lauantai 10. kesäkuuta 2023

Ääridemokraattinen poikkeama?

 

Yksinkertaistuksia

 

Toimin myös kolumnistina Kanava-lehdessä ja pesti on jatkunut jo pari vuosikymmentä. Palautetta kolumneista tulee yllättävän harvoin ja sitäkin mukavampi yllätys oli, kun takavuosien vaikuttaja, moninkertainen ministeri, pääjohtaja ym. Jermu Laine reagoi samassa lehdessä kuluvan vuoden numerossa 3 olleen kirjoitukseni johdosta. Siihen pitää nyt oikein vastata, mitä en yleensä harrasta.

Kolumnissani olin hieman kehaissut poliittista järjestelmämme ja ehkä saman tein koko kansaamme, kun se oli niinkin nopeasti verisen sisällissodan jälkeen palannut normaaleille kansanvaltaisille raiteille. Tuo kansanvaltakin kun oli vielä koko maailmassa lapsenkengissään.

Tämähän oli toki yksinkertaistus. Voitetut pitivät kansalaissodan verisiä jälkiselvittelyjä epäoikeudenmukaisina, mitä ne olivatkin mitä suurimmassa määrin. Voittajatkin halusivat muuttaa tasavallan kuningaskunnaksi, mikä nyt ei vielä tarkoittanut demokratian hylkäämistä, mutta oli kyllä -ansaittu- epäluottamuslause sellaiselle järjestelmälle, jonka piiristä väkivaltainen vallankumous oli lähtenyt.

Lainetta näyttää harmittavan, että kolumnissani kerron äänestäjien suuren enemmistön antaneen sitten hyvin pian tukensa demokratialle. Hänen mielestään enemmistön ratkaisevan osan muodostivat muun muassa ”hairahtuneet kapinalliset”.

Siitä, mikä osa äänestäjistä oli ”ratkaiseva” voi olla eri mieltä. Totta ainakin on, että suurin osa entisistä kapinan kannattajista meni uurnille, toisin kuin kommunismin omaksuneet olisivat halunneet. Läksy oli ollut kenties kohtuuttomankin kova, mutta olihan se opittu.

Ettei ylpeyden synti pääsisi meitä liiaksi paisuttamaan, voimme muistaa vielä senkin, että uudet, demokraattiset vaalit pidettiin ympärysvaltojen painostuksen ansiosta. Tynkäeduskunnalla olisi kyllä voinut olla haluja hallita ilman sitä ainesta, joka oli itse poistunut demokratian riveistä.

Oli miten oli, sosiaalidemokraateista tuli meillä hyvin nopeasti normaali demokraattinen puolue, jollainen se on yhäkin, aivan riippumatta siitä aiheellisestakin arvostelusta, jota siihen voidaan kohdistaa. Tannerin johtama vähemmistöhallitus vuosina 1926-1927 oli kansanvallan voimannäyttö. Monen sormet syyhyivät sen kimppuun niin oikealla kuin vasemmalla, mutta niin se vain hallitsi normaaliin parlamentaariseen loppuunsa saakka.

Ja olihan meillä kommunistien ohella noita äärioikeistolaisiakin. Se vielä puuttuisi, ettei olisi ollut. Niiden kansansuosio jäi kuitenkin lopulta suorastaan mitättömäksi, mistä ainakin minä antaisin paljon pisteitä kansallemme, jota on niin paljon ja usein epäoikeudenmukaisesti arvosteltu.

Kolumnissani rohkenen puhua myös demokratian periaatteista ja niiden toteutumisesta käytännössä, joka valitettavasti on aina vajavaista ja vaikeaakin, ilmeisesti ihmisten ja erityisesti poliitikkojen syntien tähden.

Kyllähän minäkin sen ymmärrän, ettei perustuslain takaama kansanedustajan oikeus noudattaa päätöksiä tehdessään vain käsityksiään oikeudesta ja totuudesta kuulu reaalimaailmaan. Hullunkurisesti sanotaankin joistakin asioista, että ne ovat omantunnon kysymyksiä eivätkä sen sijaan porukan päättämiä asioita, joiden kohdalla omantunnon voi heittää narikkaan. Silti tässä rikotaan itse periaatetta vastaan.

Laineen adrenaliinitasoa näyttää nostaneen myös se esittämäni ajatus, että mikäli hallituksen politiikka ei miellytä äänestäjiä, he eivät seuraavissa vaaleissa äänestä tuota politiikkaa tehneitä puolueita.

