Tolkkua tarvitaan

 

Eristyksen merkityksestä

 

Jokainen sähkön kassa puuhaillut ymmärtää, miten tärkeää on eristäminen. Ilman sitä saattaa joutua sähkölatauksen purkautumiskohteeksi. Samahan se on tauteja levittävien mikrobien kohdalla. Jo raamatun aikoina asiasta oli jonkinmoinen aavistus ja sinänsä heikosti tarttuvaa lepraa sairastavat joutuivat pysymään erillään terveistä ja huutamalla ilmoittamaan saastaisuudestaan.

Eristämistä tarkoittava sana insulation tai isolation tulee latinan saarta merkitsevästä sanasta insula, it. isola.  Suomessa voimme todeta omaan sanaamme liittyvän erillisyyttä, loitolla pysymistä tarkoittavan merkityksen. Venäjässä myös tutkintovankila on nimeltään izoljator, vangittu pidetään muusta maailmasta erillään tutkinnallisista syistä tai muuten vaan.

Vankeushan mielletään yleensä rangaistukseksi, valtion suorittamaksi kostoksi sitä itseään tai toisia kansalaisia kohtaan tehtyjen rikosten johdosta. Eristäminen on sekä yhteiskunnan itsesuojelutoimi että myös rangaistus. Tarkoituskin on, että rangaistava kärsii, vaikka tästä periaatteesta on aika ajoin julistettu luovutun.

Neuvostoaikana julistettiin suuriäänisesti uudenlaista penintentiaaripolitiikkaa, josta oli jätetty pois rankaisuperiaate ja siirrytty se sijaan kasvattamiseen. Bolševon erikoisvankilaa kävivät ihailemassa ja ihmettelemässä yhä uudet edistyksellisten ihmisten delegaatiot ja poistuivat sieltä onnenkyyneleet silmissään: että maailma voikin olla niin kaunis!

Mutta 30-luvulla aatteelliset krumeluurit jätettiin pois ja Stalin julisti, että tyrmän oli oltava tyrmä (tjurma tjurmoi) eikä mikään täysihoitola. Rikosten tutkinnassakin luvattiin käyttää myös ns. fyysistä painostusta, mikä nyt ei toki uutta ollut, mutta siitä suoraan puhuminen oli.

Katteeton haaveilu jätti jälkeensä vain muutamia eufemismejä. Kuolemanrangaistusta ei tunnettu, vaan sen sijaan yhteiskunnan itsesuojelun korkein aste, joka muuttui pian karkeammaksi rangaistuksen korkeimmaksi asteeksi VMN (vysšaja mera nakazanija). Se tarkoitti niskalaukausta. Mitään teloituskomppanioita ei käytetty.

Venäjällä tuomittiin aikoinaan raskaammista rikoksista myös pakkotöihin ja karkotukseen (katorga i ssylka), yleensä Siperiaan, vaikka karkottaa voitiin myös vaikkapa pois Pietarista. Se tarkoitti silloin vain eristämistä epäilyttävistä aineksista, joiden tiedettiin vehkeilevän valtiota vastaan.

Tsaarin aikana vallankumouksellisten eristys ei kuitenkaan ollut usein kovinkaan raakaa: Siperiassa monet saattoivat elää rauhallista elämää samoin ajattelevien kanssa ja saivat valtiolta säännöllisesti pientä päivärahaa. Siellähän myös Stalin tovereineen oleskeli ja ilmeisesti tuli siihen vakaumukseen, ettei moinen rangaistus ollut yhtään mitään. Hän uudisti kaiken myös tässä suhteessa. Toki lukuisat ns. erityissiirtolaiset (spetsposelentsy) saattoivat elää suhteellisen vapaata elämää myös Stalinin aikoina, mutta heitähän ei mistään varsinaisesta rikoksesta syytettykään, sattuivat vain olemaan vaikkapa tietyn kansallisuuden tai kuvitellun yhteiskuntaluokan jäseniä, kuten sodan aikana suomalaiset.

Juuti nyt Putin osoittaa merkkejä palaamisesta stalinistisiin menetelmiin. Uusi laki, jonka mukaan vääriä (sotaministeriön tiedoista poikkeavia) tietoja ns. erikoisoperaatioista levittävät voivat saada 15 vuotta vankeutta. Kaiketi rangaistus voidaan suorittaa ns. työkolonioissa, jotka ovat entisen GULag-järjestelmän reinkarnaatio.

Rangaistusta voidaan kuulemma soveltaa myös ulkomaalaisiin ja kaiketi myös ulkomailla tehtyihin rikoksiin. Millaisen juridisen ajattelun pohjalta tämä on mahdollista, en tiedä, mutta näinä päivinähän olemme saaneet nähdä kovin monen mahdottomana pidetyn ajatuksen muuttuvan mahdolliseksi ainakin Venäjällä, mutta myös lännessä.

Huomiota herättää, että tämä eristys on määrätty nimenomaan informaatiotilan puhdistamiseksi, Venäjän isoloimiseksi. Aikoinaan tunnettiin toki myös neuvostovastainen agitaatio, josta voitiin rangaista vankeudella tai jollakin muulla, mikäli se tuntui tarpeelliselta.

