tiistai 24. marraskuuta 2020

Kohti konfliktia?

 Idylli säröilee


Neuvostoaikana Suomen ja itäisen naapurin suhteet olivat hyvät, eikä varsinaisia häiriötekijöitä esiintynyt julkisuudessa. Niinpä mikä tahansa kriittinen ääni jonkin neuvostolehden sivulla pantiin sitäkin tarkemmin merkille. Niistä tiedettiin, aina että siinä kuului Kremlin ääni.

Nyt politiikka ei enää ole Venäjällä samanlainen valtion monopoli kuin aikoinaan ja venäläinen media on moniäänistä. Edes ulkopolitiikka ei ole pyhä alue. Niinpä Suomestakin kirjoitellaan kaikenlaista, kun kerran saa kirjoittaa.

Toki valtio on Venäjällä varmistanut sen, että sen ääni kaikuu ylimpänä ja monessa tapauksessa on lukijalle ollut selvää, mistä päin tuuli puhaltaa. Jopa valtion virallinen äänenkannattaja Rossijskaja gazeta on joskus julkaissut melko uskomatonta tarinaa ystävällisestä naapurimaasta. Näin tapahtui esimerkiksi tunnettujen lapsikonfliktien yhteydessä.

Naapurimaan eli siis Suomen ystävällisyyttä ei kuitenkaan yleensä ole asetettu ainakaan suoraan kiistanalaiseksi. Suomen pysyminen erillään Natosta on sentään jotakin, jolle kannattaa antaa oma merkityksensä, vaikka toisaalta Suomen yhä läheisempi yhteistyö sen kanssa herättää aina reaktion.

Viime aikoina lehdet ovat ihmetelleet Suomen hävittäjähankintoja, joita on ohjuksineen pidetty hyökkäysaseina. Syystä onkin.

Maailmanpolitiikassa on muutama vuosi sitten tapahtunut hyvin valitettava ja suorastaan skandaalimainen käänne, kun suurten ydinasevaltojen keskinäiset suhteet ovat turmeltuneet lähes samalle tasolle kuin ne olivat niin sanotun neuvostovallan aikana.

Kun silloin totalitaarinen supervalta selitti olevansa niin sanotun kapitalistisen maailman leppymätön vihollinen ja julisti, että käynnissä oli yhteiskuntajärjestelmien totaalinen kaksinkamppailu, joka tulee päättymään ja voi päättyä ainoastaan sen omaan täydelliseen voittoon, oli vapaan maailman puolustaminen asia, jonka vuoksi katsottiin mahdolliseksi jopa saattaa maailma ydinasesodan vaaralle alttiiksi.

Nyt mitään sellaista vaaraa ei ole. Venäjä on tosin lähipiirissään osoittanut valmiutta uhmata muun maailman mielipidettä palauttaakseen entisiä asemiaan, joskin varsinaista asevoimaa on käytetty minimaalisesti.

Legalistinen koulukunta, joka asenteissaan Euroopan rajojen suhteen astelee kreivi Metternichin koeteltuja jälkiä, on ollut tässä asiassa non possumus-kannalla, mikä on epäilemättä yksi ja sitä paitsi helpoin tapa reagoida kansainvälisen politiikan häriötiloihin. 

Onko se myös ainoa oikea tai edes olennaisesti muita parempi tapa ja säilyykö sen oikeutus ajasta aikaan (50 vuotta? 100 vuotta? 500 vuotta?), on taas toinen kysymys. Esimerkiksi Kosovon kohdalla tällainen legalistinen ajattelutapa ei häirinnyt lainkaan. Vuosisadat olivat tehneet tehtävänsä ja sen, mitä jäi tekemättä, viimeistelivät Naton pommitukset.

Yleensähän rajoja on voitu muuttaa vain sodalla ja sillä uhkaamisesta on nyt viime vuosina tullutkin kansainvälisen politiikan normaalitila. Valistuneella aikakaudella olisi kyllä voinut olettaa, että kyettäisiin ainakin periaatteessa hoitamaan neuvotteluilla kaikki sellaiset asiat, jotka eivät ole ydinsodan arvoisia. Jälkimmäisiä asioitahan ei taas ole eikä voikaan olla.

Puuttumatta siihen, mitä suurvaltojen olisi tehtävä, voidaan todeta, että Suomen roolin tässä kokonaisuudessa on hyvin pitkälle sanellut EU –tuo taloudellinen jättiläinen ja poliittinen kääpiö, jota voisi luonnehtia myös älylliseksi kääpiöksi. Näyttäähän siltä, että normaali diplomatia, joka edellyttää täysivaltaisia edustajia, ei ole tämän konglomeraatin kohdalla ylipäätään mahdollista.