Meille kaikille on selvää, että kansasta puolet on keskimääräistä tyhmempiä, mikä on ikuinen totuus ja sitä paitsi sangen vakava asia, jonka kanssa täytyy vain elää. Tosiasia on, tämän mukaisesti, että vain pieni osa äänestäjistä suhtautuu politiikkaan niin rationaalisesti, että kykenee arvioimaan kriittisesti jopa oman puolueensa politiikkaa.

Monessa tapauksessa poliitikkoja arvioidaan sen sijaan pikemmin heidän ulkoasunsa, ulosantinsa ja vaikkapa pukunsa (tai meikkauksensa) mukaan. Henkilö, johon äänestäjä haluaisi samaistua, saa todennäköisesti enemmän ääniä, kuin asialinjalla oleva. On myös hienoa olla kultapossukerhon jäsen ja kovin epähienoa samaistua rahvaaseen, ymmärsipä niihin leimautuneiden poliitikkoien puheista mitään tai ei.

Näinhän se homma menee, tietysti. Sallittua toki on toivoa, että se menisi jotenkin muuten ja että äänestäjistä keskimäärin yhä useammin tulisi noita sosiologien unelmoimia autonomisia persoonallisuuksia, jotka käyttäisivät valtaansa rationaalisesti.

Mutta näillä mennään ja demokraattiseen mielenlaatuun taitaa kuulua myös se, että nimenomaan hyväksytään äänestäjien ratkaisut, olivatpa ne mitä tahansa.

Toki pieni, mutta tärkeä osa äänestäjäkuntaa vaihtaa ihan oikeasti sitä puoluetta tai henkilöä, jolle antaa äänensä sen mukaan, mitä ne ovat saaneet aikaan ollessaan vallassa. Elleivät vastuunalaiset tahot ymmärrä tai halua noudattaa tuota kansan ääntä, he ovat väärillä paikoilla ja on todennäköistä, että turhautuneet äänestäjät reagoivat jollakin tavalla, joka saattaa olla myös ikävä ja koko demokraattisen järjestelmän kannalta vahingollinen.

Yhdysvaltojen poliittinen järjestelmä, jonka omituisesta ja meille vieraasta spoils-systeemistä ja sen puuttumisesta meiltä rohkenin huomauttaa, kelpaa nykyään kovin harvalle esikuvaksi. En yritä vastata kysymykseen, miksi näin on. Virkamiesten vaihtaminen aina uuden hallituksen myötä on meille vieras asia, mutta saattaisi kyllä myös tervehdyttää ilmapiiriä tai sitten ei.

Tosiasiassahan virkamiesten valta on tuota niin sanottua syvää valtaa, johon äänestäjät eivät pääse käsiksi, enkä tiedä, pitäisikö heidän. Jätän asian avoimeksi, varmaankin molemmilla vaihtoehdoilla on periaatteessa hyviä argumentteja puolellaan.

Arvoisan kommentaattorini mieltä näyttä kuitenkin aivan erityisesti kiihdyttäneen esittämäni ajatus, että vaalien voittajien velvollisuus on muodostaa hallitus ja että muu olisi kansan tahdon pilkkaamista. Pitäisikö siis ääripuolueidenkin muodostaa hallitus, mikäli ne voittavat? Sitäkö kansa todella tahtoo?

Mitä kansa todella tahtoo, on kiinnostanut paljon erilaisia teoreetikkoja. Usein on lähdetty siitä, ettei edes kansan enemmistön esittämä tahdonilmaus edusta sen todellista tahtoa, josta on usein käytetty tuota kuuluisaa ilmausta yleistahto volonté générale.

Se on kovin kiehtova asia, mutta niin kauan kuin tunnustamme demokratian periaatteita, meidän on pakko vain tyytyä olettamaan, että nimenomaan kansan vaaleissa ilmaisema tahto on se, jolla on politiikassa merkitystä. Ääripuolueetkin ovat meillä kyllä kyenneet muodostamaan hallituksia, kuten sotien jälkeisestä historiasta muistamme.

Demokratiassa nyt vain on kunnioitettava vaalien tuloksia. Siinä sen tärkein periaate kaikessa yksinkertaisuudessaan. Mitä enemmän tästä poiketaan, sitä vähemmän kunnioitetaan demokratian perusperiaatteita, jotka sentään ovat meidänkin maassamme toimineet yllättävän hyvin.

18 kommenttia:

  1. Puoluekuri on melkoinen kuristaja tai vähintään kurjistaja demokrataattisessa järjestelmässämme, mutta senkin kanssa vielä voisi pärjäillä, jos meillä olisi vapaa ja monipuolinen media.

