Kun kaikki muuttuu

 

Käännekohtia

 

Historia on paljon vähemmän lineaarista kuin jälkeenpäin katsoen näyttäisi. Tyypillistä on ollut, että jokainen sukupolvi tekee normaaleissa rauhan oloissa työtään ja laatii suunnitelmiaan lähtien siitä perusolettamuksesta, että tulevaisuus on pääpiirteissään tunnettu ja tarkemmin sanoen se on tämän nykypäivän jatkoa, kukaties kyllä kehittyneemmässä muodossa.

Tämän naiivin realismin mukaan samat arvot, samat pyrkimykset ja samat pelon aiheet ja samanlaiset palkinnot ovat yhtä päteviä osviittoja tulevaisuudessa kuin nytkin. Itse asiassa ne ovat olleet aina päteviä ja niinpä meillä on jumalallinen oikeus tämän maailmankuvamme pohjalta tuomita niin eläviä kuin kuolleita. Tämä syvä naiivius on ominaista myös meidän ajallemme ja aivan erityisesti sille nykyisen kulttuurin etujoukolle, joka täyttää lehtien kulttuuriosastot.

Kuitenkin jo sadan vuoden takaiset ihmiset hämmästyisivät suuresti, mikäli heidät yhtäkkiä jonkin kaninkolon kautta tuotaisiin nykyiseen arvojen ja normien, pyrkimysten ja odotusten järjestelmään. Hyvin harva asia yhdistää sitä sadan vuoden takaiseen. Vieras tuntisi olevansa oudossa ja irvokkaassa mikämikä-maassa, jossa kaikki asiat ovat kummallisilla paikoilla, kuin peilimaailmassa ikään.

Itse asiassa historia ei tietenkään ole tasaista kehitystä kohti hyvin tietämäämme ja itselleen asettamaamme päämäärää. Koko maailmamme on aina silloin tällöin lähtenytkin äkkiä laskemattomasti uusille urille ja irtautunut entisistä itsestäänselvyyksistä. Asiat ovat yllättäen saaneet uusia sisältöjä ja elämän tärkeysjärjestys on muuttunut. Itse asiassa onkin ryhdytty tavoittelemaan aivan uusia asioita ja hylätty valtava määrä vanhoja, normaaleina pidettyjä oletuksia.

Ajatelkaamme vaikkapa ensimmäisen maailmansodan syttymistä. 1800-luku oli Napoleonin sotien jälkeen sangen rauhallista aikaa, jolloin tieteen ja tekniikan kehitys nosti myös ihmisten hyvinvoinnin uudelle tasolle, vaikka väestönkasvu vielä suuresti jarruttikin sen toteutumista alemmissa yhteiskuntaluokissa.

Joka tapauksessa kyseessä oli valkoisen miehen luoman rationaalisuuden ja hyötyajattelun riemuvoitto. Muutama pieni aseellinen konflikti vain korosti sitä, miten takapajuista ja kannattamatonta sota oli. Aseetkin olivat kehittyneet tavattomasti ja toiveikkaissa mielissä tämä merkitsi sitä, että valtiot varmaankin jo ymmärtäisivät, että sota tuhoaisi tasapuolisesti kaikki osapuolet ja jäisi siksi historian roskakoriin kansainvälisen politiikan keinona.

Samaan aikaan tapahtui kuitenkin bifurkaatio (lat. furca=hanko, haara): humanismin ja yleisen hyödyn tavoittelun ohella myös samaan aikaan varustauduttiin kuumeisella kiihkolla uudenaikaiseen, peräti totaaliseen sotaan.

Venäjä oli tässä kehityksessä mukana. Myös Suomen sortokaudet liittyivät elimellisesti tähän yleiseen varustautumiseen. Suomi oli kytkettävä takaisin Venäjään, josta se oli lähes täysin päässyt irtoamaan. Eihän meillä venäjääkään osannut juuri kukaan.

Venäjälle tämä varustautuminen oli kallista lystiä, asiaa pahensi, kun se vielä menetti laivastonsakin Tsušiman taistelussa. Ranskalaiset kuitenkin painovat päälle: Venäjän höyryjyrä oli välttämätön, kun saksalaisia jonakin päivänä alettaisiin ”likistää” kahdelta puolelta.

Niinpä Nikolai II teki luovuudessaan merkittävän aloitteen: kaikkien maiden pitäisi sopia varustautumisen rajoittamisesta ja myös tulevan sodankäynnin säännöistä. Tätä varten kutsuttiin Haagiin kansainvälinen konferenssi, joka saikin aikaan varustelua ja sotimista rajoittavat sopimukset vuosina 1899 ja 1907. Siitä hyvästä itävaltalaiset ehdottivat Nikolaille Nobelin rauhanpalkintoa, joka oli ensi kertaa jaossa.

Nikolailla oli toki monenmoista syntiä taakkanaan, alkaen juutalaispogromeista ja päätyen Suomen sortamiseen. Palkintoa ei sitten herunut, mihin saattoi osaltaan vaikuttaa myös suomalaisten kansainvälinen aktiivisuus. Meillä oli ahkeria ja hyviä propagandisteja maailmalla.

Sotaakaan Haagin konventiot eivät voineet estää, vaikka niillä ilman muuta on ollut myönteinen osansa historiassa. Valtiot ja armeijat rikkovat kyllä allekirjoittamiaan sopimuksia, mutta sopimusten ansiosta on joka tapauksessa olemassa normit niiden tuomitsemiseksi. Odotellaanpa tässä vain myös Putinin Haagin-matkaa. Jossakin mielessä sellainen tulee vielä ilman muuta eteen.