Niinpä Suomi on nyt jo hyvän aikaa ollut poliittisissa siiliasemissa Venäjän suhteen. Tämä asema on meille delegoitu. Monet näyttävät sisäistäneen tämän uuden roolimme niin perusteellisesti, että toden teolla valmistautuvat aseelliseen mittelöön suurvaltaa vastaan. Jännittäväähän on ajatella sellaista sotaa, jossa olisi jopa naisupseereita! Wie herrlich weit wir es gebracht!

Sivumennen sanoen, en ole huomannut, että Venäjällä olisi ilmestynyt vastaavaa kirjallisuutta. Ehkä joku tietää paremmin. Itse en ylipäätään juuri lue roskakirjallisuutta (ks. kuitenkin  https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=shirreff ).

Onhan se aika hurja ajatus, mutta onhan sitä suurvaltaa vastaan käyty ennenkin. Tosin siihen aikanaan jouduttiin vastoin tahtoamme, ennen muuta naapurin diktaattorin typerän ylimielisyyden takia. Ja pelastuttiin sitten vain todellisen ihmeen kautta.

Mutta olipahan hyökkääjän turpa sitten veressä, jos oli omakin. Tyhmimmät nuorukaiset Venäjällä ovat muuten julistaneet voiton päivän marsseilla: možem povtorit! Voidaan ottaa uusiksikin!

Oikeasti sellaista vastustaa viimeisen hengenvetoonsa asti jokainen, joka kykenee edes jossakin määrin ymmärtämään, mitä tapahtui. Se koskee niin heitä kuin meitä.

Mutta kun tuntuu siltä, ettei tuota menneisyyttä kyetä ymmärtämään, vaan luodaan siitä simppeli sankaritarina ja siinä samalla vielä uhrikertomus. Koko juttu oli sen vika, joka aloitti ja lopputuloksena oli suuri vääryys, nimenomaan ja ainoastaan meikäläisille.

Ihmisen aivot ovat tavattoman hieno mekanismi ja sen tuotteillehan koko sivilisaatiomme saavutukset perustuvat.

Mutta ne pelaavat myös aivan simppeleillä meemeillä ja asettuvat helposti aivan primitiivisten viettien käytettäviksi. Historiasta on aina helppo muovata sellaisia, iskulauseenomaisia näkemyksiä, jotka palvelevat haluttua tavoitetta.

Venäjällä Suomi on kautta historiansa ollut ennen muuta sympaattinen mallimaa, josta kannattaa pikemmin ottaa oppia kuin sitä vähätellä. Tämä näkemys toistuu kautta linjan venäläisissä 1800-luvun Suomi-kuvauksissa, joita on ansiokkaasti tutkittu myös akateemisella tasolla.

Neuvostokausi aiheutti katkoksen tähänkin asiaan, mutta toisen maailmansodan jälkeen Suomen erikoisasemasta tuli taas hyvin selvä. Kapitalistinen maailma oli pahansuopa, hyökkäävä ja rappeutunut, mutta ystävällismielinen Suomi muodosti poikkeuksen.

Niinpä Suomea vältettiin edes mainitsemasta Neuvostoliiton sodan aikaisten vihollisten joukossa. Talvisota mainittiin sotaisena konfliktina, joka kuitenkin saatiin rauhanomaisesti ratkaistua (История Великой Отечественной Войны: «Вооруженный конфликт и его мирное урегулирование»). Rauhanomainen ratkaisu oli tietenkin jo mainio asia sinänsä ja tuonkin välikohtauksen varsinainen pääasia. Mutta jatkosodasta harva neuvostoihminen tiesi yhtään mitään.

Tilanne muuttui pikku hiljaa Neuvostoliiton hajottua. Vuosien mittaan ovat valkoiset aukot täyttyneet niin talvisodan kuin jatkosodankin osalta.

Tietysti julkisuuteen on tullut myös meidän kannaltamme ikäviä asioita. Se on ollut useimmille venäläisille uutta, mutta mikseipä niitä olisi nostettu esille, ei meilläkään ole kainosteltu osoittaa Neuvostoliiton syntejä.

Toki naapurin puolella on eräissä tapauksissa esitetty täysin mielettömiä väitteitä aina elävältä hautaamisista ja kaasukammioista lähtien ja kaiken kukkurasi vielä rakennettu lasten keskitysleiri, Putinin Disneyland, kuten eräät venäläiset kirjoittajat ovat sarkastisesti todenneet.

Toki tässä propagandakampanjassa on mukana paljon suoranaista roskaa ja kun asiat irrotetaan kontekstistaan, saadaan aikaan samanlaista sotkua kuin amerikkalaisessa BLM-kampanjassa ja pahempaakin.

Mutta toki niitä uhreja oli, sellaisiakin, jotka ovat nimenomaan Suomen vastuulla. Asiaa ei muuta se, että naapuri tällä suunnalla toteutti ensimmäisenä etnisen puhdistuksen politiikkaa ja suoranaista kansanmurhaa.

Kun tässä nyt on musta kylki kummallakin, on syytä aivan rauhallisesti selvittää, mitä tapahtui ja miksi ja vielä sekin, mihin asiat aikoinaan liittyivät.