    Uusmarksilaiset aloittivat aikoinaan maailmanlaajuisen suuren marssin läpi instituutioiden ja he onnistuivat siinä. Media, yliopistot, Yk, WHo jne,,. ovat vallattu. Lukekaapa mitä WHO tai meidän kouluhallituksemme sanelee esimerkiksi lasten sukupuolikasvatuksesta, Lastentarhassakin pitää kertoa, että pojillakin voi olla pimppi ja lapsillekin voi opettaa unnutusta, joka tarkoittaa siis masturbointia

    VastaaPoista
  2. "Meille kaikille on selvää, että kansasta puolet on keskimääräistä tyhmempiä, mikä on ikuinen totuus ja sitä paitsi sangen vakava asia, jonka kanssa täytyy vain elää."

    Tuo sinänsä tosi virke ei oikeastaan kerro kansasta mitään: populaatiot tuppaavat asettumaan Gaussin käyrälle, joka taas voi millä tahansa asteikolla liukua eteen tai taakse.

    Vaikka siis tyhmimmän äänestäjän ÄO olisi neron luokkaa, puolet olisi edelleen tyhmempiä kuin toinen puoli.

    Tutun äidinkielen lehtorin kertomaa: kun äidinkielen yo-kokeiden tulokset vuoden 2000 vaiheilla alkoivat heikentyä, asia ratkaistiin laskemalla vaatimustasoa.

    Laudatureja ja hylättyjä oli edelleen yhtä paljon, ja puolet oli edelleen heikompia kuin toinen puoli.

    Tämä nyt ei kuulu enää ensinkään asiaan mutta kerron silti: tutkimusten mukaan n. 70 prosenttia suomalaisista autoilijoista katsoo olevansa keskimääräistä parempia autoilijoita. Oletan, että he usein ovat niitä jotka havaintojeni mukaan ajavat ihan omilla liikennesäännöillään.

    Myönnän: tämä on vähän nillittämistä. Oletan, että blogistin taka-ajatus ihanteellisista äänestäjistä on autonomisten rationaalisten yksilöiden joukko, joka jakautuu jollakin muulla kuin tyhmyytensä perusteella.

    Se on kaunis ja toivoton oletus, ja on ikävää ajatella, että edes illuusio siitä ei välttämättä ole pitkäikäinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun joku poliitikko takavuosina sanoi, että puolet kansasta on keskimääräistä tyhmempiä, vaati joku tuohtunut kollega asiasta heti tutkimustuloksia... No, nyt sentään vain selitettiin asiaa, mikä on aina tarpeellista. Tai ainakin usein.

      Poista
    2. Onko tuolla tyhmyydellä/älykkyydellä niin merkitystä, jos ajatellaan, että äänestämisessä on kyse arvoista ja yhteiskunnallista päämääristä. Demokratian vahvuus järjestelmänä kun ei ole siinä, että se tuottaa parhaat mahdolliset päätökset vaan siinä, että se mahdollistaa päättäjien sivistyneen vaihtamisen määräajoin kuin vallanpitääjien tyhmät tai viisaat päätökset ovat ylittäneet kansan enemmistön sietokyvyn: ei tarvitse ampua suurta johtajaa siltarumpuun.

      Siinä olen blogistin kanssa täysin samaa mieltä, että 1920-luvun kehitys - suurista ongelmistaan huolimatta - oli kansanvallan suuri menestys. Tuolla kehityskululla oli suuri merkitys kun 1939-44 tarvittiin kansallista yhtenäisyyttä.

      Poista
    3. No joo, en muista tuota mainitsemaasi takavuosien juttua ja ehkä sarkasmisi muutoinkin meni nopeasti lukiessa ohi - vaikka ei minulla kiire ollut. Toisaalta: nykyisin on sellainen tunne, että reilusti yli puolet kansasta on keskimääräistä tyhmempää enkä tällä kommentilla tahdo liittyä vallitsevaan rahvaan halveksuntaan.

      Poista
  3. He tosiaan ovat ainakin osin onnistuneet, viittaan Affun kommenttiin. Mutta elo ei pysähdy ja saa nähdä mitä seuraavaksi tapahtuu.

