Hannibal

 Tsaarin murjaani

Hugh Barnes, Gannibal. The Moor of Petersburg. Profile Books 2006, 300 s.

Abram (Ibrahim) Petrovitš Gannibal (1696-1781), Pietari Suuren murjaani (Арап Петра Великого), oli Aleksandr Puškinin äidin isoisä.

Huomattakoon, että tuo venäläinen sana ”arap” (арап) ei ole yhtä kuin arab (араб),vaan todellakin kääntyy parhaiten ”murjaaniksi”, siis mauriksi (ks. mavros= musta). Tarkemmin sanoen on kyse mustasta maurista ja Barnes käyttääkin enimmäkseen sana blackamoor, joka viittaa juuri siihen.

Maureja toki oli myös vähemmän mustia, mutta Pyhä Mauritius kuvataan aina mustaksi, näin muun muassa Tallinnan Mustapäiden veljeskunnan talon koristeessa. Gannibal muuten asui siinäkin talossa.

Itse asiassa olisi suomen kielessä syytä käyttää muotoa Hannibal, koska on ilmeistä, että Abram Petrovitšin liikanimi viittaa juuri tähän antiikin ajan pohjoisafrikkalaiseen päällikköön. Hänen nimessään ei ole viittausta kannibaaliin., vaan Baal-jumalaan.

Virallisesti Abram/Ibrahim kastettiin Pjotr Petrovitš Petroviksi Pietari I:n ollessa kummina, mutta hän sai käyttää totuttua nimeään.

Hannibalin alkuperäinen kotipaikka on jäänyt arvoitukseksi ja yleensä arvellaan sen olleen Abessinia, mutta myös Kamerun on ollut esillä. Venäjälle hänet ostettiin Konstantinopolista.

Ikävä kyllä, Hannibal jätti jälkeensä hyvin vähän muita kuin virallisia dokumentteja. Hän tiettävästi kirjoitti monen sadan sivun laajuiset muistelmat, mutta poltti ne sitten vanhana miehenä.

Edes muotokuvaa Hannibalista ei ole säilynyt. On kyllä olemassa eräs maalaus, jota kauan pidettiin Hannibalin potrettina, mutta itse asiassa se kuvaa tavallista valolista miestä. Maalaus oli vain patinoitunut mustaksi. Kuvatun herran ja Hannibalin kunniamerkitkään eivät täsmää.

Hannibalin sukuun kuulunut Puškin kirjoitti keskenjääneen teoksen Pietari Suuren murjaani, mutta se suhtautuu historialliseen todellisuuteen hyvin vapaasti. On myös olemassa Puškinin kertomus siitä, Miten Pietari murjaanin naitti, mutta sekin on vahvasti mielikuvituksen tuote.

Hannibalin ensimmäinen avioliitto epäonnistui ja kun hänen vaimonsa synnytti valkoisen lapsen, oli skandaali valmis. Toisella kerralla onnistuttiin paljon paremmin.

Joka tapauksessa Hannibal osoittautui hyvin teräväpäiseksi nuorukaiseksi, jolla oli erityisesti matemaattista lahjakkuutta. Hän oppi myös monia kieliä, mikä olikin tuohon aikaan välttämätöntä.

Matemaatikkona nuori mies sopi tykistön ja linnoitustekniikan alalle ja opiskelikin niitä jopa Ranskassa. Sinne hän joutui Pietarin seurueen mukana ja Barnesin mukaan jopa solmi sangen läheiset suhteet sellaisiin aikakauden supertähtiin kuin Voltaire ja Montesqieu. Hän tutustui myös Leibniziin.

Hannibalin ura oli nousujohteinen, vaikka hän joutuikin aina silloin tällöin epäsuosioon politiikan aallokoissa. Generalissimukseksi itsensä korottanut Pietari Suuren suosikki Menšikov karkotti keisarin kuoleman jälkeen Hannibalin pitkälle komennukselle Siperiaan, Kiinan rajalle saakka.

Sieltä murjaani pääsi sitten olojen muuttuessa muutaman vuoden kuluttua palaamaan ja kohosi kenraalimajuriksi ja Tallinnan komendantiksi. Sotilasura vei peräti general-en-chefin arvoasteelle. Toompealla, Aleksanteri Nevskin katedraalin vieressä sijaitsevan talon seinässä on muistotaulu, jossa kerrotaan Hannibalin Viron-kaudesta.

Hattujen sodan seurauksena Ruotsi menetti loputkin Karjalasta ja vielä osan Savoakin. Uuden rajan käyminen maastossa jäi kuitenkin kesken, kun Hannibalin johtama venäläinen valtuuskunta riitautui ruotsalaisten kollegojen kanssa.

