Venäläistä kansallissosialismia?

 

Ortodoksista fasismia?

 

Otsikosta ei pidä kenenkään pahentua. Kunnianarvoisa ortodoksinen uskonto on pysynyt kaukana ääriliikkeistä ja kunnioittanut parhaansa mukaan kirkon vanhoja traditiota ja kirkolliskokousten päätöksiä. Siinä suhteessa se voi hyvinkin kerskailla olevansa sitä aitoa ja alkuperäistä kristillisyyttä, kun taas katoliset ovat skismaatikkoja ja protestantit pelkkiä kerettiläisiä.

Koska ortodoksia sattuu olemaan nimenomaan Venäjän uskonto ja Venäjä oli kauan ainoa itsenäinen ortodoksinen valtio, on sillä aikojen kuluessa ollut erityisen suuri merkitys Venäjällä myös Venäjän kansallisille ja imperiaalisille pyrkimyksille. 1800-luvun slavofiilit katsoivat, että mädäntyvä Eurooppa oli kehittynyt jo jumalattomaksi ja ainoa kristillisyyden tukipylväs löytyi Venäjältä.

Tällaiset ajatusrakennelmat sopivat kaikin mokomin vielä 1800-lukuun, mutta ainakin minä olin aika hämmästynyt tutustuessani joskus neljä vuosikymmentä sitten fantasioita siitä, että Neuvostoliiton jälkeen Venäjällä nousisi valtaan totalitarismi, joka noudattaisi ortodoksisia muotoja.

En ottanut asiaa vakavasti. Kyseessä olivat Aleksandr Yanovin spekulaatiot, jotka kuitenkin sen jälkeen ovat osoittautuneet hämmästyttävän realistiksiksi -luoja tietää miksi. Tässä vähän vanhempia kirjoitelmiani Yanovista (Janov) ja myös Venäjän tulevaisuudesta Putinin jälkeen.

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Yanovin syklit

 

Yanovin syklit ja Venäjän aate

 

Vuonna 1978 julkaisi nuori Neuvostoliitosta emigroitunut juutalainen tutkija Aleksandr Janov (Alexander Yanov) hätkähdyttävän kirjan The Russian new Right.

Kirja herätti jonkin verran huomiota, mutta harva suhtautui siihen aivan vakavasti. Siinä kerrottiin pienestä ja epämääräisestä ryhmittymästä Neuvostoliitossa, joka haikaili perinteisten slavofiilisten arvojen perään. Näillä Šimanoveilla, Osipoveilla ja Skurlatoveilla ei ollut minkäänlaista valta-asemaa, harva tunsi heidät Neuvostoliitossa ja maan poliittisen järjestelmän huomioiden tuntui päivänselvältä, että kyseessä oli pelkkä kuriositeetti.

Yanov oli eri mieltä. Hän totesi, ettei myöskään bolševikeilla kymmenen vuotta ennen vallankumousta ollut minkäänlaista asemaa, harva tunsi heidät ja tsaristinen virkakoneisto esti tehokkaasti heidän toimintansa Venäjällä. Se, mitä kriitikot eivät ymmärtäneet, oli ideologian voima esimodernissa valtiossa. Se on järjestelmä, joka on olemukseltaan uskonnollinen ja uskontoahan bolševismikin oli, sanan laajassa mielessä.

Vuonna 1987 eli siis perestroikan alkuvaiheessa julkaisemassaan teoksessa The Russian Challenge and the Year 2000 Yanov jatkoi samaa teemaa. Hän saattoi nyt viitata slavofiilisen liikkeen julkiseenkin toimintaan, mitä tapahtui erityisesti ns. Pamjat-liikkeen puitteissa. Juutalaisena hän oli erityisen kiinnostunut uuden tai uusvanhan ideologian antisemitismistä ja väläytteli jo uuden holokaustin mahdollisuutta, mikäli Venäjän joutuisi sekasortoon bolševikkidiktatuurin romahtaessa.

Kuten tunnettua, odotetut pogromit jäivät tulematta. Erään ironisen kommentin mukaan ainoa väkivallanteko, joka tapahtui oli erään juutalaisen intellektuellin silmälasien särkeminen Moskovan kirjailijaklubilla. Venäläisiä sen sijaan oli murhattu tuhansittain Neuvostoliiton hajottua.