Molemmilla puolilla on oma pisteensä, josta he maailmaa tarkastelevat. Venäjän sanonta totška zrenija –katselupiste on mielestäni mainio ilmaus, vaikka kyllähän myös näkökulma sulkee sisäänsä jokseenkin saman asian. Pitäisi vain aina muistaa, ettei molempien oksapuolten näkökulma voi olla sama ja sitä kunnioittaa. 

Näissä viime vuosien Suomi-kampanjoissa näen takana yrityksen yleisen mielipiteen ohjailuun. Taannoinen kulttuuriministeri Medinski oli historian uudelleentulkinnan ja tulkintojen markkinoinnin alalla hyvin aktiivinen. Hän käytti mainiota termiä piarit (lyhenteestä PR –pi-ar). Venäjän oli jo aika päästä yleisen syntipukin roolista, joka oli sille kohtuuton. 

Tämän vuoksi oli kaivettava esille muiden synnit, oli mieletöntä pitää muita maita (kuten Suomea) nuhteettomina mallimaina. Venäjän ongelma ei ollut sen historia, vaan sen kehno PR (piar). Tämäkään näkökohta ei ole ihan mieletön.

Tähän voidaan sanoa, että moinen näkökulma jättää pois näkyvistä sen, että Venäjän onnettomuuksiin ja sen harjoittamaan pahuuteen oli pitkän aikaa syyllinen ennen muuta totalitaarinen järjestelmä. 

Näinhän se on, mutta kyllä Venäjä on Neuvostoliiton seuraajavaltio, eikä se itse asiassa edes voi sanoutua kokonaan irti historiastaan. Toki Saksa saatiin tällaiseen kiirastuleen pakotettua, mutta Venäjän kohdalla se on ollut mahdotonta ja taitaa ollakin vielä pitkän aikaa. Saksa oli ensin lyötävä matalaksi.

Siihen asti kannattaa nimenomaan keskustella historiankin kiistakysymyksistä eikä suoralta kädeltä torjua esitettyjä syytöksiä mielettöminä, vaikka ne sellaisia joskus olisivatkin. Kyllä se totuus sieltä esille nousee, ainakin tutkijoiden tiedoksi.

Sen jälkeen pallo on noilla PR-ihmisillä ja Venäjälläkin se merkitsee yhä sitä, että heillä on omissa viestimissään sellainen liikkumavapaus, kuin olosuhteet sallivat. Sama se on meilläkin.

Oven avaamista tässä tarvitaan eikä aidan panemista.

44 kommenttia:

  1. "Viime aikoina lehdet ovat ihmetelleet Suomen hävittäjähankintoja, joita on ohjuksineen pidetty hyökkäysaseina. Syystä onkin."

    Onko vaihtoehto ajaa puolustus alas vai hankkia aseita, joilla ei tosi tilanteessa tee mitään?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, mitenkä nyt olisi puolustukselliset aseet?

      Poista
    2. Ei menestyksellinen puolustus voi olla pelkästään staattista, siinä on oltava mukana myös kyky vastaiskuun.

      Poista
    3. Totta kai. Mutta vain tyhmä yrittää pärjätä suuvallalle suurvallan aseilla.

      Poista
    4. Miten määritellään hyökkäysase, ja miten se eroaa puolustusaseesta?

      Rynnäkkökivääri ainakin on nimestään päätellen hyökkäysase. Entä Hornet tai sen risteilyohjus ja millä perusteella?

      Poista
    5. Aikoinaan meillä oli torjuntahävittäjiä, niissä ei ollut risteiöyohjuksia, joilla on satojen kilometrien kantama.
      Hornetit ovat lentotukialusten aseistusta ja nimenomaan hyökkäyksellisiä. Ilmeisesti tuollainen laiva on vain unohtunut ostaa tai rahat ovat loppuneet.

      Poista
    6. Eiköhän se sodassa ole niin, että hyökkäyksen ja puolustuksen strategisella tasolla erottaa tarkoitus, itse väkivallan käyttö on samanlaista: vihollista vahingoitetaan niin paljon kun mahdollista kunnes tuo tarkoitus on saavutettu. Minulle siviilinä riittää, että ammattisotilaat katsovat, että Hornetit pitää korvata laadukkailla seuraajilla (esim Joona Vuorenpää Sotamies s 248). Vaikka niiden tärkein ominaisuus on kyky kiistää vihollisen ilmaherruus, ei kaukovaikutuskyvystä ole haittaakaan, sekin on osa pelotetta.

      Poista
    7. Samaa mieltä siitä, että pienen valtion aseistus pitää sovitta hybridiasetelmaan suurvalta vastaan pienvalta.

