Yhtenäinen kansa

 

Kun kansa yhdistyy

 

Se, joka on viime aikoina seurannut Putinin ja hänen koplansa lausuntoja, on varmasti huomannut, miten niissä yhtä mittaa jankutetaan yhtä asiaa: Donetskin ja Luganskin asukkaita on kahdeksan vuoden ajan eläimellisesti terrorisoitu natsien toimesta. Ainoana syynä terroriin on ollut kansallisuus, venäläisyys.

Nyt voisi tietenkin sitten olettaa, että Putinin joukoilla on Ukrainassa ollut valmiina valtava viides kolonna: miljoonat venäjänkieliset ja yleensä kaikki natsismia kavahtavat normaalit ja säädylliset ihmiset. Eikös heidän pitäisi olla kaikkialla heiluttelemassa valoisia lippuja ja toivottamassa erikoisoperoijat tervetullleiksi?

Mistään sellaisesta ei kuitenkaan ole merkkiäkään. Ukrainan kansa näyttää taistelevan uskomattoman yhtenäisenä. Sen armeijassakin on venäjän kieli hyvin laajassa käytössä, kuten dokumenttipätkistä voi todeta. Miten he voivat kannattaa tuota sortavaa natsihallitusta?

Onko siis tapahtunut ihme, kansan yhtenäistyminen talvisodan ihmeen tapaan?

Luulisinpa, että näin tosiaankin on tapahtunut. Poliittisestihan Ukraina ei suinkaan ole ollut yhtenäinen, enempää kuin Suomi oli sitä 1930-luvulla. Kun lehdet kirjoittivat talvisodan aikana suomalaisten yhtenäisestä vastarinnasta, pudisteli moni ulkomaalainen asioita tunteva säälivästi päätään: se, joka tietää edes jotakin Suomen nykyhistoriasta, ymmärtää, ettei mitään yhtenäisyyttä ole eikä voikaan olla.

Kuinka sitä olisi voinutkaan olla vuoden 1918 haavojen ollessa vielä tuoreet? Kuka olisi moista väitettä edes Suomessa ennen sotaa uskonut? Mannerheimkin julisti talvisodan alussa, että kyse oli nyt jatkosodasta: ”Tämä sota ei ole mitään muuta kuin vapaustaistelumme jatkoa ja sen toinen näytös”.

Aivan samoama lähtökohta oli Suomen kommunistisella puolueella eli sillä, mitä siitä oli enää jäljellä suuren joukkomurhan jälkeen. Puolueen julistus joulukuun alussa 1939 selitti, että vuonna 1918 bolševistinen Venäjä oli ollut liian heikko, nyt se oli vahvin maailmassa, eikä sen tuomaa ”vallankumousta” voinut estää mikään…

Myös neuvostolehdet hekumoivat sillä, ”epäilemättä kauhistuttavalla” kostolla, jonka Suomen paljon kärsinyt kansa toimeenpanisi valtaan päästyään. Suomi oli viimeiset 20 vuotta ollut valkokaartilainen helvetti, mutta nyt asiat muuttuisivat.

Kun erikoisoperaatio Suomessa ei ottanut edistyäkseen eikä puna-armeija löytänyt Suomen kansan edustajia kuin nimeksi, oli asiaa jotenkin selitettävä. Selitykseksi tarjottiin äärimmäistä, keskiaikaista terroria: suojeluskuntalaiset riistivät asukkaat taloistaan ja panivat ne palamaan…

Tottahan siinäkin tarinassa oli siteeksi mukana, mutta itse pääasia oli syvästi valheellinen. Vaikka Suomessa oli myös vasemmistososialismilla huomattava kannatus, vain aniharva tunsi edes jonkinlaista sympatiaa naapurin hyökkääviä sotavoimia kohtaan, saati meni sitä julkisesti osoittamaan.

Mitään terroria ei Suomessa pantu toimeen. Turvasäilöön pantiin vain mitätön määrä ihmisiä ja monet kommunistit menivät rintamalle ja taistelivat siellä nuhteettomasti.