Yanovin profetiat siis näyttivät menneen täysin harhaan ja amerikkalaiset saattoivat myös palauttaa mieleen sen, miten hän varoitti USA:ta sellaisesta politiikasta, joka jouduttaisi Neuvostoliiton tuhoa, koska seuraukset saattaisivat olla arvaamattomat, erityisesti juuri juutalaisille

Jälkikäteen arvosteltuna Yanovin tarkkanäköisyys tuntuu kuitenkin hämmästyttävältä. Se ideologinen suuntaus, joka Venäjällä nyt vallitsee, sopii sangen tarkoin hänen ennustuksiinsa, jotka tehtiin aikana, jolloin moni vielä uskoi Neuvostoliiton satavuotiseen tulevaisuuteen. Myös Yanovin esittämät mallit Venäjän kehityksen sykleistä ovat hyvin mielenkiintoisia.

Yanov pitää slavofiilistä ideologiaa demokratialle elimellisesti vieraana ajattelutapana. Vaikka sen kehityksessä voidaan havaita vapaamielisiä kausia, on siinä sisäänrakennettuna ajatus politiikan ja kansan pitämisestä erossa toisistaan. Itse asiassa aate on keskiaikainen ja edellyttää vallan antamista kokonaan hallitsijalle. Kansan taas tulee elää uskonnollisen moraalin mukaisesti eikä poliittisen riitelyn ja eturyhmien itsekkään taistelun ehdoilla. Poliittinen oppositio on tässä asetelmassa luonteeltaan rikos ja vallan kritiikki jää kirkon harteille. Venäjällä se taas ei sekaannu politiikkaan ellei sellaiseksi katsota vallan tukemista.

Tämä kaikki on sangen sympaattista, mutta idylli on epärealistinen. Niinpä slavofilia, joka varhaisessa vaiheessaan on pienen ihmisen puolustaja ja röyhkeän vallan kriitikko, muuttuu Yanovin mukaan syklinsä tietyssä vaiheessa vallan liittolaiseksi. Silloin siitä tulee väkivaltainen ja ekspansiivinen, Euroopalle ja vapaudelle äärimmäisen vihamielinen voima.

 Näin tapahtui 1800-luvun jälkipuoliskolla, kun Nikolai Danilevski ja Konstantin Leontjev vaativat pesäeroa Eurooppaan. Liberaalin mädännäisyyden ytimessä nähdään juutalaisuus, urbaanin ja kosmopoliittisen amerikkalaisen elämäntavan agentti Venäjällä, varoitti Yanov 1980-luvulla. Natseillahan oli sama näkemys ja myös he ihannoivat turmeltumatonta talonpoikaa ja maaseutua.

Amerikka on ensimmäinen maa, joka on valistunut, mutta elää ilman ihanteita, julisti muuan venäläinen uusoikeistolainen jo 1960-luvulla. Nimenomaan amerikkalainen elämäntapa, sellaisena kuin se Venäjällä ymmärretään, onkin noussut mädännäisyyden symboliksi. Kysymys on siitä, että koko maailmaa uhkaa amerikkalaistuminen, ellei jokin moraalinen voima pysäytä tätä prosessia., varoitettiin jo tuolloin.

Sellainen voima taas löytyy vain Venäjältä. Jumalan ihme näet on, että Venäjä säästyi sielua tuhoavalta materialismilta nimenomaan kommunistivallan ansiosta. ”Vain neuvostojärjestelmä, joka omaksuu venäläisen ortodoksian… pystyy aloittamaan maailman suuren muutoksen”, kirjoitti muuan Gennadi Shimanov jo neuvostoaikoina. On myönnettävä, ettei tämä ajatus ainakaan Venäjällä kuulosta tänään yhtä villiltä kuin se kuulosti ennen perestroikaa.

Yanov esittää teoksessaan myös kaavion Venäjän historian sykleistä päätyen vuoteen 1985. Sen mukaan Venäjän historia voidaan esittää reformien ja vastareformien sarjana, jotka aina tietyssä vaiheessa johtavat systeemin kriisiin ja romahdukseen. Tällaisia suuria kriisejä olivat niin Moskovan Venäjän muuttuminen Pietarin Venäjäksi kuin vuoden 1917 vallankumoukset.