      Horneteissa ei torjuntalennoilla ole risteilyohjuksia. Ne ovat lisäoptio tilanteeseen, jossa vihollisen ilmatorjunnan vaikutusalueella pitäisi käydä jotain särkemässä. Sota-aikaan meillä oli muutama pommikone siihen tarkoitukseen. Nyt on turvallisempaa, kun ei tarvitse koko konetta viedä ilmatorjunnalle alttiiksi, pelkkä ohjus sujautetaan sinne.

      Kohdehan voi olla hyvinkin puolustuksellinen. Vaikka hyökkääjien esikunta, pommikoneiden kotikenttä tai kaupunkejamme tulittava ohjustukikohta.

      Poista
  2. Niinpä, niin! EU:n myötä Suomineidon hameenhelmat ryvettyy hyvinkin pahasti. Sotkeutuessaan näiden pakotehommien ja entisten NL:n satelliittimaiden, joiden nykyinen Venäjä laskee kuuluvan edelleen etupiiriinsä, kaappaamiseen tähän oikeusvaltioglobalismiin. EU kyllä ahneesti houkuttelee ja härnää näiden maiden ihmisiä mekkaloimaan ja lupailee kuuta taivaalta, mutta jos hankkeet joutuu vastatuuleen, on huuli pyöreänä ja huudetaan jenkkiä apuun. On jäänyt sellainen kuvitelma, että hyvä menestys 90-luvulta jatkuisi edelleen mentäessä idän suuntaan, mutta todellisuus on toista. Venäjä on ennenkin käynyt aina Pariisissa saakka, mutta varsinaisen Euroopan alueiden pitäminen on sille harkinnan varaista. Sen sijaan lähestyttäessä varsinaista ydinaluetta alkaa tapahtua, kuten esim. kävi Ukrainan kohdalla. Vanha sanonta että: "Edetkää niin kauan, kun pistin painuu lihaan, mutta jos se taittuu teräkseen, palatkaa takaisin", toteutui silloin Gorbatsovin aikana. Puolan ja Baltian ym. lähes Keski-Euroopan maiden hallussa pitäminen on aina ollut raskasta ja työlästä Venäjälle. Lisäksi se on tuottanut ikäviä lieveilmiötä venäläistä kulttuuria demoralisoidessaan liian läheiseksi tulleen kanssakäymisen vuoksi.

    Suomi kuuluu edelleen tähän kriittiseen alueeseen ja on ollut meidän onnemme, että Putin on ollut hyvin laajakatseinen näihin meidän EU virityksiin. Kun valta vaihtuu, tulee eteen uusi tilanne. Venäjän suhteen on politiikka jäänyt pahasti rempalleen, kun on ratsastettu vain vuosikymmenien takaisilla suhteilla. Entäpä, jos vanhoja papereita aletaan oikeasti tulkita käytäntöön, kuten jo kerran vihjailuja siellä esitettiin. Onhan oikeasti niin, että Venäjä ei koskaan ole tunnustanut Suomen itsenäisyyttä. Kansankomissaarien neuvosto Leninin johdolla kylläkin. Sen sijaan Venäjän laillinen hallitus ei tunnustanut kansankomissaarien neuvostoa sen suorittaessa vallankaappauksen. Mitäpä jos piru alkaakin lukea raamattua?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, siihen brännvinsadvokatyriin vopi kyllä suhtautua rauhallisesti. Yleinen asenneilmasto on vakavampi juttu.

      Poista
    2. Eivät nämä ole mitään legalismikysymyksiä: jos poliittinen tarve ilmenee löytyy kyllä, jos ei muuta niin tuo peruste taikka perustetaan Bäckströmin johdolla kansanhallitus, joka pyytäää apua Venäjän hallitukselta. "Kyllä susi syitä löytää, jos lampaanlihaa haluaa."

      Meidän asiamme on huolehtia siitä, että tuollaista tarvetta ei tule - taikka sen hinta pysyy riittävän korkeana.

      Poista
    3. No hui!
      Mutta kun aika moni maa on jo meidät tunnustanut...

      Poista
    4. Mikäpä oli Venäjän "laillinen hallitus" silloin kun kansankomissaarien neuvosto istui Leninin johdolla Pietarin Smolnassa? Mistä muusta osoitteesta Svinhufvud ja kumppanit olisivat voineet käydä tunnustusta pyytämässä?

      Poista
  3. Maailman onnellisimmassa valtiossa ollaan läntisen hurmurin haltuunoton ja suojauksen ihastelun vaiheessa.

    Ei uskalleta näkemään errä suomalaisia, kuten muitakin sivistyskansoja, yhdistää äidinkieli. Se on kieli, jonka äiti on kehdon vierellä lepertelemällä vauvalle siirtänyt samalla tavalla kuin on itsekin sen omalta äidiltään oppinut. Niin kauan kuin tuo yhteys säilyy, ei tarvitse pelätä heräävänsä kasakan nauruun. Paitsi dosentit herätetään ruotsiksi. Ja Juha Sipilä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nykyään se kasakkasi nauraa pakkoenglanniksi.

