Hiljainen enemmistö

 

Kuka tämän hyväksyy ja miksi?

 

Miten on mahdollista, että miljoonat ja taas miljoonat venäläiset antavat täyden tukensa Putinille ja hänen sodalleen?

Muistan, joskus toistakymmentä vuotta sitten, kun instituuttimme venäjänkielisessä seminaarissa heitin ajatuksen siitä, että Venäjän ja Ukrainan välille saattaisi syttyä sota. Parikin venäläistä hymyili sen johdosta hieman säälivästi ja selitti, etten nyt tuntenut asioita syvällisesti. Venäläisten ja ukrainalaisten suhteet ovat niin läheiset, ettei mikään sota voi tulla kyseeseen.

En ruvennut jankkaamaan siitä, että taitaa monessa perheessäkin olla aina joskus melkoisesti sotaa muistuttavia tilanteita, puhumatta siitä, että ensimmäinen tunnettu verityö tapahtui nimenomaan veljesten, Kainin ja Abelin välillä.

Silti tuntuu hyvin kummalliselta ajatella, että Venäjän kansaa melkeinpä yhtenä miehenä hyväksyy aseellisen hyökkäyksen veljeskansaa vastaan eikä kauhistu edes keskelle venäjänkielisiä kaupunkeja heitettyjen, siviilejä tappavien pommien johdosta.

Tästä mentaalisesta tilasta sai monia esimerkkejä Nastojaštšeje vremja- ohjelman haastatteluista, joita tehtiin Permissä ja Vladivostokissa. Kanavan nimeen sisältyy sanaleikki: настоящее время= nykyhetki tai ”todellinen Vremja” (Vremja= virallisen TV:n ajankohtaislähetys).

No, joka tapauksessa toimittajat näyttivät haastatelluille kuvia, joissa esiteltiin pommien tuhoja Harkovissa ja Kiovassa –”venäjänkielisissä kaupungeissa”, kuten mainittiin. Mikä oli vaikutus?

Suurin osa kuittasi heti, että kannatti Putinia, tai että kuvat olivat feikkejä tai kieltäytyi katsomasta. Jokunen selitti, että pakkohan Venäjän oli puolustautua, kun hyökkääjä yritti vuodesta vuoteen vain tulla yhä lähemmäs ja niin edelleen. Luottamus siihen, että Putin joka tapauksessa teki oikein, oli monella horjumaton. Jotkut sanoivat yksinkertaisesti, että koko juttu oli valetta tai ukrainalaisten töitä.

Reaktio oli tavallaan ymmärrettävä. Vastaavissa tilanteissa näyttää suurin osa venäläisistä kysyttäessä aina viittaavan siihen, mitä muka on Ukrainassa jo 8 vuoden ajan tapahtunut: fasistit tai ”natsit” kiusaavat siellä rankaisematta venäläisiä heidän venäläisyytensä tähden, kidutukset ja kaikenmoinen sadismi on saavuttanut käsittämättömät mitat. Tuleehan se kuppi joskus täyteen hyväluontoisellekin.

Palautettakoon mieleen, että kun saksalaisille upseereille sodan jälkeen näytettiin kuvia keskitys- ja tuhoamisleireistä, ei suurin osa niitä uskonut. Liittoutuneet kuuntelivat salaa keskusteluja, joita noiden näytösten jälkeen käytiin ja totesivat, että monien kanta jäi horjumattomaksi. Eivät Saksan kunniakkaat asevoimat olisi koskaan voineet alentua moiseen. No- ehkä SS sentään… mutta silti!

Saksassa viesti meni ajan mittaan läpi, mutta ei siis suinkaan ilman suurta vastarintaa. Venäjällä ne voimat, jotka nyt yrittävät kertoa totuutta, ovat pahasti alakynnessä ja niiden vaikutusalaa ollaan koko ajan yhä enemmän pienentämässä. Tekeillä on aidosti totalitaarinen valtio. Putin ei tässä hiljattain suotta tervehtinyt kansaansa sanalla toverit (tovarištši).