Seurauksena oli, että rajalinjoja Sulkavan-Säämingin-Rantasalamen puolella tuli kaksi rinnakkaista: ruotsalaisten ja venäläisten. Kerimäen puolella useita kyliäkin jäi rajalinjojen väliin ja syntyi kuuluisa riitamaa, jonka asukkaat eivät maksaneet veroja kummallekaan valtakunnalle ja tiettävästi elivät muutenkin kuin pellossa. Kyse oli jopa 700 henkilöstä.

Asia hoidettiin lopullisesti vasta vuonna 1812, jolloin Karjala palautettiin ja samalla myös tuo vuonna 1743 sopimuksella menetetty osa Savoakin. Barnes väittää Hannibalin joka tapauksessa käyneen läpi kaikki raja-alueen kylät. Epäilemättä hänen raporttinsa on yhä olemassa ja saattaisi sisältää jotakin kiintoisaakin.

Kun nyt tätä aikaa eletään, ei kirjoittaja tietenkään voi olla pohdiskelematta kaikenlaisia kysymyksiä tasa-arvosta, rasismista ja orjuudesta.

Orjuushan oli lähes kaikkialla normaali asiain tila tietyssä kehityksen vaiheessa ja vasta valkoisen miehen luoma sivistys teki siitä aikoinaan kauhistuksen, joka lakkautettiin Jumalan tahdon ja ihmisoikeuksien vastaisena.

Kuitenkin myös Venäjällä vallitseva maaorjuus oli tuskin muuta kuin orjuutta sekään. Barneskin huomaa hieman hämillisenä, että myös Hannibal omisti suuren määrän maaorjia Virossa. Joskus hän näyttää pitäneen eräiden orjien puolta saksalaisia kartanonherroja vastaan.

Sivumennen sanoen, Hannibal ei ollut Venäjän ainoa murjaani tuohonkaan aikaan. Muuan menestynyt tapaus oli Englannista hankittu kaleeriorja, joka myöhemmin kohosi kapteeniksi ja kuulemma osallistui kaikkiin ajan merkittävimpiin meritaisteluihin Hangon (Riilahden) taistelua myöten.

Venäläiset slavofiilit ovat ylpeilleet sillä, ettei heidän maassaan ole koskaan ollut rasisimia ja että Puškinin suonissa virtaava neekeriveri ei millään tavoin haitannut hänen uraansa. Vapauden valtakunnassa, Amerikassa hän ei sen sijaan olisi voinut mennä naimisiin edes valkoisen lihakauppiaan tyttären kanssa.

Tarkkaan ottaen, kyllä sekä Hannibalia että vielä Puškiniakin kyllä yritettiin aina silloin tällöin halventaa rodullisilla perusteilla. Hannibalin suhteet hoviin ilmeisesti antoivat hänelle suojelevan auran, joka ei kuitenkaan ulottunut kaikkialle.

Puškinista kirjoitti Faddei Bulgarin, tuo tunnettu Suomen ystävä ja poliisiagentiksikin mainittu vehkeilijä ilkeän version, jonka mukaan runoilijan esi-isän eli siis Hannibalin olisi joku laivan kapteeni juovuspäissään ostanut kerran rommipullolla.

Kaksintaisteluja paljon harrastanut Puškin ei tuntenut arvonsa mukaiseksi haastaa Bulgarinia, mutta vastasi sen sijaan runoilla, joista muuan on mielestäni muistettava ja merkille pantava:

Не то беда, что ты поляк:

Костюшко лях, Мицкевич лях!

Пожалуй, будь себе татарин,-

И тут не вижу я стыда:

Будь жид – и это не беда;

Беда, что ты Видок Филгарин.

Puškinin mielestä ihminen sai siis olla vaikkapa puolalainen –ljah- tai tataari ja jopa juutalainen. Suku ei ketään pahentanut, mutta kun tämä tyyppi oli Vidocq Filgarin, niin se oli paha juttu se. Vidocq viittaa tässä ranskalaiseen rikolliseen, joka toimi poliisiagenttina.

Kaiken kaikkiaan Puškin ei tietääkseni mitenkään kärsinyt murjaanin sukulaisuudesta. Olisi kuitenkin aivan merkillistä tosiasioiden venyttelyä tehdä hänestä suorastaan ensimmäinen musta (neekeri-) runoilija, joka sitä paitsi runoili toisesta mustasta, siis Hannibalista. Tällaiset yritelmät voi panna aikakautemme rotupsykoosin tiliin.

Mitä sekä Hannibaliin että Puškiniin tulee, olivat molemmat epäilemättä hyvin lahjakkaita yksilöitä eli siis poikkeusihmisiä. Ehkä heidän voisi antaa olla sitä, mitä he olivat, eikä ruveta heitä niin sanotusti rodullistamaan.