      Poista
  4. Vihavainen kirjoittaa ikään kuin sota Euroopassa jotenkin riippuisi Suomesta. Hän moittii Suomen asennetta Venäjään ja kuvaa sitä poliittiseksi siiliasemaksi. Ja tosiaan. Jonkinmoisella mykkyrällähän tässä on aina oltu ja toivottu, että ylipäätään saadaan olla. Sillä nähty on, että naapuri saa tehdyksi olemattomastakin piikistä asiaa.

    Joitakin viikkoja sitten Vihavainen ylisti Venäjän uusia hirmuaseita, joille lännellä ei kuulemma ole asettaa vastineita. Tällä viikolla Suomen tulevat hävittäjät herättävät professorin huolen. En saa selvää, pelkääkö hän Suomen suuntaavan taas Mainilaan. Joka tapauksessa hyökkäys on mainittu.

    Suomen varustautumisen ainoa syy ja tarkoitus on nostaa hintaa, jonka mahdollinen hyökkääjä joutuu valloitusyrityksestä maksamaan. Vihavaisen mielestä on ilmeisesti jotenkin naurettavaa, että ”monet näyttävät sisäistäneen tämän uuden roolimme niin perusteellisesti, että toden teolla valmistautuvat aseelliseen mittelöön suurvaltaa vastaan.” Itse en näe asiassa mitään outoa. Ei kai armeijaa kannata ollenkaan ylläpitää, jos sitä ei varusteta ja valmenneta tosi toimiin.

    Mitä "mustien kylkien" tutkimiseen tulee niin venäläiset voivat selittää mitä haluavat. Suomi kyllä pärjää menneisyytensä kanssa muutenkin kuin itseaiheutetussa koomassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilmareista kuultuaan lähtivät livohkaan Porkkalasta kymmenen vuoden jälkeen eivätkä jääneet piilottelemaan vehkeitä puskiin 40 vuodeksi. Bravo, Pentit!

      Poista
    2. Vai ylisti Vihavainen Venäjän aseita?
      No, joka tapauksessa sitä hintaa kannattaa nostaa muilla menetelmillä kuin suurvaltojen hyökkäysaseilla. Oletteko kuulleet torjuntaohjuksista?

      Poista
    3. Jo tuo ajatus on kuultu, valitettavasti Joona Vuorenpää Sotamies s 252-253 mukaan tuollaisen kokonaishankinnan hintalappu olisi 25 miljardia (vrt HX-hanke 10 miljardi). Lisäksi tuollainen järjestelmä edellyttäisi mittavan ammattisotilaiden määrän sitä pyörittämään.

      Paras argumentti tuota vastaan on se, että mikään vakavasti otettava pienikään valtio ei ole kokonaan korvannut ilmavoimia torjuntaohjuksilla.

      Poista
    4. No kukas käskee niitä kokonaan korvaamaan.
      Rahaahan saada palamaan myös kuljetus- ja taisteluhelikoptereihin ja suuriin pinta-aluksiin. Joskus tulee mieleen, että kyllä niillä panssarilaivoilla oli ihan oikeasti järkevä idea.

      Poista
    5. Niin, jokaisen sodan jälkeen löytyy runsaasti historioitsijoita ja sotatieteilijöitä, jotka kertovat mitä olisi pitänyt tehdä tai jättää tekemättä. Valitettavasti heidän (jälki-)viisautensa ei päätöksentekohetkellä ollut päätöksentekijöiden käytössä.

      Eitämä yhtää vähennä sitä iloa, mikä näistä on väitellä, mieluiten hyvässä seurassa asianmukaisten "tykötarpeiden" kera.

      Poista
  5. "normaali diplomatia, joka edellyttää täysivaltaisia edustajia, ei ole tämän konglomeraatin kohdalla ylipäätään mahdollista."

    Eipä tietenkään, koska EU ei ole liittovaltio ts luovuttanut suvereniteettiaan EU:n toimielimille. Sen vuoksi Suomenkaan ei pitäisi luovuttaa viimekätistä ulkopoliittista subjektiuttaan tuolle "särkyneelle ruokosauvalle".

    NATO:sta sen sijaan en tänään jaksa käydä tavanomaista jankkausta.

    VastaaPoista
  6. " toden teolla valmistautuvat aseelliseen mittelöön suurvaltaa vastaan...Itse en ylipäätään juuri lue roskakirjallisuutta"

    En pitäisi itse roskakirjallisuuteena sellaisia fiktiivisiä romaaneja, jotka antavat edes kalpean aavistuksen siitä, mitä tulevaisuuden hybridisota voisi mahdollisesti olla. Kutsuisin itse sitä henkiseksi maanpuolustukseksi: varautumiseksi siihen, mitä kukaan suomalainen ei toivo, mutta mitä sen paremmin historian kuin nyky-Venäjän sotilaspoliittisen dokriinin ja todellisen toiminnan perusteella ei voi sulkea poiskaan. Ikävä kyllä lähialueestamme on tullut molemmille supervalloille kiinnostava. 