Hyökkääjän esittämä tarina oli niin läpeensä valheellinen, että se suututti sydänjuuriaan myöten myös ne, joilla oli sympatioita Neuvostoliittoa kohtaan ja niitähän oli melkoisesti.

On väitetty, että Bobrikov ja rautatiet yhdistivät Suomen, joka sitä ennen oli koostunut erillisistä maakunnista, joilla ei ollut yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.

Tässä väitteessä ovat molemmat osat virheellisiä. Suomi muodosti Ruotsista erillisen kokonaisuuden -toki valtakuntaan kuuluen- jo ainakin 1700-luvun alusta lähtien. Suuri Pohjan sota ja Isoviha olivat niitä tekijöitä, jotka yhdistivät maan ja erottivat sitä Ruotsista. Helge Pohjolan-Pirhosen Kansakunnan historia, osa 2. on tästä parhaita esityksiä.

Mitä Bobrikoviin tulee, on aika irvokasta väittää, että kansa, joka jakaantui toisiaan verisesti vihaaviin vanha- ja nuorsuomalaisiin sekä sosialidemokraatteihin ja ruotsalaisiin olisi nyt muka yhdistynyt.

Stalin sen sijaan kyllä yhdisti maan niin kielellisesti kuin poliittisesti. Kansallisen kuolemanvaaran edessä kukaan ei edes kehdannut nostaa oman ryhmänsä erikoisetuja esille. Sen aika tuli vasta sodan jälkeen.

Kuvitelma kahtiajakautuneesta Suomesta oli Stalinin talvisotastrategian kulmakivi. Paradoksaalisesti yritys käyttää sitä hyväksi johtikin päinvastoin maan yhdistymiseen. Tämän tosiasian psykohistoriassa taitaa vielä olla kirjoittamista. Ne, jotka saivat kuulla, että heitä varten oli valmisteilla suuri terrorioperaatio, saivat luonnollisestikin puhtia taistelutahdolleen, mutta myös ne, jotka oli etukäteen leimattu vihollisen agenteiksi, kavahtivat moista herjausta ja osoittivat, ettei se pitänyt paikkaansa.

Viime kädessä Stalinin strategian perusheikkous oli nimenomaan valhe, törkeä ja häpeämätön valhe, jolle koko hänen skenaarionsa Suomen tapauksesta perustui. Itse hän lienee uskonut siihen edes jossakin määrin, ainakin ennen kuin käytäntö osoitti, että Suomen kansa oli asioista toista mieltä.

Suomalaiset taas kokivat moisen tarinan häväistyksenä ja kaiken oikeuden ja totuuden halveksimisena. Mika Waltarin sodan aikana kirjoittamassa kirjassa Antero ei enää palaa, on aivan keskeisenä teemana se ”maailman suurin” valheellisuus, jota vastaan suomalaiset olivat nousseet ja tulisivat taistelemaan loppuun asti, menestyksen toiveista riippumatta.

Pelkäänpä pahoin, että Putinia ovat nyt houkutelleet erään hänen suuren ihanteensa, Stalinin laakerit. Koska sankarinpalvonta usein hylkää kaiken kriittisyyden, on häneltäkin saanut jäädä oppi ottamatta Stalinin suurimmista virheistä. Talvisota oli sellainen. Se perustui valheeseen aivan samoin kuin nykyinen hyökkäys Ukrainaan.

Talvisodassa Stalin tuskin pani mitään erityistä painoa sille, uskoivatko suomalaiset hänen puheitaan vai ei. Kun voittamaton puna-armeija ensin hoitaisi asian, voitiin stalinistinen versio kyllä ennen pitkää tunkea suomalaisten kurkusta alas. Muutamassa kymmenessä vuodessa he uskoisivat.

Mutta kun se valhe antoi vastustajalle voimaa ja yhtenäisyyttä. Poliisitoimen sijasta syttyikin sota, josta tuli kansan suurin isänmaallinen sota. Näin kävi kerran Suomessa ja näin käy nyt Ukrainassa.