Pyrkimys harmonisen maailmankuvan säilyttämiseen on ihmisen normaali taipumus. Muutamalla kuvalla voi tuskin kenenkään uskoa horjuttaa ja uskohan se lopulta on, joka maailmaamme koossa pitää useimmissa tapauksissa. Maailmankuvan rakentaminen valtion resursseilla näyttää onnistuvan, mutta vaatii määrätietoista työtä ja sitä on Venäjällä tehty jo kauan. Ks. tästä erittäin kiinnostavat alan miesten kirjoitukset: https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=panarin .

Tässä vain pieni näyte:

Panarin uskoo, että ellei Venäjä kontrolloi omia tiedotusvälineitään, sen tekevät muut valtiot. Tiedotuksen ohjauksessa tarvitaan sekä sensuuria, että aktiivisia keinoja. Metodit ovat yleisesti tiedossa. Niitä ovat muun muassa anonyymi auktoriteetti (”tutkijoiden monivuotisen työn tuloksena…”), arkipäiväinen kertominen (joka esimerkiksi tarvittaessa banalisoi kauheudet), varkaiden aina suosima ”ottakaa varas kiinni!” –metodi, ”jaarittelu”, ”haloefekti”, ”ensimmäisyyden efekti”, ”paikallaolon efekti”, ja niin edelleen. Informaatiota tarjottaessa voidaan käyttää monia tehokeinoja, ”silminnäkijöistä” toistoon.

Banaaliudestaan huolimatta juuri jatkuva toistaminen on ilmeisesti yhä propagandan keinoista tehokkain. Sanoman perille ajamisessa voidaan myös käyttää puolitotuutta, kontrastia, psykologista sokkia, mielipidemittauksia, assosiaatioiden luomista ja niin edelleen. Yleisölle voidaan tarjota ”myrkyllistä sandwichia”: se tarkoittaa, että ei valehdella, mutta sivuutetaan ”tarpeettomat” faktat. Käytettävissä on myös metodi nimeltä ”sokeroitu sandwich”, jossa negatiivinen pihvi piilotetaan positiivisen aloituksen ja lopetuksen väliin.

”Informaatiobalanssi”, jossa Venäjällä olisi kyky vaikuttaa Yhdysvaltain, Euroopan ja Aasian väestöön oli Panarinin mukaan tärkeä tavoite. Muiden suurvaltojen tapaan oli julkaistava vuosittaista raporttia ihmisoikeuksista ja kiinnitettävä siinä huomiota mm. Baltian maiden venäläisväestön kielellisten oikeuksien loukkauksiin.

Panarinin mielestä Venäjällä ei voi olla liittolaisia, mutta kyllä sen sijaan vihollisia. Tämän määräävät jo maan mittasuhteet.

Uuden poliittisen eliitin luominen oli kirjan ilmestyessä tekijän mukaan vielä kesken. Sen tehtävänä olisi muun muassa luoda uusi myönteinen imago Venäjälle. Eliitin luomisessa keskeinen rooli kuului tekijän mukaan maan presidentille.

 

Itse asiassa jo Galileille sanottiin, kun häntä syytettiin rienauksesta ja hän pyysi syyttäjiään itse kurkistamaan kaukoputkeensa: miksi vaivautuisimme katsomaan, piruhan voi sieltä näyttää mitä tahansa. Ellemme usko pyhiin kirjoitukseen, vaan sen sijaan aistiahavaintoamme, olemme auttamattomasti pirun armoilla.

Korostan, että tällainen mentaliteetti on aivan normaalia, vaikka tunnettu filosofi ja yhteiskuntatieteilijä Yrjö Ahmavaara aikoinaan, ennen silmiensä avautumista, kutsui sitä fasistiseksi informaation torjunnaksi. Hänen mielestään tuollainen asenne oli nimenomaan fasismin tukijalka, mitä se kyllä olikin, mutta toimi juuri siihen aikaan nimenomaan taistolaisuuden hyväksi.