    Toki toivon, että taitavalle ulkopuolitiikalla, joka perustuu yksinomaan Suomen omaan - eikä vieraiden - etuun tuollaiset uhat voidaan torjua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa kyllä ehkä kysyä, miksi se nyt on kiinnostavaksi tullut.

      Poista
    2. Kysyä kannattaa, mutta vastata ei kannata, ainakaan kovin äänekkäästi, paitsi jos ei ole mitään erityisempää menetettävää.

      Tarkoitan: on ollut häkellyttävää se hiljaisuus, tai yksimielisyys, jolla hävittäjähankinnat hyökkäysaseineen on eduskunnassa ohitettu.

      Ehkä muistini pettää, mutta eikö parjatulla 70-luvulla sentään edes jossakin määrin väitelty ja riidelty melkein kaikesta?

      Poista
  7. Kiva, kun nyt otitte edes johonkin kantaa. Olisi ihan mukava, jos itse esille nostettua asiaakin mietittäisiin ja kommentoitaisiin.

    VastaaPoista
  8. Kieltämättä itänaapuri osoittaa kyllä tarkkaa havaintokykyä, mitä tulee hankintaan sinänsä. Sen sijaan ei ole luultavaa, etteikö sekin ole laskeskellut paitsi tulevien Ilmavaivojemme elinkaarinäkökulmia, myös konkreettisia tekijöitä, kuten lukumäärä, ja katsonut asiaa myös ammattimaisen viileämmin.

    Huomattavaa on samoin Venäjän oma paralleeli, joskin viivästynyt, hävittäjäkehitys: 76 kpl ns. viidennen sukupolven häivekone Su-57:iä tulisi astua palvelukseen vuosikymmenen lopussa. Toistaiseksi ilmeisen suuri ongelma on moottori, joka ei vielä ole haluttua toista polvea, vaan aiempaa mallia.

    Asevarustelu-debatin surkein puoli on, kuten huomattu, että siinäkin liian usein ajaudutaan keskinäiseen polarisaatioon, varsinaisen suorituskykyarvioinnin kustannuksella. On silti totta, että koko hävittäjähankinta aiheuttaa arveluja meillä ja muualla, mutta samalla on hyvä huomata, etteivät tähän asti taivaantäyttörautamme ole juurikaan häirinneet enää ketään (siis sen paremmin ilmassa kuin keskustelussakaan).

    Otettakoon ensiksi määrä, 64kpl. Sehän ei ole juuri enempää kuin nykyisetkään 62 Hornettia. Toiseksi, kokonaishinnan on ilmoitettu olevan 10mrd. Tosin ase-, suojaus- jne teknologian kehitys lie ollut sen verta reipasta sitten viime hankinnan, ettei suoraa vertailua voi tehdä hinnalla eikä suorituskyvyllä?

    Kokonaan eri asia on, riittääkö tuo ilmoitettu euromäärä muuhun kuin konkreettiseen hankintaan. Povailut ovat pyörineet jopa kolminkertaisissa luvuissa, kun lasketaan elinkaaren ylläpito-, huolto- ja käyttökustannukset, valmiuteen saattamisesta puhumatta. Mikäli saattaisin täysin uskoa arvoisien kenraaliemme ja muiden korkeiden projektitoimijoiden yhtäältä vilpittömään isänmaanrakkauteen - mitä ei helpota ex-komentajien konsulttiasema kellä missäkin ulkomaisessa puolustusteollisuuskompleksissa - ja toisaalta aitoon pyrkimykseen löytää paras mahdollinen ratkaisu ilmatilamme varjelemiseksi - mitä taas varjostaa kenraalien/amiraalien silminnähtävä pöljäily sekä helikopterien että ilmatyynyaluksen kanssa - yhtyisin oitis siihen kuoroon, joka varauksetta esittää, ettei isänmaan turvaamisesta mikään hinta ole liikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, mikäli vaihtoehtona on orjuus ja kasnnmurha, niin eiköhän panna hanttiin ihan viimeiseen asti. Lieneekö näitä suunnitelmia jo vuotanut, vai liittyvätkö skenaariot konfliktista enemmänkin noihin sinänsä älyttömiin Itämeren reviirikuvioihin?

      Poista
    2. Kyllähän perussyitä on kaksi:

      - arsovan liiton ja NL:n hajoaminen, joka siirsi mahdollisen Itämeren sotilaallisen konfliktin painopisteen Tanskan salmista Pohjois-Itämerelle

      - Baltian omista lähtökohdistaan tekemä päätös hakeutua NATO:on ja sen päätös ottaa ne jäseniksi.

      Kumpaakaan näistä Suomi ei voinut vaikuttaa.