 Neuvostoaikana Yanov näkee vuodesta 1964 (ilmeisesti Hrushtshovin ero ja kommunismin rakentamisen ohjelman hylkääminen) jo alaspäin (pois Euroopasta) suuntautuvan trendin, joka vuoden 1985 näkökulmasta on johtava uuteen systeemin kriisiin, joko romahdukseen tai sitten siirtymiseen kohti ”eurooppalaista perhettä”.

Nykyään trendejä on helppo jatkaa ja todeta, että vuoden 1985 jälkeen todella seurasi romahdus ja sen jälkeen siirtyminen kohti Eurooppaa. Putinin valtaannousun jälkeen trendi on taas suuntautunut Euroopasta poispäin lukuunottamatta Medvedevin reformikautta. Vuoden 2012 jälkeen voitaisiin ilmeisesti puhua vastareformien diktatuurin kaudesta samaan tapaan kuin Yanovin mukaan asian laita oli vuosina 1881-1894 (Aleksanteri III), 1918-1921 (Lenin), 1929-1953 (Stalin) ja 1965-1973 (Brezhnev)…

Mihin tämä syklisyys perustuu? Yanov ei tiedä itsekään ja yhtä mystisiä ovat myös talouden suuret syklit. Osittainhan tällaiset skeemat historiassa tietenkin perustuvat yksinkertaistuksiin ja asiattomiin rinnastuksiin. Oma kiinnostavuutensa niillä silti on.

Kiinnostavaa on myös se, miten Yanovin tutkimat nationalistit ovat eri aikoina hahmottaneet Venäjän ”oikeat” rajat. Koska Venäjä kerta kaikkiaan pitää sisällään kansallisesti ja uskonnollisesti vieraita elementtejä, olisi puhtaaksiviljelty nationalismi siellä ikävyyksien kerjäämistä. Niinpä nykyään, kuten ennenkin, puhutaan samaan aikaan imperiumista, joka on sekä venäläisten että toisuskoisten yhteinen koti ja ortodoksisesta pyhästä Venäjästä.

 Tämän yhtälön ongelmat havaitsi jo Konstantin Leontjev 1880-luvulla. Hän totesi, ettei Puolaa ole sadassa vuodessa saatu venäläiseksi ja mikäli sen lisäksi hankittaisiin vielä Euroopan slaavilaiset maat, olisi tuloksena katastrofi. Nuo maat olivat jo länsimaalaisuuden myrkyttämiä ja siksi oli käännyttävä itään, ei vain Turkin salmien suuntaan, vaan vielä kauemmas, Aasiaan.

Tunnetussa viime syyskuun puheessaan Putin siteerasi Leontjevia yhtenä auktoriteettinaan, mutta siitä huolimatta hänelle näyttäisi lännestä kelpaavan ainakin Ukraina, joka sekin on osittain lännen ”myrkyttämä”.

Vetše-almanakan kirjoittajat pohdiskelivat vuonna 1981 Ukrainan ja tulevan Venäjän suhdetta. Kirjoittajien mielestä, mikäli erillinen Ukraina joskus todella tulisi, olisi ainakin sen rajat muutettava siten, että Venäjälle annettaisiin Krim, Harkov, Donetsk, Lugansk ja Žaporožje, joissa on venäläinen enemmistö ja lisäksi vielä melko venäläistyneet Odessan, Nikolajevin, Hersonin, Dnepropetrovskin ja Sumyn alueet… Eipä hoholeille paljon taitaisi jäädäkään…

 

*    *     *     *

Mutta nyt joka tapauksessa Venäjän vuoronmukainen liike poispäin lännestä lähestyy taas ääriasentoaan. Mitä meillä on odotettavissa? Kuunnellaanpa vaikka nyt taas Yanovia, joka muuten on käynyt dialogia myös Duginin kanssa:

 

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Suojasäätä odotellessa

 

Suojasäätä odotellessa

 

Александр Янов, Русская идея. От Николая I до Путина. Книга четвертая, 2000-2016. Новый хронограф, Москва 2016. 319 с.

 

Aleksandr Janovista (Alexander Yanov) on vuosien mittaan tullut paljonkin kirjoiteltua (ks. http://timo-vihavainen.blogspot.fi/search?q=janov). Niinpä en rupea tässä kertaamaan hänen omaperäisiä näkemyksiään Venäjän historian sykleistä. Totean vain, että hän katsoo havainneensa Venäjän historiallisessa kehityksessä lainomaisuuden, joka ilmenee autoritäärisen ja liberaalin hallinnon vuorotteluna. Miksi näin on, jää selittämättä.

