Sotasukupolven muistelmia

 

Latvialaisia tarinoita

 

Atis Klimovičs, Silakkaa ja muita jumalan ihmeitä. Latvian historiaa elämäntarinoina. Suomentanut Annika Suna, Rozentāls-seura ry, 2011, 335 s.

 

Jostakin syystä sain käsiini varsin kiinnostavan kirjan, joka koostuu latvialaisen, toisen maailmansodan kokeneen sukupolven haastatteluista, jotka oli tehty 2000-luvulla, siis itse asiassa viime hetkellä, ennen kuin mahti meni maan rakohon eli nuo ajat eläneet ihmiset poistuivat elävien kirjoista. Useimpien haastateltujen kohdalla onkin mainittu jo sekä syntymä- että kuolinvuosi.

Vanhan vitsin mukaan ukrainalaisukolta kysyttiin kerran, mitä hän toivoisi vielä tässä maailmassa tapahtuvan. -Että käytäisiin sota Ruotsin ja Turkin välillä. -Jassoo, entä mitä seuraavaksi? Että taas käytäisiin sota Ruotsin ja Turkin välillä. -No mitä te nyt sellaisia toivotte? Mitä se teitä liikuttaa? -No sitä vaan, että moskaleitahan siinä silloin vietäisiin sinne ja tänne ja sinne ja tänne ja vielä kerran sinne ja tänne…

Olihan siinä oma logiikkansa. Tosin huomioon ottamatta jäi, että Ukrainakin sattuu olemaan siinä välissä ja sotajoukkojen kulku maan halki ei koskaan ole leikin asia, olipa kyseessä Venäjä tai Ukraina. Kyllä Kaarle XII:nkin armeijassa oli kestämistä.

Latvia joka tapauksessa jäi viime maailmansodan aikoihin juuri tuollaisen läpikulkumaan asemaan, kuten muukin keskinen Eurooppa siltä osin, kuin sitä sittemmin ruvettiin kutsumaan tappotantereeksi, ainakin erään kirjan nimessä.

Ensin tulivat maahan kutsumattomat venäläiset, vapauttamaan paljon kärsinyttä kansaa kapitalistien orjuudesta. Sen jälkeen tulivat saksalaiset vapauttajat ja sitten taas venäläiset. Jokaisella vapautuksella oli hintansa, myös sellainen, joka maksettiin ihmisuhreina.

Latvialaiset tarkk’ampujat olivat olleet Venäjän kansalaissodassa liki ainoita koossa pysyneitä rykmenttejä. Bolševikit saattoivat luottaa niihin, kuten eräisiin muihinkin ulkomaalaisiin aineksiin, kuten kiinalaisiin ja suomalaisiin muun muassa. Eipä ihme, että Riiassa paloi vuosikymmenet ikuinen  tuli tarkk’ampujien museon edessä ja komsomolit sitä vartioivat.

Mutta aika aikaa kutakin. Vähissähän ne latvialaiset aina olivat, jotka kannattivat venäläisten tuloa, mutta olipa niitäkin sentään, totta kai. Myös Suomessa olisi ollut melkoinen määrä puna-armeijan innokkaita vastaanottajia, mikäli Stalin ei tyhmyyksissään olisi vienyt omalta erikoisoperaatiokaan kaikkea uskottavuutta. Kuten tiedetään, edes kommunistit eivät sen jälkeen kehdanneet puolustaa hyökkääjää.

Latviassa ei sotaa tarvittukaan. Itse asiassa puolustusvoimia kiellettiin avaamasta tulta, vaikka esimerkiksi sukellusveneet olisivat voineet tuottaa suuriakin tappioita viholliselle.

Mutta eihän se väkivallattomuus muuta tarkoittanut tai vaikuttanut kuin sitä, että maahantunkeutujan oli nyt helpompi käyttää omaa väkivaltaansa. Bolševikeilla oli omat opinkappaleensa siitä, mitä oli tehtävä ja luokkakantainen yhteiskunnan ”puhdistus” oli kaiken yhteiskunnallisen insinöörityön a ja o. Sellainen olisi tietysti tehty meilläkin, jos se olisi ollut mahdollista.

Koska kyse oli nimenomaan luokkaan kuulumisen perusteella tehdystä operaatiosta, oli yhdentekevää, oliko joku yksilö tehnyt sitä tai tätä. Yhteiskunnan yli-insinööri Stalin vaivautui käsittelemään vain kokonaisia ryhmiä, kuten kansanluokkia ja siinä saivat lastut lennellä, eihän sitä voinut välttää.

Saksalaiset eivät itse asiassa jättäneet itsestään huonoa muistoa muutoin kuin sikäli, että he tekivät ja järjestivät täysin käsittämättömiä juutalaismurhia. Itse asiassa tekijöiksi saatiin latvialaisiakin: kaikkien käsien piti tahriutua. Muistelijat vakuuttavat, ettei maassa ollut mitään juutalaisvihaa, mutta niin vain joukkomurhat tehtiin. Sen jälkeen sitten myytiin juutalaisten omaisuutta, muun muassa vaatteita huutokaupalla ja ostajia riitti…

Kiinnostava luku noissa muistelmissa ovat latvialaiset metsäveljet, ilmeisesti varsin laaja maanalainen verkosto, joka kosti etenkin pettureiksi ruvenneille latvialaisille ja jota neuvostotovallan niin sanotut elimet sitten vainosivat kauas 1950-luvulle saakka. Kaikessa hiljaisuudessa kansa ruokki ja elätti vastarintaliikettä. Vapaaehtoisesti metsästä tulleet saattoivat myös säilyä hengissä leirituomion jälkeen ja kokea vielä Latvian uuden vapautumisen.

Niin sanotun neuvostovallan oloissa tapahtui tietenkin kaikkea sitä samaa mielettömyyttä kuin muuallakin suunnitelmatalouden Neuvostoliitossa. Ihmisiä luokiteltiin ja käsiteltiin heidän oman tai heidän perheensä menneisyyden perusteella eri tavoin, mutta lahjukset ja suhteet purivat yhä uudelleen myös neuvostobyrokraatteihin. Nämä tarinat ovat tuttuja muualtakin ja mikäli talvisota olisi päättynyt toisin, ne olisivat tuttuja myös omasta historiastamme.

Haastatteluista välittyy aito elämänkokemus, jossa ei asioita nähtävästi yleensä kovasti suurennella eikä pienennellä. Myös ns. neuvostokaudella saatettiin joissakin tapauksessa elää hyvin ja työskennellä tavalla, jota ei häpeä muistella. Joidenkin mielestä uusi vapaan Latvian aika ei itse asiassa olekaan mikään sellainen onnela kuin voisi kuvitella.

Toki ilmeisesti kaikki haastatellut ovat ilmeisiä latvialaisia patriootteja, jotka pyrkivät edistämään isänmaansa hyvää kaikissa olosuhteissa. Nuo olosuhteet vaihtelivat Latvian historiassa ja asettivat ihmiset usein sietämättömään asemaan valloittajan alaisuudessa.

Toivottavasti myös venäläiset pystyisivät oppimaan jotakin vaikkapa tutustumalla siihen, miten heidän hyökkäyksensä koettiin sen uhreiksi joutuneiden muiden kansojen taholla. Asioiden kuittaaminen natsismin ja humanismin välisenä tai russofobian vastaisena taisteluna on vain primitiivistä piittaamattomuutta tosiasioista.