Silloin, kun kirjoitus vielä pysyi

 

Mannerheim kirjoitteli

 

Stig Jägerskiöld, Mannerheimin kirjeitä seitsemän vuosikymmenen ajalta. Valikoinut Stig Jägesrskiöld. Otava 1983, 363 s.

 

Mannerheimiana alkaa täyttää jo useampiakin kirjahyllyn osastoja. Minullakin on sitä toista metriä. Tuntuu siltä, että vähintään jokainen sukupolvi haluaa itse keksiä Mannerheiminsa uudelleen, hyvän tai pahan ja kertoa siitä kaikille muillekin.

Alan uranuurtajiin kuului Mannerheimin kaukainen sukulainen, ruotsalainen Stig Jägerskiöld, joka jo 1960-luvulla julkaisi moniosaisen elämäkerran, joka näyttää silloin innoittaneen myös Paavo Rintalaa, joka halusi omaan Mannerheimiinsa liittää myös mummonsa elämäkerran. Kiinnostava näkökulmahan siitä tulikin.

Muistan, että tämä nyt käsillä oleva kirjevalikoima teki minuun vaikutuksen heti tuoreeltaan luettuna. Karkean kenraalin sijasta sieltä nousi esille hyvin sivistynyt ihminen, jolla aikansa tapojen mukaan oli tiettyjä ambitioita myös kirjoittamaansa tekstiin nähden ja joka osasi säilyttää tyylin myös läheisilleen kirjoittaessaan. Kohteliaisuus ja sivistyneet ilmaukset olivat ja ovat taidetta nekin.

Kiinnostavinta toki oli lukea niistä henkilökohtaisista tuntemuksista, joita kirjoittaja ilmaisi. Verrattuna suuriin poliittisiin linjoihin ne tietenkin olivat niin sanoakseni bagatelleja, mutta kertoivat paljon siitä, miten ihminen itse asiat tunsi, tai ainakin siitä, miten hän halusi tuntemuksensa esittää.

Olin hieman yllättynyt lukiessani siitä, mitä kenraali kertoi 20.7.1915 ruhtinatar Lubomirskalle: ”Minä häpeän ammattiani, minua iljettää se.” Ainoa tulos vuoden sotaretkestä näet oli tuho ja onnettomuus Puolalle ja Galitsialle.

Tutumpaa oli, että vuonna 1912 kirjeessään veljelleen Carlille Mannerheim pohdiskeli, että Suomen pitäisi omasta aloitteestaan koota miehiä ja upseereita parin rykmentin verran taistelemaan Venäjän puolesta. Nuo rykmentit hajotettaisiin sitten mahdollisen sodan päätyttyä.

Vapaaehtoisiahan kertyi sitten maailmansodan sytyttyä puolisen tuhatta ja niitä kutsuttiin sattuvasti Mannerheimin jääkäreiksi.

Sisarelleen Sophielle Mannerheim kirjoitti syyskuussa 1917, ettei olisi uskonut, että palveltuaan kolmekymmentä vuotta Venäjän armeijassa hänestä voisi joskus tuntua vastenmieliseltä kuljeskella kaartinulaanin univormussa Yrjönristi rinnassa. Assosiaatio vuoden 1917 ”demokraattiseen” armeijaan oli kuitenkin vastenmielinen.

Mannerheim kirjoittikin, että hänellä oli ollut ”onni” joutua niiden kenraalien luetteloon, jotka eivät vastanneet ajan poliittisia vaatimuksia. Hän oli itsestään täysin samaa mieltä eikä halunnut enemmän mitään muuta kuin virkaeroa.

Sivumennen sanoen, hänelle myönnettiinkin sitten vuonna 1918 (!) Venäjän valtion eläke, jota hän ei kyllä tainnut koskaan nostaa.

Uuden sodan puhkeaminen näytti sitten 1930-luvun lopulla jo väistämättömältä. Kirjeessään Rudolf Waldenille lokakuussa 1918 Mannerheim sanoi, että nyt oli varustauduttava suurinta mahdollista vauhtia vastustamaan pahinta rajuilmaa, jonka ihmiskunta kaiketi milloinkaan oli kokenut. Sota oli jo puhjennut, sillä siinä tahdissa Saksa varustautui.

