Venäläinen paradoksi

 

Venäläisen opposition traditio

 

Olen aina silloin tällöin kirjoittanut venäläisestä intelligentsijasta (ks. esim. Vihavainen: Haun vehi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), Vihavainen: Haun intelligentsija tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), Vihavainen: Haun älymystö tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), Vihavainen: Haun moraalinen eliitti tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

En jaksa tässä toistaa, mitä kaikkea venäläiset ovat omasta intelligentsijastaan sanoneet, mutta huomautan, että sitä on pidetty ainutlaatuisena ilmiönä, jolla ei ole kaltaistaan lännessä tai muuallakaan. Intelligentsija oli omasta mielestään hengen aatelia ja vastustajien mielestä roskajoukkoa. Sen roolia Venäjän historiassa on ylistetty ja kauhisteltu, mutta olennaista on, että se on ollut valtaan nähden tinkimättömässä oppositiossa.

Intelligentsija ei siis suinkaan tarkoita älykkäitä henkilöitä sinänsä, vaikka niin voisi päätellä intelligentsijan jäsentä tarkoittavasta venäläisestä sanasta intelligent. Se ei myöskään tarkoita pelkästään koulutettuja, saati yhteiskunnan parempiosaisia -pikemminkin päinvastoin.

Lyhyesti sanoen intelligentsija merkitsi oppositiota maassa, jossa oppositio oli kielletty. Se oli tavallaan yhteiskunnan ulkopuolelle asettunut ryhmä, jota innoitti yksi ainoa asia: vallankumous (ks. Vihavainen: Haun vehi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Kun Neuvostoliiton ja sen yhteiskunnan selittäminen vanhan Venäjän perinnöllä (mongoleista bysanttilaisuuteen) tuli muotiin 1970-luvulla, siihen liittyi myös toinen ja sitä täydentävä suuntaus, joka selitti totalitaarista ajattelua intelligentsijan perinnöllä.

Etenkin Tibor Szamuelyn, unkarilaisen vallankumouksellisen pojan kirjoittama kirja The Russian Tradition keräsi yhteen intelligentsijan perinteiset totalitaariset, konspiratiiviset ja fanaattiset piirteet Bakuninista, Netšajevista ja Tkatšjovista hamaan Leniniin ja Staliniin (ks. Vihavainen: Haun netšajev tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Kuvasta tuli vaikuttava.

Sitten, Venäjän vapauduttua totalitaarisesta pakkopaidastaan intelligentsija tuntui jäävän tyhjän päälle. Masha Gessen selitti asiaa sillä, että se oli ollut totalitaarisen yhteiskunnan instituutio, jolle ei enää ollut tarvetta eikä tilausta, kun Venäjästä oli taas tullut normaali valtio.

Venäjän normaaliuudesta voi nykyään olla monta mieltä. Joidenkin mielestä juuri Venäjä kuuluu niihin autoritaarisiin maihin, jotka tässä maailmassa ovat enemmistönä. Euroopassa se joka tapauksessa on poikkeus ja kuuluu moraalisiin hylkiöihin.

Intelligentsija asettui totaaliseen vastarintaan olemassa olevaa valtaa vastaan, jota se piti saastaisena (poganyi). Kompromissit eivät olleet mahdollisia ja siitä tämä ryhmä erityisesti ylpeili. Valta vastasi samalla mitalla eikä ajatusta oppositiosta sen piirissä hyväksytty eikä ymmärretty. Oppositio oli petosta ja aina ollut sellaista, puolalaisten puolelle menneestä Andrei Kurbskista lähtien (Vihavainen: Haun kurbski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Venäläinen traditio epäilemättä hylkäsi ajatuksen demokratiasta ja slavofiilien piirissä syntyikin teoria venäläisestä sielusta ja kyläyhteisöstä, joille oli ominaista sobornost -sopusointuinen konsensus. Toisin kuin demokratiassa, siinä jokainen kunnioitti oikeutta ja totuutta ja yhteistä hyvää enemmän kuin omaa hyötyään (ks. Vihavainen: Haun puolan valtiopäivät tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Hallitsijan rooli hurskaana tuomarina oli tässä mallissa keskeinen.