Joka tapauksessa kirjoittaja uskoo havaitsemaansa lainomaisuuteen ja odottaa siis seuraavaksi Venäjän siirtyvän liberaaliin hallintoon, mikä voisi toteutua esimerkiksi vuonna 2030.

Tällä hetkellä Venäjällä vallitsee kirjoittajan mukaan caesarismi. Käsite lienee lainattu Spengleriltä ja kuvaa sitä, että kuten aikanaan antiikin Roomassa, vallan kokoaminen yksiin käsiin ei välttämättä edellyttänyt yksinvallan muodollista palauttamista. Julius Caesar torjui hänelle tarjotun kuninkaan diadeemin ja toteutti mieluummin yksinvaltaansa tasavaltaisten valtioelinten, prinsipaatin kautta.

 

Roomassa caesarismi joka tapauksessa kesti satoja vuosia. Janov odottaa sen Venäjällä voivan kestää vain muutaman vuosikymmenen. Tällainen järjestelmä ei ole totalitaarinen eikä välttämättä edes pahanlaatuinen tyrannia. Rooman keisareista Neroa kirottiin, mutta Trajanusta ylistettiin. Putinia tällä hetkellä lähinnä liehakoidaan ja kannatetaan parhaana vaihtoehtona, mutta ilmeisesti hänen jälkeensä on odotettavissa vapaampi kausi.

Toki asiat voivat mennä huonostikin. Janov, joka aloitti uransa kirjottamalla uusoikeistosta Neuvostoliitossa silloin, kun kukaan ei ymmärtänyt, että sellaista poliittista voimaa olisi edes olemassa, seuraa tarkoin izborskilaisten touhuja. Heidän suhteensa ”keisariin” on ollut sangen ambivalentti.

Janov kertaa kirjassaan viimeksi kuluneen puolentoista vuosikymmenen poliittiset siirtymät ja pahoittelee Jeltsinin viimeistä virhettä. Mikäli seuraajaksi olisikin valittu Putinin sijasta Stepašin, olisi Venäjä nyt toisenlainen. Syklisyyden sijasta Venäjä olisi ehkä voinut siirtyä pysyvästi liberaalille uralle, mitä kirjoittaja piti mahdollisena ennustellessaan vuonna 1985 Venäjän tilannetta vuonna 2000. Rohkeuden puutteesta Janovia ei ole koskaan voinut syyttää.

Janov toteaa Venäjän hukatut mahdollisuudet, joista johtuu nykyinen ja tuleva stagnaatio. On eletty öljyllä ja kaasulla sen sijaan, että talous olisi modernisoitu.

Ratkaisuna tilanteeseen ei voi olla kääntyminen Aasiaan, todistelee kirjoittaja. Tyynen meren rannalla tuleekin Euroopan sijasta vastaan USA ja sen lisäksi siellä pelaavat jättiläiset, joiden rinnalla Venäjä ja erityisesti Aasian puoleinen Venäjä on pelkkä kääpiö.

Siitä huolimatta avain Venäjän kehitykseen voi olla Siperia, joka kirjoittajan mukaan on ollut tärkeä Venäjän politiikkaan vaikuttava elementti jo Pietari Suuresta lähtien. Itse asiassa Pietarin reformit olivat välttämättömiä Siperian hallitsemiseksi.

Nyt Venäjän taloudelliset resurssit keskittyvät Siperiaan, mutta Moskova elää niiden kustannuksella ja pystyy jatkamaan pysähtynyttä elämäänsä. Mikäli molemmat joutuisivat elämään omien resurssiensa varassa, olisi järjestelmän pakko muuttua.

Tämä näyttääkin uskottavalta, mutta kukapa pakottaisi keisarin noudattamaan perustuslakia, joka edellyttää, että alueet ja keskusvalta neuvottelevat keskenään luonnonvarojen käytöstä. Laki on niin kuin se luetaan ja keisarin haastaminen on vaikea tehtävä.

Janov vyöryttää kirjassaan melkoisen määrän tietoja ja spekulaatioita, ennusteita ja tulkintoja, mutta pidättäytyy yleensä konkreettisista ennusteista. Hän nimittääkin koko tätä neljän kirjan projektiaan interaktiiviseksi: lukijalle tarjotaan raakaa (сырой) tekstiä, saadaan palautetta ja keskustellaan sitten.