      Mitä voimme tehdä:

      - välttää ulkopolitiikalla Venäjän provosoimista. Tässä ei ole mielestäni täysin onnistuttu.

      - yllä pitää sellaisia puolustusvoimia, ilmavoimat mukaanluettuna, joka laajemmman konfliktin yhteydessä tekee Suomen alueen käytön Venäjän sotilas-poliittiselle johdolle liian kalliiksi. Esimerkki: jos ilmavoimien pudotussuhde on 1:6, herää kysyymys haluaako tuo johto uhrata noin 300 ensilinjan hävittäjää Suomen rintamalla, jos emme anna aluettamme Venäjän vihollisten käyttöön.

      Poista
    3. Ei tuota näkökuulmaa sotilasjohdon omista intresseistä voi sivuuttaa. Vastakysymys kuuluu mihin sitten voi luottaa: meihin kolpakkostrategeihin, poliitikkojen omiin arviointeihin vai ulkomaisiin konsultteihin. Pirullista.

      Poista
    4. Niin, vaan kenen hyväksi tuo suhde 1:6? Ja miksi?

      Poista
    5. Taitaa olla hyvin harvinaista, että lentokone olisi ampunut alas toisen tällä vuosituhannella.

      Poista
    6. "suhde 1:6? Ja miksi?" Hesarin mukaan lienee ilmavoimien tavoite, joka perustui jatkosodan vastaaviin lukuihin.

      Harvinaistahan se kieltämättä on ollut. Jostain kumman syystä pienetkin maat, esimerkiksi Ruotsi, Itävalta ja Sveitsi, ylläpitävät ilmavoimia, kalliillakin hinnalla.

      Kuten aiemmin totesin kyse on siitä, mihin haluamme luottaa: omien ammattisotilaiden - joilla toki voi olla omia prestiisi ellei peräti taloudellisia intressejä - arvioon puolustusvoimien tarpeista vai meidän maallikkojen mutukäsityksiin.

      Viime kädessä meillä tämän blogin kuplalla ei ole - eikä pidäkkää olla - tarpeellisia tietoja todella perusteltuun mielipiteisiin. Enintään voimme toivoa, että asiasta päättävä poliittinen johto vaatii nuo tiedot itseĺleen ja tekee niiden pohjalta Suomen edun kannalta parhaan päätöksen. Historia sitten toimii tuomarina.

      Poista
    7. Kyllä näin on. Luotetaan myös sitten niihin helikoptereihin. Kyllähän asiantuntemusta tulevasta sodasta ja sen tarpeista on aina riittänyt.
      Suhde 1:6 on mahdollisimman puhdasta huuhaata, jolle ei nykymaailmassa ole mitään perustetta.

      Poista
  9. Ei kai kukaan kalliita koneita pistä sellaisiin koitoksiin, joiden lopputulos on riittävän tarkasti selvillä. Johtopäätös vähistä pudotuksista on minusta se, että riittävän hyvät koneet ja taistelunjohtojärjestelmä toimivat pelotteena, ja sitähän tässä juuri haetaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä niitä kalliita koneita on ohjuksilla pudoteltu ja muillakin aseilla.

      Poista
    2. Kyse on sotilaskielellä vihollisen ilmaherruuden kiistämisestä. Rajoitettu ilmasta maahan -toimintakyky tuntuu hyvältä bonukselta.

      Ohjuksista vielä sen verran, että parhaat ohjusjärjestelmät ovat venäläisiä. Venäläisten koneiden torjuminen venäläisillä ohjuksilla ei jostain syystä tunnu hyvältä idealta.

      Keskustelu oli kiinnostava ja kiihkeä, kaikki - minäkin - puhuivat tietämättömyytensä täydellä voimalla. Jatketaan kirjallisuudesta.

      Vielä ehdotus: eikö ennen joulua saisi jouluruokablogin.

      Poista
    3. Täältäkin toivotaan suomiherkkujen reseptejä joulupöytään kiitos!

      Poista
    4. Kiitän luottamuksesta. On kyllä tullut tehtyä ihan niitä vakiintuneita klassikoita.

