Älymystö kehittyy

 

Lapsen asteelle

 

Motto:

Dies irae, dies illa,
Solvet saeclum in favilla
Teste David cum Sibylla.

Quantus tremor est futurus,
Quando iudex est venturus,
Cuncta stricte discussurus!

 

Kauhistava on vihan päivä, tottavie! Silloin ei enää keskustella eikä pohdita, silloin maailma poltetaan tuhkaksi, kuten jo David ja Sibylla ennustivat.

Tätä tuomiota toimeen panemaan ei näköjään tarvita tuonpuoleisia valtoja, ihmiset tekevät sen ihan itse ja vieläpä suurella innolla. Onhan liki jokainen meistäkin kai jo mieleltään kuin Jukolan Juhani, joka ei piitannut taivaan iloista, ellei saisi nähdä Tuhkalan Matin verta ja rapaa.

Näinä päivinä olemme saaneet yhä enemmän todistaa sivistyneiden ihmisten muuttumista villipedoiksi. Kukapa ei itse asiassa olisikin mielessään nauttinut nähdessään miten nuoria miehiä poltetaan elävältä ja panssaroidut ajoneuvot muuttuvat teräksisiksi ruumisarkuiksi. Onhan se aika ilkeää puuhaa, mutta saapa ainakin tyranni siinä näpeilleen. Ylimielinen väkivaltaan turvautuminen iskeekin tuon hirviön omaan nilkkaan.

On kiinnostavaa havainnoida niitä muutoksia, joita viha saa ihmisissä aikaan. Huomattakoon, ettei kyseessä nyt viime päivinä enää ole ollut mikään henkilökohtainen suuttumus, vaan kollektiivinen uho, joka muistuttaa psykoosia. Nyt on sallittu kaikki, mikä ainakin symbolisesti toimii tyrannia ja kaikkea hänen edustamaansa vastaan. Väkivaltaisen loppuratkaisun kuvitteleminen tuntuu hekumalliselta ja kukapa ei mielessään jo ajattelisi vähän itseäänkin sellaisen toimeenpanijana.

Sen sijaan viileä analyysi tapahtumista ja tilanteen mahdollisesta rauhanomaisesta selvittämisestä tuntuu nyt jo rienaavalta. Älyn osana on nyt ruveta sisäisen apinan nöyräksi palvelijaksi. Ajatusten sijasta toimitaan kuvien, symbolien ja yleiskäsitteiden varassa. Eläimellistyneelle laumalle on turha heittää ajatuksia, niitä ei pohdita, vaan niihin tartutaan ja niitä riepotellaan kuin raivotautiset koirat saalistaan. Asiaan kuuluu, että samaan aikaan yhä useammat tulevat yhä vakuuttuneemmiksi ylivertaisesta asiantuntemuksestaan ja ehdottomasta oikeassa olemisestaan. Kritiikittömyys painuu lastentarhaluokkaan.

Lyhyesti sanoen, taantuminen lapsen tasolle tapahtuu joukkomitassa. Se ei koske vain valmiiksi tyhmiä, se tyhmistää myös älykkäät.

On ollut kiinnostavaa tarkkailla laumojen käytöstä facebookista ja twitteristä. Jälkimmäisessä muuan dosentti yrittää pakonomaisesti ilvehtiä Ukrainan muka kehnolle menestykselle sodassa ja ennen kaikkea sille nololle lopulle, jonka vastarinta tulee ehdottomasti saamaan joskus tulevaisuudessa. Tilipäivän ennustetaan koittavan jo ihan tänään tai huomenna tai ainakin sitten joskus. Tätä pelleilyä höystetään sitten täysin tekaistuilla muka-uutisilla, joita tämän sairaan yksilön pää näyttää tuottavan kiihtyvällä vauhdilla.

Ilmiö on kyllä hänen kohdallaan jatkunut vuosia ja luultavaa on, että hän ainakin osaksi elää normaalista todellisuudesta irrallaan, joten hän sopii ehkä huonosti yleisempien ilmiöiden mittapuuksi, mutta ei hän täysin yksinäinen tapaus ole.

Nykyään puhutaan paljon vihapuheesta ja kysymys on yleensä silloin ollut poliittisesti epämukavista mielipiteistä, jotka yritetään tukahduttaa.

Mutta todellista vihaista puhettakin tähän maailmaan mahtuu. Sellaisesta sain aikoinaan osani, kun arvostelin hesarissa kyseisen dosentin kustantaman historiallisen teoksen, joka koski Leningradin piiritystä. Sähköpostini täyttyi katkeamattomasta sairaan vihan täyttämästä vuodatuksesta, johon sisältyi epämääräinen määrä uhkauksia, herjauksia, ennustuksia ja kuvitelmia. Kirjoittajan henkilökuva piirtyi selvästi lukijan eteen ja se olisi ollut kovin huvittava, ellei se olisi ollut niin säälittävä: eihän tämä tyyppi ollut täysissä järjen voimissaan.