Neuvostoaikana kotimaisen informaatiotilan hallinta onnistuttiin suhteellisen hyvin pitämään kotimaisissa käsissä. Satelliitit eivät välittäneet TV-ohjelmia, radiolähetyksiä häirittiin ja rajalla kerättiin pois kaikki epäilyttävät julkaisut. Omissa kirjastoissa toimeenpantiin puhdistus, joka oli tyyliltään ja laajuudeltaan hyvinkin nykyisten wokettajien pyrkimysten mukainen. Sen älyllinen tasokin näyttää olleen aivan vastaava.

Vielä aivan hiljattain pietarilaisten kirjakauppojen tarjonta oli erittäin monipuolista ja jopa monessa suhteessa parempaa kuin vaikkapa meillä. Venäjäksi oli tarjolla keskeinen osa maailmankirjallisuudesta ja historiastakin oli saatavilla monipuolisia näkemyksiä edustavia esityksiä ja tutkimuksia. Tosin yhä kasvava kiinnostus stalinismiin ja natsismiin herätti tiettyä huomiota.

Onko siis Venäjä nyt jälleen menossa eristyksiin Euroopasta ja muusta lännestä? Ikäviä merkkejä siihen suuntaan on näkyvissä. Venäjän valtion elimet pyrkivät katkaisemaan informaatioyhteydet länteen, minkä voi heidän kannaltaan ymmärtää. Sitä sen sijaan on vaikeampi ymmärtää, että lännessä ollaan myös aivan oma-aloitteisesti katkaisemassa noita yhteyksiä.

Tällainen kuuluu luonnollisesti totalitaariseen ajatteluun, joka pelaa sovittamattomilla vastakkaisuuksilla ja uskoo kriittisen ajattelun ja sananvapauden sijasta nollatoleranssiin ja oman näkemyksen ehdottomaan ja jäännöksettömään todenmukaisuuteen. Se on lännessäkin ollut nouseva trendi, jonka näemme epä-älyllisistä akateemisen(!) maailman muodeista. Feminismi on vain yksi alue, jossa nuo uuteen keskiaikaan palaamista ennustavat trendit ilmenevät.

Ja kuitenkin Venäjällä on suuri ja yhä kasvava joukko niitä, jotka suhtautuvat kriittisesti omaan hallitukseensa ja vastustavat aktiivisesti sotaa. Juuri heitä pitäisi tukea tällaisella hetkellä eikä suinkaan katkaista suhteita ja eristää koko maata yhtenä monoliittina -mitä se suinkaan ole.

Jo Nikolai I:n aikana Venäjä yritti maksimaalisesti rajoittaa suhteitaan Eurooppaan. Eurooppalaiset aatteet ja erityisesti Ranskan ja muidenkin sekaantuminen Puolan kysymykseen koettiin laajasti sietämättömänä kansallisena loukkauksena.

Ikävä kyllä, moni näyttää Venäjällä yhä Puškinin tavoin ajattelevan, että suhteet Ukrainaan ovat perheasia, johon muilla ei ole oikeutta puuttua. Juuri sen takia olisi yritettävä kertoa aivan rauhallisesti venäläisille, mitä merkitsee eläminen 21. vuosisadalla. Typerä kaikkien kontaktien lopettaminen ja suhtautuminen kaikkeen venäläisyyteen ikään kuin saastaisena sen sijaan ärsyttää isänmaallista mieltä yhä enemmän.

Patriotismin lipun alla toteutettavat konnuudet saavat valitettavasti vain pyhityksen harkitsemattomasta läntisestä eristyspolitiikasta. Eivät venäläiset kokonaisuutena ole mitenkään ansainneet sitä, että heihin suhtaudutaan kuin saastaan. Muuten, venäjässä on mainio haukkumasana, jolla verrataan kohdetta tautibasilleihin: zaraza (зараза). Käytetään sitä niistä, jotka sen ansaitsevat: Putin et consortes. Se ei lainkaan sovi niihin, jotka suuren riskin ottaen menevät nyt päivittäin kaduille uhmaamaan väkivaltakoneistoa.

Sivumennen sanoen, kävin syksyllä Venäjän ulkoasiankorkeakoulussa (MGIMO), jossa oli historiaseminaari aiheesta Uudenkaupungin rauha. Huomasin, miten läpeensä länsimaisuutta tavoitteleva koko fyysinen ympäristö oli: joku käytävä oli nimeltään Broadway, toinen Fleet Street, kahvilan nimi oli myös läntinen ja englantihan oli se kieli, jolla kaikki oli kirjoitettu. Epäilemättä se oli myös opiskelun kieli.

Nämä nuoret elävät informaatioympäristössä, jossa aidosti arvostetaan yhteyksiä länteen. Ne ovat elintärkeitä myös ja nimenomaan sen takia, että he kykenisivät, kun se aika tulee, todella ymmärtämään kansainvälistä ympäristöä, johon Venäjä taas palaa, muutenkin kuin kotimaisen propagandan ja ulkoisen eristyksen antamilla eväillä. Yritetään nyt olla viemättä heiltä tätä mahdollisuutta.