      Poista
  10. Propagandaa parhaimmillaan

    Luen juuri J. K. Paasikiven teoksesta Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939-41 kuvausta, kuinka NL:n ulkoministeri Molotov harjoitti ”totuudenmukaista” propagandaa maaliskuussa 1940 Suomen hyökkäyksestä Neuvostoliittoon.
    Suomen tukena olivat Ranskan, Englannin, Italian ja Ruotsin joukot ja Molotovin mukaan punainen-armeija kukisti mahtavan vihollisen.
    Kun pohjat Venäjällä ovat tällaiset, niin onko kovinkaan järkevää edes nyt luottaa itänaapurin diplomatiaan ja rauhanomaiseen vakuutteluun.
    Putinin Venäjä haluaa olla suurvalta. Suomi ei sitä EU-jäsenyydestä huolimatta ole.
    Olennaista olisi nyt saada selville, mitä Moskovassa ajatellaan Suomen ja Ruotsin tiivistyneestä sotilasyhteistyöstä. Aika hiljaa julkisuus Venäjälläkin tästä on ollut, joten onko se NATO-jäsenyyteen verrattavissa hyväksyttävää?
    Sen arvon proffakin varmaan myöntää, ettei Venäjällä epäluuloisuus ole mihinkään kadonnut ja Suomea arvostetaan, mutta pidetään pikkuvaltiona.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kasvojen pelastaminen oli Stalinille ensiarvoisen tärkeä ja käytännössä lähes yloivoimainen tehtävä, ulkomailla ainakin. Mielipidetarkkailu osoittaa, että myös kotimaassa moni muisti Kuusisen hallituksen eikä erehtyyt kuvittelemaan, että Karjalais-suomalaista neuvostotasavaltaahan tässä alun perinkin oli tarkoitus perustaa...
      Ja tietenkin itsaiheutetut vammat eli valtavat mikestappiot oli ensin kiellettävä ja sitten selitettävä, että ne olivat maailmanhistoriallsien urotyön hintana.
      Kaiken kaikkiaan Neuvostoliiton suostuminen rauhaan Somen todellisen hallituksen kanssa oli sellainen salto mortale, ettei historista taida löytyä sille vertaa. Sen rinnalla kyllä on äärimmäisen triviaalia kysyä, miksi Helsingin hallitus suostui rauhaan.
      Mutta hommahan oli kuin olikin kesken ja siksi oli kiellettävä liitto Ruotsin kanssa.
      Jatkosodan jälkeen Stalin näyttää tajunneen, ettei sotilaallinen hyökkäys ole se keino, jota nimenomaan Suomessa kannattaa käyttää.
      Ja ettäkö mitä tekemistä tällä on nykypäivän kanssa?
      Jotakin Suomen sotilaallisesta prestiisistä on kyllä jäljellä ja samoin sen vanhasta goodwill-varannosta. Järkevää on koettaa hyödyntää molempia ja pysytellä poissa vasaran ja alasimen välistä.

      Poista
    2. Suomen sotiin ja sotien jälkeiseen idänpolitiikkaan on raikas ulkomaalaisen silmin tehty positiivinen arvio osana tätä kirjaa: "Jared Diamond: Mullistus - Valtiollisten kriisien käännepisteitä"

      Poista
    3. "Olennaista olisi nyt saada selville, mitä Moskovassa ajatellaan Suomen ja Ruotsin tiivistyneestä sotilasyhteistyöstä. Aika hiljaa julkisuus Venäjälläkin tästä on ollut, joten onko se NATO-jäsenyyteen verrattavissa hyväksyttävää?"

      Olen ymmärtänyt, että se on ainakin astetta hyväksyttävämpää.

      Eräs kontrafaltuaalisen historian kiinnostavimpia kysymyksiä on, mitä valtioidemme suhteisiin olisi vaikuttanut, jos Stalin kaukaa viisasti olisi sallinut puolustusliiton Ruotsin kanssa ja Suomi sen avulla olisi säilynyt puolueettomana. Mutta miksipä Stalin olisi tyytynyt puolikkaaseen kun oli sopimuksella saanut koko maan. Siitä taas löytyy vankkaa faktaa (ks Vihavainen & Varjo Suomen yllä), että Molotov vielä marraskuussa 1940 kävi peräämässä sopimuksen loppuunsaattamista. Stalinille Hitler oli ainoa sokea piste: vielä kesäkuussa 1941 epäili Saksan hyökkäystä.

      Siinä olen blogistin kanssa täysin samaa mieltä, että kannattaa pysytellä poissa vasaran ja alasimen välistä. Paha vaan,että se ei välttämättä meistä riippumattomista syistä (ks kommenttini 25.11.klo 10.16) onnistu. Siksi tiivistän kerran vielä: rauhantahtoinen, kuunteleva ja provosoimaton ulkopolitiikka sekä pahan päivän varalta niin tehokkaat puolustusvoimat kuin suinkin on varaa, jotta hyökkäyksen hinta saadaan, jos mahdollista sietämättömän korkeaksi. Erimielisyys koskee sen tapaa: amerikkalaiset hävittäjät vai jokin muu tapa (ohjukset) tai painotus (maavoimat tms). Kummakin tiedot ovat - ja pitääkin olla - ohuet. Oma kanta perustuu luottamukseen suomalaisiin ammattisotilaisiin - kun tietyistä dubioista huolimatta ei parempaakaan luottamuksen lähdettä ole.

      Poista
  11. Samaa mieltä
    Nyt proffa osuu juuri ja täsmälleen oikeaan.
    Venäjä kumma kyllä arvostaa kovasti Suomen sotilaallisia ponnistuksia vieläkin.
    Sen vuoksi sitä kannattaa käyttää, mutta varovasti - ettei mene kiihkon puolelle.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.