No, vuosisata vaihtui ja aikanaan tuli vuosi 1914 ja heinäkuu. Venäjällä, kuten muuallakin jännitys kasvoi ja kasvoi, kun sotaan valmistauduttiin kiihtyvällä vauhdilla. Kun se sitten syttyi, ei riemulla ollut rajoja. Tässä pieni pätkä vanhasta blogistani:

Sanomalehdet antavat kesäkuukausista vuonna 1914 hyvin dramaattisen kuvan. Vielä heinäkuun lopulla Pietarissa tapahtuu mielenosoituksia, jotka kukistetaan verisesti. Samaan aikaan mobilisoituvat myös serbien puolustajat, myös sekä Itävallan ja Saksan vastustajat että oman keisarin kunnioittajat, lähtevät kaduille.

Kun sota syttyy, murtautuvat mielenosoittajat pian poliisivartion läpi ja ryöstävät ja vandalisoivat Saksan lähetystön, joka sijaitsee Iisakin kirkkoa vastapäätä. Tuota uutta taloa, joka sai kunnian palvella myös Suomen eduskuntatalon esikuvana, muuten kuvataan Birževyja Vedomostissa synkäksi ja kolkon kasarmimaiseksi, mikä pitääkin paikkansa.

Lähetystön lisäksi ryöstetään saksalaisten pieniä pulla- ja makkarapuoteja Pietarin keskustassa ja kaiken kaikkiaan saksalaisuus pannaan maassa ahtaalle. Syyskuun alussa julistetaan Pietarin eli Sankt-Peterburgin saaneen uuden venäjänkielisen nimen Petrograd. Jopa saksan julkinen puhuminen, mikä oli Pietarissa aina ollut yleistä, kielletään. Kaikenlaista kiusaa keksitään saksalaisille, jotka sentään olivat Venäjällä yli puolentoista miljoonan asukkaan ryhmä ja erittäin hyvin edustettuna myös korkeimmassa hallinnossa.

Oma lukunsa ovat mielenosoitukset, joissa asetutaan tukemaan keisaria. Erityisesti ansaitsee maininnan se kahdenkymmenentuhannen hengen joukko, joka lähti liikkeelle Pietarin pääsynagogasta ja marssi keisarin kuvia kantaen ensin Aleksanteri pylväälle ja sitten Anitškovin palatsille ja lopuksi Aleksanteri III:n patsaalle. Niiden kaikkien edessä polvistuttiin, rukoiltiin esivallalle korkeimman suojelusta, laulettiin kansallisia hymnejä ja juutalaisia rukouksia ja pidettiin puheita.

Puheissa vakuutettiin, että Venäjän taistelevassa armeijassa olevat 400 000 juutalaista olivat kiihkeästi valmiit tekemään isänmaallisen velvollisuutensa.

Mielenosoitus kannattaa nähdä sitä juutalaisvastaisuuden ilmapiiriä vasten, joka noina vuosina oli saanut ilmauksensa ns. mustasotnialaisessa liikkeessä. Tunnuksin ”lyö (tapa) juutalaisia, pelasta Venäjä!” tuo aines oli kiihottanut kansaa juutalaisvastaisiin pogromeihin ja esittänyt juutalaiset katalana ja epäluotettavana joukkona. Oli siis merkittävä sosiaalinen tilaus sille, että juutalaiset, joiden joukossa mainitaan olleen paljon kunnostautuneita sotilaita ja yrjönristin ritareita, osoittivat puolestaan, kenen joukoissa seisoivat.

 

Ensi päivä elokuuta vuonna neljätoista, valot Haagin palatsin jo sammui ikkunoista… Näinhän sitä laulettiin sen ajan kupletissa. Haagin rauhanpalatsi, jossa toistakymmentä vuotta aikaisemmin oli yritetty kääntää historia kulkua sivistyneemmille urille, jäi siis nyt tarpeettomaksi.

Leo Tolstoi oli kaikessa utopistisuudessaan hyvin tarkkanäköinen aikansa politiikan havainnoitsija. Kun kansanjoukot kaikkialla tai siis ainakin Ranskassa ja Venäjällä 1890-luvulla riemuitsivat Venäjän ja Ranskan uudesta, suuresta ystävyydestä, totesi Tolstoi, että kaikki perustui ilkeään ajatukseen siitä, että saksalaiset lyötäisiin yhteistoimin. Tekeillä oli valtava joukkoteurastus ennenäkemättömän tehokkailla aseilla.

Venäläinen laivastovierailu Ranskaan 1890-luvulla aiheutti siellä huikean euforian aallon ja vierailevan laivueen komentajan, suomalaisen amiraali Avellaninkin oli vastattava siihen kertomalla venäläisen sydämensä sykkivän kiivaasti ystävyydestä Ranskaa kohtaan…

Tuohonkin aikaan uutta sotaa valmisteltiin vuosia, vaikka ne viimeiset kohtalokkaat hetket, jolloin se päästettiin irralleen, olivatkin lyhyitä ja yhtä lailla sekopäisyyden ja katteettoman optimismin leimaamia kuin nykyäänkin. Kun ratkaisu sitten tapahtui, saatettiin koko menneisyyttä yhtäkkiä ruveta arvioimaan uudesta näkökulmasta ja unohtaa tarpeettomina ne ajattelun ja toiminnan älylliset ja moraaliset pidäkkeet, jotka olivat olleet koko edeltävän rauhan ajan ja koko ns. sivistyksen peruspilareita.

Riemusota oli alkanut ja poloinen ihmismieli oli vapautettu kahleistaan. Krapula koitti Venäjälle jo parin vuoden päästä ja se oli pahempi kuin sikunaviinasta saatu. Muun Euroopan laita ei tosin ollut sen paremmin.