Sivumennen sanoen, samaan johtopäätökseen tultiin vuonna 1938 hyväksytyssä Yleisliittolaisen kommunistisen puolueen (bolševikkien) historian lyhyessä oppikurssissa, josta heti tuli koko uuden ”neuvostoälymystön” pakollista luettavaa.

Kälylleen Palaemonalle Mannerheim sentään kirjoitti 14.9.1939, että nyt oli toiveita siitä, että äskettäin puhjennut maailmansota päättyisi tyydyttävästi ja että tilit tehtäisiin lopullisesti selväksi noiden rauhanhäiritsijöiden kanssa: Jos näin käy, pidetään vuotta 1939 ikuisesti onnenvuotena ja päivä, jolloin Englannin ja Ranskan hallitukset eivät enää epäröi ryhtyä puolustamaan Puolaa, luetaan näiden maiden kunniakkaimpiin muistoihin… Kunpa englantilaiset ja ranskalaiset olisivat yhtä hyvin varustautuneita kuin vastustajansa, muuten kuljemme kaikki orjuutta kohti.

Mannerheim kiinnitti myös huomiota erääseen E. Hornborgin artikkeliin, joka oli julkaistu Nya Arguksessa 1.9.1939 ja jossa keskitetyssä muodossa ja loistavalla tavalla arvioitiin Hitlerin merkitystä maailman ja ihmiskunnan kehityksessä. Artikkeli oli sitäkin merkittävä, kun kirjoittaja oli saksalaisystävällinen (täytyypä lukea).

Puola-paran kohtaloa Mannerheim valitteli myös kirjeessään sisarelleen Evalle syyskuussa 1939: tuo ritarillinen ja urhoollinen kansakunta on jälleen jaettu, ja keiden kesken…Se merkitsee tuhoutumista kahden pirullisen kiduttajan käsissä, sillä mitään inhimillistä on turhaa etsiä kummastaan näistä tyranneista. Ja kuka on vuorossa seuraavana…?

Helmikuussa 1949 kirjoittamassaan kirjeessä Mannerheim käsittelee jollekulle ilmeisesti ruotsalaiselle taholle muistelmiensa kirjoittamista (hän puhuu elämäkerrasta). Tämä oli ottanut esille ne todennäköiset seuraukset, joita sellaisen kirjan julkaisemisesta olisi.

 Mannerheim viittaa niihin sopimusten rikkomuksiin, joita Neuvostoliitto oli tehnyt. Se panee epäröimään -ja päätymään siihen, että laskee kynän kädestään ja luopuu esittämästä sitä mikä lopulta pakotti maamme kahteen sotaan ja ratkaisuihin, joita maailman on ollut vaikea ymmärtää.

 Kaikkien menneiden vuosien jälkeen pitäisi kai jo olla oikeus selittää syyt sellaisinaan, syyttelemättä tai valaisematta niitä loukkaavin määrittelyin. Se on historiaa ja ilman historiallisen taustan esittämistä jää moni päätös ja teko vastedeskin hämäräksi. Ja siitä seuraa, ettei niitä ainoastaan voida ymmärtää väärin vaan ne kuultavasti pakostakin käsitetään väärin…

Jos tällaista elämäkertaa kirjoitettaessa ei kosketella niitä vihollisen toimia, jotka ovat sanelleet omat päätöksemme, se on tietoista historian vääristelemistä…

Muistelmat ilmestyivät vuonna 1951 ja lukija voi niistä heti todeta, että ainakin vuodet Venäjällä on sivuutettu varsin nopeasti. Edellä mainitussa kirjeessään Mannerheim totesi, että hänen henkilökohtainen suhtautumisensa bolševikkivallankumoukseen ei sisältänyt mitään uutta. Venäläiset tunsivat sen kenties paremmin kuin omat maanmiehet.

Tuohon aikaan, toisen maailmansodan jälkeen, suhtautuminen tsaarin ajan Venäjään oli Neuvostoliitossa kahtalaista, etten sanoisi skitsofrenista. Toisaalta imperialismin ja militarismin muistot oli taas nostettu korkeaan kunniaan, toisaalta imperialismi ja tsarismi tuomittiin sanoissa kiivaasti…

Kului vielä aikaa siihen, kun Pietariin perustettiin Maršal-hotelli, jossa oli pieni Mannerheim-museo ja kun korkeat valtion edustajat tulivat juhlistamaan Mannerheimin muistolaatan paljastamista.

Mutta sen kohtalonhan muistammekin.