 Intelligentsija -johon slavofiilejä ei perinteisesti luettu- ei ollut systeemin hyväksymä oppositio, mutta toki se oli oppositiossa valtaa vastaan, joka suorastaan raivokkaasti, kuten 1870- luvun narodnajavoljalaiset ja muut heidän kaltaisensa. Sen toiminnan tuloksena hallinnon tiukkuus sen kuin kiristyi siihen saakka, kunnes vuonna 1905, keskeneräisen vallankumouksen kautta saavutettiin ”normaali” valtiollinen järjestysmuoto, josta ei sen enempää tässä.

Joka tapauksessa huomaamme, ettei Venäjän traditio suinkaan tehnyt venäläisistä pelkkiä tahdottomia hallintoalamaisia, jollaiset tunnemme nykyäänkin monesta maasta. Sen sijaan systeemin vastustajista se teki lainsuojattomia desperadoja, jotka panivat toivonsa järjettömään väkivaltaan ja murhasivat ihmisiä loppujen lopuksi tuhansittain, laskentatavasta riippuen.

Muuan englantilainen tarkkailija 1800-luvulla arveli, että maan politiikassa oli kahdenlaista väkeä: toiset halusivat tuhota kaiken uudistaakseen sen moderniksi, ja toiset halusivat tuhota kaiken viedäkseen kehitystä kauas taaksepäin -jopa Pietari Suurta edeltävään aikaan…

Tuhoaminen epäilemättä onnistui, eikä vuoden 1917 vallankumouksen merkitystä ole mitään syytä vähätellä. Se raunioitti tehokkaasti vanhan Venäjän, vaikka Neuvostoliitto sitten seurailikin sen joitakin traditioita uudessa muodossa.

Intelligentsijan merkitystä ei pidä vähätellä. Harvalukuisuudestaan huolimatta se oli maan suola, kuten arkkityyppinen intelligentti Nikolai Tšernyševski sanoi. Intelligentsija moraalisena voimana oli hallitseva. Dostojevski kysyi retorisesti, voisiko hän ilmiantaa sellaisen henkilön, jonka tiesi valmistelevan terroritekoa?

Ei, hän vastasi itse. Ilmianto aiheuttaisi ilmiantajan moraalisen tuhoamisen. Häntä kiroaisivat ja halveksisivat kaikki.

-Entä oliko tällainen asiain tila normaali, kysyi kirjailija? Sitähän se ei ollut. Venäläinen yhteiskunta oli sairas.

Missä oli ja on sairauden ydin? Siinä tuhatvuotisessa tai vaikkapa noin 800-vuotisessa traditiossako, jota Venäjän valtio yhä edustaa? Vai onko suurempi rooli ainakin nyt niillä valtiollisilla vehkeilijöillä, salaisella poliisilla, joka on anastanut vallan ja jota Venäjän intelligentsija perinteisesti vihaa?

Entä mikä on ollut kommunismin rooli nykyisen Venäjän synnyttäjänä? Olisi selvää mielettömyyttä pitää sitä vähäisenä.

Puheita siitä, ettei Venäjällä olisi koskaan ollut moderneja yhteiskunnallisia instituutioita, ei voi ottaa vakavasti. Vaikka sivuutettaisiin 1980-2010-lukujen historia, on otettava huomioon, että 1860-luvun reformit loivat perustan uudenlaiselle kehitykselle, jossa vastuunalaisella kansalaisuudella oli mahdollisuutensa, ennen kuin intelligentsijan hyökkäys lukitsi tilanteen.

Maaorjuus lopetettiin Venäjällä vuonna 1861 ja meidän kannattaa ehkä muistaa, että se sentään tapahtui muutamaa vuotta ennen kuin neekeriorjuus lopetettiin Amerikassa.

Jälkimmäisellä toki selitetään paljon nykyisestä amerikkalaisuudesta aivan kuten edellisellä selvästi on ollut suuri merkityksestä venäläisyyden muotoutumisessa. Amerikka joka tapauksessa toipui omasta vammastaan nopeasti, kun taas Venäjällä kehitys oli vaikeampaa, mutta kyllähän sekin on kehittynyt. Ei se ikuisesti sama ole.

Kun pohdiskelemme traditioiden merkitystä nykyiselle Venäjälle, emme saa unohtaa intelligentsijaa. Hyvässä ja pahassa se on ollut tärkeä instituutio, jonka heräämistä uudelleen vaikutusvaltaiseksi voimaksi meillä on täysi syy odottaa.