Tässä keskustelussa on tietty jutustelun maku, joka poikkeaa selvästi tekijän vanhoista opuksista kuten Russia in the Year 2000. Niissä oli tiettyä systemaattisuutta ja selkeyttä. Nyt tekijä postmoderniin tapaan korjaa välillä mielipidettään kesken kaiken.

Janov pitää arvossa politiikan arvoja, mutta tämähän kuuluukin säädyllisiin tapoihin ainakin puheen tasolla. Vain joku Trump tai Žirinovski kehtaavat julkisesti kuuluttaa, että oma etu on kaikkein korkein arvo. Jopa Putin lurittelee kaikenmoista venäläisistä arvoista ja niiden ylivertaisuudesta, vanhan slavofiilisyyden hengessä.

Putinilaiset poliitikot eivät kirjoittajan mielestä kuitenkaan ymmärrä arvojen kieltä, minkä kyllä itsekin tietävät ja yrittävät kätkeä asian puheisiin Venäjän ”erityistiestä”, vaikka kyse on vain turhasta yrityksestä palauttaa toissapäivän tilanne.

Niinpä esimerkiksi Venäjän turvallisuusstrategiassa kerrotaan vapauden ja ihmisoikeuksien kuuluvan Venäjän perinnäisiin arvoihin huolimatta siitä, että klassinen kirjallisuus suorastaan huutaa, että asia oli täsmälleen päin vastoin.

Venäjä on nyt ryhtynyt ”westfalilaisen” eli valtioiden täyteen suvereenisuuteen perustuvan järjestelmän kannattajaksi, mikä historian valossa on omituista. Sekä Krimin sota että Turkin sota osoittivat mitä tämä järjestelmä tarjosi Venäjälle: suuria uhrauksia ilman palkkiota. Venäjä kävi raskaan Turkin sodan, mutta sen hedelmät nappasivat Itävalta ja Englanti ”ikuisen liittolaisen” Saksan tuella.

Toinen maailmansota muutti kuitenkin politiikan ytimen, väittää kirjoittaja: nyt arvoista tuli etujen sijasta keskeinen asia.

Tällä hetkellä näyttää siltä, että Venäjän ulkopolitiikan tekijät korostavat valtioetua ja halveksivat arvoja. Kuitenkin ne olisivat myös Venäjän ainoa toivo paremmasta maailmasta. Kansainvälinen anarkia ei ole tarjonnut Venäjälle mitään hyvää menneisyydessä eikä tee sitä tulevaisuudessakaan, arvelee kirjoittaja.

Ainakin yksi asia on Janovin mielestä selvä: putinistisella Venäjällä ei ole tulevaisuutta. Tuleva Venäjä on liberaali, joko pysyvästi tai taas väliaikaisesti. Tällaiset muutokset ovat aina edellyttäneet hallitsijan vaihdosta. Hupaisaa kyllä, Venäjän nykyinen johto on korostanut bysanttilaisia juuriaan ja nimenomaan Bysantissa vallanperimys oli ratkaisematon kysymys. Asia hoidettiin murhaamalla hallitsija suunnilleen kahdenkymmenen vuoden välein tuhannen vuoden aikana…

Janovin spekulaatioilla on oma kiinnostavuutensa, vaikka tuo tulevaisuuden ennustaminen taitaakin aina jäädä vain arvailuksi. Joka tapauksessa kannattaa mielestäni huomata hänen perimmäinen optimisminsa. Izborskilaiset hämärämiehet eivät kuulu tulevaisuuden määrääjiin.

Venäjä on nyt autoritäärinen, kuten se oli vaikkapa Nikolai I:n aikana, mutta ei sitä pidä erehtyä luulemaan totalitaariseksi. Liberaaleilla voimilla on enemmän potentiaalia, kuin äkkiä katsoen luulisi. Nyt maassa on Jeltsinin aikoihin verrattuna kokonainen armeija liberaalia intelligentsijaa.

Sitä paitsi ei kaikki vapaus ole Venäjältä tukahdutettu. Ilmestyyhän siellä suuri määrä kriittisiä lehtiä ja kirjoja, kuten nyt vaikka tämäkin opus.