Talvisodan aikanakin tuolla metodilla, häpeämättömällä valehtelulla ja vetoamisella ovelasti ja valikoiden ihmisten perustaviin isänmaallisuuden, johtajaan kohdistuvan luottamuksen, ulkomaalaisvihan ja ”luokkavihan” tunteisiin, saatiin ilmeisesti enemmistö sivuuttamaan ne ikävät asiat, jotka tuppasivat pulpahtamaan pintaan, kun moni asia näytti todistavan virallisen tiedotuksen valheellisuudesta. Noita ”vääriä” viestejä vältettiin katsomasta ja ajattelemasta.

Ulkomaillakin Stalinin viesti meni verrattain laajasti perille. Tosin Neuvostoliitto erotettiin Kansainliitosta, kun ei uskottu, että se ei käy sotaa, vaan pelkästään auttaa Suomen kansaa ja sen uutta hallitusta. Kommunistitkaan eivät aina uskoneet valheita, mutta monet sentään uskoivat.

Merkittävintä mielestäni oli, että suuri määrä amerikansuomalaisia -hehän muodostivat hyvin suuren osan USA:n kommunistipuolueestakin- osoitti solidaarisuutensa ”kansanhallitukselle”. Olihan noita solidaarisuutensa osittajia ns. edistyksellisen älymystön piirissä paljon muitakin, G.B. Shawsta John Steinbeckiin ja Jawaharlal Nehruun saakka.

Venäläiset akateemikot ja kulttuurin huippuedustajat osoittivat solidaarisuutensa adressilla. Mukana olivat  niin Aleksei Tolstoi, Mihail Šolohov, Konstantin Fedin, Valentin Katajev kuin Mihail Zoštšenko ja Nikolai Tihonov. Todella hyväkin nimiä! Pohjoismaisista kirjailijoista erityisesti Martin Andersen-Nexö oli erittäin aktiivinen.

Kun Stalin täytti joulukuussa 60 vuotta, olivat ulkomaiset valtiomiehet sentään harvassa onnittelijoiden joukossa. Toki Kuusinen ja Hitler muistivat suurta johtajaa.

Todettakoon, että YK:n yleiskokouksesa äskenn vastustivat Venäjän hyökkäyksen tuomitsemista sen itsensä lisäksi Pohjois-Korea, Valkovenäjä, Eritrea ja Syyria. Kommentit lienevät turhia.

Bertrand Russell sanoi aikoinaan, että mikäli hän saisi käyttöönsä nykyaikaisen valtion resurssit tiedotusvälineistä koulululaitokseen asti, niin muutamassa vuodessa hän pystyisi saamaan kansan uskomaan, että vesi kiehuu kylmässä ja jäätyy lämpimässä.

Ihmiset eivät tämän takia suinkaan kiiruhtaisi panemaan kahviaan jääkaappiin kuumenemaan tai ruokia lämpimään säilytykseen. He pitäisivät tuota virallista totuutta eräänlaisen pyhätotuutena, jota voitaisiin aia tarpeen tullen kumartaa ja vannoa sille uskollisuutta. Normaalielämässä he sen sijaan käyttäytyisivät terveen järjen mukaisesti.

Venäjä on ymmärrettävästi, syntymässä olevana totalitaarisena diktatuurina, panostavnut erittin paljon informaatioympäristönsä hallitsemiseen. Älymystöä se ei ole kyennyt tavoittamaan eik kukistamaan ja sillä on näihin saakka ollut kanavia oman kantansa ilmeisemiseen.

Mutta nyt ollaan näköjään palaa massa taas neuvostoajan brutaaliin primitiivisyyteen ja se tapahtuu jopa kansan enemmistön hiljaisella tuella.

Mutta niin se totuus vain pääsi aikoinaan voitolle vainosta, sensuurista ja häirinnästä huolimatta. Kun kirjapainoja ei voinut käyttää, käytettiin samizdatia. Nykyajan tekniset mahdollisuudet taitavat moninkertaistaa vastarinnan keinot. Terroria voi aina yrittää, mutta silloin syntyy marttyyrejä…

Jossakin vaiheessa myös kansan enemmistö herää.