    Uteliaisuuttani otin "heräteostoksena" kirjaston hyllyltä oppikirjan Forum 1, julkaisuvuotta en löytänyt, mutta vuoden 2019 vaalien tulokset ovat olleet julkaistaessa tiedossa. Onhan kirjassa asiaakin, mutta kuvien ym. avulla vaikutetaan selvästi suuntaan, joka ei jää epäselväksi. Nykyisinhän oppikirjoja ei virallisesti tarkisteta, ehkä hyvä niin.

    Mukava todeta, että nuorisosta suuri osa on valveutunutta.

    VastaaPoista
  4. Demareiden katto korkealla ja seinät leveällä on johtanut ja voi jatkossakin johtaa aivan mihin tahansa? Äänestäjä ei varmasti voi tietää, saako hän äänelleen katetta. Demareissa on ollut hyvinkin oikeistolaisesti, tai persujen tavalla ajattelevia, mutta on ollut ja on jopa marxilaista maailmaa halajavia. Joskun kyllä mietityttää, onko se puolue solutettu, ja varsinkin marxilaisilla?

    Kun ajattelee demareiden, sanoisinko hegemoniaa vuosikymmeneten ajan tai jopa lähemmäs sataa vuotta, pitäisin outona, jos esim. pääkonttori, eli entinen Neuvostoliitto ei olisi yrittänyt, tai jopa vaikuttanut demareiden poliittiseen kenttään ja toimintaan? Aihe on niin arka, että Suomi on ottanut pelkän hyssyttelylinjan tälläkin saralla. Ne henkilöt, joita itse epäilen ovat hyvissä voimisssa ja asemissa vieläkin, joten toden näköisesti saamme odotella heidän siirtymistään ajasta ikuisuuteen, ennen ikäviä paljastuksia? Ehkäpä Nato-jäsenyys sitten tulevaisuudessa suorastaan pakottaa suomalaisia penkomaan menneisyyttään, vai onko niin, kuten Seppo Tiitinen kiukustuneena tokaisi, että tunkio ei pöyhimällä parane!

    Jotakin outoa ja leimallista on siinä, että äänestysaktiivisuus laskee Suomen maassa tasaisesti. Kaipa se on niin, että äänestäjien luottamus on mennyt, josta kertonee hyvin se, että entiset mahtipuolueet ovat luhistuneet alle kymmenen prosentin puolueiksi. No, eipä demareillakaan hyvin mene, duunarit ovat aika runsain mitoin hyljänneet entisen puolueensa, ja siirtyneet persuihin.

    Suomalaiset ovat loppujen lopuksi aika konservatiivisesti ajattelevia, mutta vihervasemmistolla on valtikka kädessään ja se on median hallinta, yliopistomaailman hallinta, kansliapäälliköiden postit jne. Tuokin kansliapäällikkö-institutio on oire suomalaiseta korruptiosta, eli kävi vaaleissa oikeastaan miten tahansa, kansliapäällikkö voi näyttää ministerillekin kaapin paikan. Eli vaalikarja ei muuta oikeastaan mitään, vaikka haluaisikin.

    Suomi on niin tympeän ylipolitisoitunut, aivan kuin vastenmielisellä 70-luvulla. Silloin suuresti arviostamani keskikoulumme rehtori pähkäili, että "Koskahan Suomessa tapahtuu poliittinen murha"? Mitähän tapahtuisi, jos joku rehtori tänä päivänä sanoisi vastaavaa, joka tietenkin päätyisi someen, ja valtakunnallinen katastrofi olisi valmis!

    Entäpä sitten EU? Jo nyt yli 60 prosenttia lakitekstistä tulee Brysselistä, eikä siihen ole nokan koputtamista. EU-vaalitkin ovat vain surkea näytelmä, vai miten hyvin meppimme ovat ajaneet Suomen asiaa? Nykyiset mepit ovat suorastaan pohjanoteeraus vähän liian monissa asioissa, ja väistämättömättä tulee mieleen, mikä on se suuri agenda varsinkin meppien takana, ja yhä enemmän kansanedustajiemme takana? Pahaa pelkään demokratiamme puolesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perussuomalaiset ovat vuosien 1945-65 asevelisosialistien perillisiä;
      heidän, jotka Rafael Paasio sysäsi syrjään 1966 julistaen SDP:ssä katon korkeaksi ja seinät leveiksi.
      Seurasi kommunistien sisäänmarssi.
      Sittemmin SDP naisistui jakkupukumaisterien puolueeksi, joka keskittyi jakamaan yhteistä kakkua viitsimättä miettiä, mistä se kakku oikein tulee.

      Nyt SDP menettää duunarimiesäänestäjiään PS:lle, jonka ovat havainneet olevan sitä, mitä SDP asevelisosialistien aikoinaan oli.