Omaankin vaatimattomaan persoonaani kohdistunut viha ei siis ole pitkään aikaan ollut mikään uutinen minulle. Silti oli pakko jo hieman höristellä korviaan, kun luki Kanavassa julkaistun kolumnini johdosta tullutta lukijapalautetta. Vuodatus on luettavissa edellisen blogini palautteessa 5.3 klo 12.34. Se oli lähetetty minulle nimimerkillä.

Sepustuksesta kävi ilmi, että kirjoittaja oli kyllä täysin ymmärtänyt, että kolumni oli kirjoitettu ennen Venäjän hyökkäystä, mutta siitä huolimatta hän antoi ymmärtää, että rauhanomaisen ratkaisun mahdollisuuksien pohtiminen oli tuossakin vaiheessa ollut jotenkin väärin ja suorastaan häpeällistä. Kirjoittaja ainakin oli ”häpeäpilkku”.

Kyseisen kolumnin ajatukset olin hieman laajemmassa muodossa esittänyt jo blogissani. (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/2022/02/kasakan-kanssa-puuhatessa.html )

Kyllähän moinen teksti jo nauratti. Sen älyllinen taso oli sama kuin ns. taistolaisten surullisen kuuluisan Mustan kirjan. Toisin sanoen siinä vain lueteltiin irrallaan kontekstistaan revittyjä lauseita esittämättä ainoatakaan älyllistä argumenttia niiden johdosta.

Pohdiskelin mielessäni, minkä näköinen ja millaisen taustan omaava henkilö on mahtanut tuonkin vuodatuksen paperille panna. Mieleeni tuli joku 1950-luvulla elävä henkinen sotainvalidi, joka ei kyennyt edes ajattelemaan psyykensä mustan puolen vallannutta ”ryssää” muutoin kuin hammasta purren. Mielessäni näin jo tyhjyyteen tuijottavat, kiiluvat silmät ja kouristuksenomaisesti vääntyneen fysionomian. Tyyppi oli varmasti jo hyvin vanha, ajattelin, mutta ei kai noita sota-ajan veteraaneja sentään voinut olla noin aktiivisessa kunnossa. Johan tuosta vihan määrästä verisuonetkin ratkeavat.

Sitten huomasin yllättäen, että aivan sama vuodatus oli erään entisen runoilijan facebook-sivulla. Ks Jukka Mallinen. (VIHAVAINO VAUHDISSA

Keskiviikkona postiluukusta tipahti uusi Kanava, ml. prof. Timo Vihavaisen kolumni ajankohtaisesta Venäjästä.

Ensiksi hän kyseenalaistaa Ukrainan identiteetin: ”Kun Ukraina itsenäistyi 191, sen valtiolliset traditiot olivat hyvin heikot ja kansallinen historiakin pitkälti myytinomaista projektiota.” – kuin Putinin puheesta…

Sitten dissataan Maidanin demokraattista kansannousua ja julistetaan Janukovitshin legitimiteetti: ”… asia ratkaistiin sitten mellakoilla ja torikokouksilla, ohi demokratatiisesti valittujen valtioelinten.”

Valhepropagandaa: ”Estääkseen Krimiä muodostumasta vihamielisten sotavoimien tukikohdaksi Venäjä kaappasi koko niemimaan”.

Kansanäänestys pidettiin Kalashnikovien tähtäimessä, mutta Vihavaino legitimoi: ”Nopeasti suoritetulle kaappaukselle pyrittiin antamaan legitiimisyyttä järjestämällä kansanäänestys, mutta sen pätevyys tietenkin kiistettiin niiden piirissä, jotka sitä vastustivat.”

Venäjän anastuksia tuetaan: ”Itä-Ukrainan kysymys kuuluu aikamme suuriin kysymyksiin ja se tulisi ratkaista neuvotteluin, pitämättä härkäpäisesti kiinni Neuvostoliiton aikoinaan määräämien sisäisten hallinnollisten rajojen säilyttämisestä.” Venäjä saa vallata alueita – Vihavaino tuskin on vaatimassa luovutetun Karjalan palauttamista? Hän myös pyyhkii Budapestin protokollalla sanonko mitä?

”Kansainvälisen yhteisön pitäisi kyetä hyväksymään sellaisia rajojen muutoksia, jotka ovat sekä paikalliselle väestölle että asianomaisille valtiolle hyväksyttäviä.” Eli tehkää tilaa Venäjän sotilaalliselle ja propagandahyökkäykselle.

