Venäjä on sankarien maa

 

Jälkisankarillisuutta

 

Laatulehti FAZ (Frankfurter Allgemeine Zeitung) julkaisi menneellä viikolla erään Herfried Münklerin artikkelin Poliittista romantiikkaa vastaan (Gegen politische Romantik), jossa tämä pohti sankarillisuuden (Heroismus) ja jälkisankarillisuuden (Postheroismus) problematiikkaa.

Kirjoittaja varoittaa sekoittamasta epäsankarillisuutta (das Unheroische) jälkisankarillisuuteen (das Postheroische). Epäsankarillisista kansoista ei voi yhdessä yössä tulla sankarillisia, jälkisankarillisista sen sijaan kyllä.

Sankarillisuuden aikakausi kansakuntien historiassa on kirjoittajan mielestä oikeastaan aika lyhyt ja alkaa vasta Ranskan vallankumouksesta. Sitä ennen sankareita varten oli oma säätynsä -aatelisto- ja omat instituutionsa.

Ensimmäisen maailmansodan massamielettömyys saattoi kansakuntien sankaruuden epäilyttävään valoon, vaikka sen lopettaminen oli vielä tuskallisen prosessin takana. ”Ei koskaan enää!” oli tunnus, joka jo spontaanisti nostettiin, mutta eihän se vielä sillä kertaa auttanut.

Mitä toiseen maailmansotaan tulee ja erityisesti taisteluihin idässä, on saksalaisella ja ukrainalaisella jälkisankaruudella merkittävä ero: saksalaisille sota oli rikollinen anastussota ja sen uhrit turhia ja mielettömiä. Ukrainalle se sen sijaan oli lopulta voittoisa puolustussota, jonka uhrit olivat voiton hinta ja nauttivat sen mukaista pyhyyttä.

Myös venäläistä yhteiskuntaa kirjoittaja pitää jälkisankarillisena, mikä johtuu muun muassa sen demografiasta. Nousevien sukupolvien poikia on niin vähän, että niiden uhraaminen tuottaa tuskaa, mikä on nähty parissakin sodassa. Niinpä Venäjän armeijaa ei nyt uskalleta työntää kuluttaviin kaupunkisotiin, vaan sen sijaan terrorisoidaan vihollisen siviiliväestöä kauempaa pommituksin.

Mutta jälkisankarillinen yhteiskuntahan voi ilmeisesti ainakin joissakin tapauksissa muuttua ”yhdessä yössä” sankarilliseksi, kuten Ukrainassa on käynyt. Münkler ei anna sen enempää eväitä asian ymmärtämiseksi, mutta ilmeistä on, että sekä Venäjä että Ukraina ovat historiansa puolesta tähän valmiita. Tarvitaan vain sopivat olosuhteet. Saksassa asia voi olla toisin puolustusbudjetin paisuttamisesta huolimatta.

Historiallisena metamorfoosin esimerkkinä mainittakoon, että hajalle lyöty ja terrorin tuoreita muistoja kantava suomalainen yhteiskunta hitsautui todella lähes yhdessä yössä yhdeksi herooiseksi kokonaisuudeksi, kun se joutui talvisodassa provosoimattoman hyökkäyksen kohteeksi ja sama on nyt koskenut ukrainalaista yhteiskuntaa tässä sodassa.

Venäläisten heroismissa näyttää sen sijaan olevan toivomisen varaa, mikä varmasti selittyy sen roolista hyökkääjänä ja sen motiivin epäuskottavuudesta, joka on voitu joukoille esittää. Mikäli Venäjän kimppuun sen sijaan hyökättäisiin, saisimme nähdä ihmeitä.

Tietysti propaganda koko ajan yrittääkin todistella, että Venäjä ja venäläiset nimenomaan ovat aggression kohteena: naših bjut!, meikäläisiä lyödään! Kun tämä huuto kuuluu, ryntäävät yleensä aina kaikki spontaanisti paikalle kyselemättä, mistä tappelu johtuu ja onko siihen mahdollisesti hyviäkin syitä. Olennaista on alkaa hutkia niitä, joita voi.

Venäjää vastaan kohdistetuilla kansainvälisillä pakotteilla on juuri tällainen merkitys. Ne osoittavat propaganda mukaan kansalle havainnollisesti, että kollektiivinen länsi vihaa Venäjää ja jokaista venäläistä vielä erikseen ja haluaa kostaa heille heidän olemassaolonsa ja halunsa rakentaa omaa ja omaleimaista kulttuuriaan. Tavoitteena ei ole sen vähempää kuin venäläisten kansanmurha. Sellaistahan muuan dosentti tässä jokunen vuosi sitten väitti Suomessakin toteutetun…

Putin sanoi Krimin valtauksen vuosipäivän puheessaan, etteivät venäläiset olleet koskaan olleet yhtenäisempiä kuin nyt: he seisovat olka olassa kiinni vihollista vastassa. Sattumalta, mainitsi Johtaja, nyt olikin pyhän amiraali Ušakovin, ohjusjoukkojen suojelijan, merkkipäivä  (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ushakov ). Pyhyys ulottuu nykyään myös oikeauskoisen kansakunnan siunattuihin ohjuksiin.

Putinin puheet eivät olleet ihan katteettomia. VTsIOM:in tutkimuksen mukaan presidentti nauttii nyt 77%:n luottamusta (https://newizv.ru/news/politics/11-03-2022/vtsiom-putinu-doveryayut-bolee-77-protsentov-rossiyan ). Tutkimusta voi hieman epäillä, mutta hyvin luultavaa on, että tulos ei ole olennaisesti väärä.

Asiaa tutkineet psykologit ovat havainneet, että emotionaalinen suhde Johtajaan saattaa olla tiiviimpi kuin suhde puolisoon tai muihin ihmisiin. En nyt pysty löytämään tarkistamaan lukemaani väitettä, kaiketi tämä koskee lähinnä esimoderneja yhteiskuntia eikä esimerkiksi Suomea, jossa tuskin kukaan pahentuu edes siitä, että presidentistä tai pääministeristä tehdään pilaa. Kaikissa maissa ei ole viisasta mennä sitä tekemään.

Mutta Venäjällä voimme sangen ilmeisesti havaita hyvin laajalti vaikuttavan symbioosin kansan ja Johtajan välillä. Vaikka johtaja päästelee suustaan kuinka mielettömiä väitteitä tahansa, sodan välttämättömyydestä aina sen menemiseen täysin suunnitelman mukaan, hänelle ei vain taputeta, vaan -venäläisittäin sanoen- tuijotetaan ihastuneena suuhun ja ylpeillään siitä jaloudesta ja viisaudesta, jolla kansakuntaa johdetaan.

Saksalaiset, herooisessa vaiheessaan, lauloivat mielellään: ”Führer, befiel! -Wir folgen dir!” -Käske Johtaja, me seuraamme! Hyökkäyssodassa tämä ei kukaties riitä kovin pitkälle, sikäli kuin asia koskee rintamajoukkoja. Lastentarhoissa menestys on tietenkin parempi.

Mitä pakotteisiin tulee, tuntuu mieliala Venäjällä sellaiselta, että ei ole perusteita odottaa kansan kääntyvän Johtajaansa vastaan, mikäli heille tulee ongelmia arkipäivän toimeentulossa. Kyllä se vihollinen löydetään lännestä.