      Poista
    2. Qroquius Kad

      Olen täsmälleen samaa mieltä.

      Tämän päivän persut ovat tannerilaisia demareita. Tokkopa Tannerkaan olisi kovin innoissaan ollut tästä nykymeiningistä. Enemmän on kansallisen edun ja tokullisen taloudenpidon kannalla, luulen.

      Poista
  5. "vaalien voittajien velvollisuus on muodostaa hallitus ja että muu olisi kansan tahdon pilkkaamista. Pitäisikö siis ääripuolueidenkin muodostaa hallitus, mikäli ne voittavat? Sitäkö kansa todella tahtoo?"

    Ymmärrän, että kyse on siitä, että monipuoluejärjestelmässä yhdenkään puolueen suhteellinen vaalivoitto ei SUORAAN oikeuta sitä hallitukseen, jos ei muista puolueista löydy enemmistöä muodostamaan tuon puolueen kanssa enemmistöhallitusta. Toki järjestelmän uskottavuuden kannalta on huonoa, jos jotain puoluetta systemaattisesti syrjitään. Tässä suhteessa olemme ruotsalaisia viisaampia.

    VastaaPoista
  6. "virkamiesten valta on tuota niin sanottua syvää valtaa, johon äänestäjät eivät pääse käsiksi, enkä tiedä, pitäisikö heidän."

    Kannatan tässä kyllä perinteistä suomalaista mallia, jossa virkamiesten tehtävä on edustaa pysyvyyttä, ammattitaitoa ja laillisuutta, minkä vuoksi heillä on korostettu irtisamissuoja, mutta vastavasti korkea ammattietiikka, joka ilmenee haluna noudattaa sitä poliittista ohjausta, jota heidän poliittiset esimiehensä kulloinkin antavat. Toki elävässä elämässä, varsinkin jos virkamies on nimitetty tehtäväänsä "puolueen soturina" kaikki ei välttämättä toimi noin kristallinkirkkaasti.

    Spoils- järjestelmä johtaa hallinnon pitkäjännitteisyyden katoamiseen ja virkamiesten kokemuksen ja laadun huonontumiseen, poliittiset virkanimitykset pysyviin virkoihin puolestaan hallinnon paisumiseen.

    VastaaPoista
  7. Meidän järjestelmässämme jossa puolikin tusinaa puoluetta voi muodostaa hallituksen myös puolueet taitavat olla ns. syvää valtiota. Olen nillittänyt 20 vuotta nykyisestä perustuslaista ja tämähän onkin ikivanha kuvio: vahva hallitsija (presidentti) voisi olla vastavoima toisissa merkeissä valitulle parlamentille. Sehän ajatus ei puolueita miellytä ja "vapaudenaikaa" eletään maailman tappiin.
    -jussi n

    VastaaPoista
  8. Saimaan Kanavalla, juu...

    VastaaPoista
  9. Nikolai Vasiljevitsh Gogolin viisautta kukaan ei pysty musertamaan. Aloittakaatte Kuolleiden sielujen lukemisen viimeisistä sivuista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Putin ymmärsi Nikolai Vasiljevitsh Gogolin viisauden ja päätti tuhota koko Ukrainan.

      Poista
  10. Puhe demokratian toteutumisesta on nykykontekstissa silkkaa ilveilyä varsinkin Suomessa. Ratkaisevasta läinsäädännöstä 60 %:ia tehdään Euroopan Unionin komissiossa, paikassa, johon suomalaisilla äänestäjillä ei ole ollut mitään valtaa.

    Nekin päätökset, jotka tehdään eduskunnassa, ovat EU-mielisten hallituspuolueiden ehdottamia, joten niissäkin suomalaisten etu on vesitetty.

    Viimeisen 30 vuoden aikana kansanvallasta on tullut vitsi näillä lakeuksilla. Itsemääräämisoikeutta on karsittu systemaattisesti erilaisilla kansainvälisillä sopimuksilla ja taloudellisilla sitoumuksilla. Oma lukunsa on Suomen jäsenyydet globaaleissa organisaatioissa kuten YK:ssa, EU::ssa ja Natossa, mikä on tehnyt demokratiastamme pelkän fasadin globalistien ja teknotyrannien isossa pelissä.

    rl

    VastaaPoista
  11. Annan yleispalautetta Kanavan kirjoituksista, luen kolumnisi aina viimeisenä. Ne ovat kuin kirsikka kakun päällä.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.