”Paluu kansainvälisen yhteisön piiriin olisi niin Venäjälle kuin muille merkityksellinen asia.” Nyt Venäjän paluu panssaridivisioonilla on alkanutkin.

”Nyt tarvittaisiin uusi Etyk, jossa tämän vuosituhannen tarvitsemat kansainväliset pelisäännöt voitaiin luoda… kaikki maailman rajat eivät tule olemaan ikuisia, eikä niiden tarvitsekaan”. Vihavaino ehdotti uutta Muenchenia ja rauhaa meidän ajallemme – mutta Putin on jo seuraavssa vaiheessa, Tshekkoslovakian miehittämisessä.

Juttu siis ilmestyi keskiviikkona, mutta numeron deadline oli tammikuun lopussa. Silloin Venäjä vielä pelasi diplomatiateatteria kulissina ja maskirovkana sodan valmisteluille. Apuna olivat hyödylliset idiootit kuten TV.

Suomalaisen Venäjä-tutkimuksen ja russofilian lopullinen häpeäpilkku? Tunteeko Vihavainen itsensä karkeasti petetyksi? Tuskin, Venäjä -ymmärtäjä ei luovuta niin helposti.

Toinen hyvä on prof. Matti Klinge, joka on puolustellut Putinia, parjannut Ukrainaa ja jopa julkaissut runokokoelman, jossa ylisti Krimin kaappaamista Venäjälle. Miten Klinge kommentoi?)

 Mallinen on tunnetusti entinen taistolainen ja tämä auttoi heti asettamaan asiat oikeisiin paikkoihinsa. Minustakin hän käytti vanhaa, taistolaisten aikoinaan antamaa nimitystä Vihavaino.

Tuossa tekstissähän itse asiassa näemmekin koko vanha taistolaisen logiikan koko loistossaan: argumentoinnin sijasta vastustajaa ”paljastetaan”, hänellä oletetaan olevan kaikenkarvaisia salaisia yhteyksiä ns. tiettyihin tahoihin, mikä tahansa hänen käyttämänsä epäsovinnainen käsite riittää kompromettoimaan hänet, sillä niillä on taistolaisele psykologialle vain symbolinen merkitys ja se saadaan omasta ideologiasta, joka muutenkin on ainoa maailman valo, jolla on jotakin merkitystä.

Olennaista on, että maailma koetaan täysin mustavalkoisena. Minkäänlaiselle poikkeamiselle oasta ortodoksiasta ei anneta vähintäkään tilaa. Tämähän oli jo stalinismin perusteisiin kuuluvaa nollatoleranssia.

Mitä luontevinta onkin jo sitten ad hominem-argumentin viljely. Sehän edustaa älyllisen toiminnan kaikkein alinta tasoa mutta taistolaisuudessa ja yleensäkin totalitaarisessa ajattelussa sillä on perustavaa laatua oleva merkitys.

Ryhdyin sitten lukemaan kyseisen postauksen facebookissa synnyttämää keskustelua ja toden totta: tässä intellektuellien tai ainakin sellaiseksi haluavien joukossa ei asian johdosta esitetty yhtään ainoata (tai ehkä yksi) kriittistä puheenvuoroa. Ketään ei kiinnostanut, mihin esitetyt siteeraukset sijoittuivat eli mitä ne itse asiassa merkitsivät, keskinäisen hyväksynnän kiihdyttämän absurdiuteen asti kehitetty ad hominem oli sen sijaan se taso, jonka johdosta kukaan ei huomannut esittää edes vaatimatonta ihmettelyään.

Lyhyesti sanoen, koko ”keskustelu” oli tasoltaan aivan säälittävä ja vailla kaikkia merkkejä älyllisestä elämästä. Ehkäpä näemme siinä esimerkkitapauksen siitä ”kymmenen minuutin vihasta”, jollaisista saamme kai sitten enemmänkin nauttia, kun totalitarismi meilläkin kehittyy täyteen kukkaansa.

Moista ei sentään kehdattu esittää ennen Ukrainan sodan puhkeamista. Nyt näyttää siltä, että kyseessä on vain yksi esimerkki älymystön vajoamisesta kohti pohjaa.

Odottaisinpa tosiaan, että edes joku tuosta laumasta saisi aiheen miettiä kriittisesti sitä, kuinka oli tullut menneeksi mukaan tuohon idiotismiin. Entisen runoilijan ressentimentin voi kai ymmärtää, mutta että ryhdytään moisen roskan jeesmiehiksi… Eikö itsekunnioitus jo vaadi jotakin muuta?