan vierasta ja jotka kannustavat hallitusta yhä pitemmälle menevään mielivaltaan. Tosiasiahan pon, että normaalin elämänmenon rajoittamiseen sisältyy aina mielivaltaa. Järjen käyttö halutaan silloin kieltää. Tunnemme ilmiön totalitaarisista maista ja jossakin määrin myös omalta sota-ajaltamme.

Niin sanotuista säännöstelyrikkomuksista tuli jokamiehen rikollisuutta. Itse asiassa ne usein olivat normaalin järjen käyttämistä pahempien seurausten välttämiseksi ja luultavasti pelastivat monia suoranaiselta nälkäkuolemalta.

Järjen käyttö on sosialismissa ja vartiopalveluksessa periaatteessa kielletty. Joskus sitä kuitenkin on käytettävä pahempien seurausten välttämiseksi.

Poikkeuksellisia keinoja ei sota-aikana käytetty turhaan. Koettelemuksesta selvittiin huomattavan vähillä vaurioilla, etenkin siviiliuhrien suhteen. Siitä myös toivuttiin paljon lyhyemmässä ajassa kuin kukaan olisi pitänyt mahdollisena.

Suomen valtion talous olikin ollut harvinaisen hyvässä kunnossa ennen sotia ja myös sotien aikana sen velkaantuminen jäi nykymittapuilla vähäiseksi eikä noussut edes lähellekään BKT:n arvoa. Sen ajan oloissa hyvin paljon menoja kyettiinkin maksamaan ihmisten selkänahasta, yksinkertaisella työllä ja kieltäymyksellä.

Poikkeusolot aiheuttivat valtavasti korvaamattomia vahinkoja. Niiden lisäksi tuli paljon sellaisia vahinkoja, joita ainakin yritettiin korvata, vaikka tuskin täysimääräisesti. Maan vapaudesta saivat kaikki maksaa hintaa, kuka enemmän, kuka vähemmän.

On vaikea sanoa, miten voimme nykyoloissa korvata sen vahingon, jonka ankarat säännöstelytoimet aiheuttavat etenkin pienyrittäjille. Koko operaation hintaa voimme toistaiseksi vain aavistella.

Tuntuu selvältä, ettei täysimääräinen korvaaminen ole mahdollista ja osa kansalaisista joutuu taas kärsimään toistenkin edestä.

Joka tapauksessa valtion toimenpiteiden takia syntyneet vahingot on pyrittävä mahdollisimman täysimääräisesti korvaamaan. Emme liene enää siinä tilanteessa, jossa laaja vapaaehtoisapu voisi sotavuosien malliin olla edes järjestettävissä, saati paljoakaan merkitä.

Ehkäpä sellaistakin sentään kannattaisi myös harkita? Yleinen mieliala tuntuu ainakin toistaiseksi sangen otolliselta ja näyttää myös hyväksyvän kaikki mahdolliset poikkeustoimet. Tuskinpa siinä on aihetta nostaa meteliä, vaikka mentäisiin niiden kukkarolle, jotka selviävät koko hässäkästä ilman suurempia tappioita.

Mutta tämähän on poliittinen kysymys.