Uusi syntipukki

 

Kelvottomat työläiset

(A Land of useless workers. The Economistin otsikko numerossa 10th-16th June 2023)

 

Työväenluokka on yleensä nauttinut älymystön piirissä aivan erityistä suosiota. Viimeistään Marxin ajoista lähtien siitä tuli suorastaan pyhä ja itse tämä niin sanotun tieteellisen sosialismin oppi-isäkin tuhlaili ylistystään paitsi tämän luokan historiallisele roolille, myös sen moraalisille ominaisuuksille.

Ennen seksuaalisten marginaalien ja orjakaupan uhrien jälkeläisten(!) löytymistä ihmiskunnan marttyyreiksi oli työn orjien ympärille syntynyt halo-efekti maailman voimallisin.

Neuvostoliitto perustui virallisesti juuri tämän luokan diktatuurille ja sai sen kautta absurdeihin mittoihin paisutetun moraalisäteilynsä. Vasta perestroikan aikana voitiin sanoa suoraan, että Neuvostoliiton/Venäjän ongelmina eivät ole vain huonot tiet ja hölmöt kansalaiset, vaan myös kelvottomat työläiset. Eihän se toki kaikkia koskenut, ei suinkaan, mutta ongelma oli suuri kuin virtahepo ja siksi kai myös niin näkymätön.

Kun Valentin Rasputin vuonna 1985 julkaisi kertomuksensa Tulipalo (Požar), oli siinä esitetty työväenluokan edustajien muotokuva suorastaan rienaava. Perestroikan oloissa se kuitenkin sai valtavan suosion enkä edes muista sen saaneen osakseen negatiivista kritiikkiä.

Läntisen älymystön nykyisiin fetisseihin kuuluu kolonialismi, jonka syyksi pannaan kaikki mahdollinen, kokonaisten mantereiden heikosta taloudellisesta menestyksestä aina ei-älykköjen vajavaiseen ja moraalittomaan tietoisuuteen saakka. Kolonialismia sanan varsinaisessa merkityksessä ei kuitenkaan ole esiintynyt latinalaisessa Amerikassa enää kahteensataan vuoteen.

 Yrityksiä todistaa päin vastaista on tietenkin ollut, mutta ne kaiketi ovat vakuuttaneet vain omien lahkojensa adepteja. Asiat on joka tapauksessa aina syytä suhteuttaa. Jos halutaan ottaa vertailukohteita, sopii sellaiseksi Aasia, jossa kolonialismi vallitsi 1900-luvun puoliväliin saakka ja sen ylikin.

Luvut ovat paljon puhuvia. Vuonna 1962 tulot henkeä kohti olivat latinalaisessa Amerikassa kolminkertaiset Itä-Aasiaan verrattuna. Vuonna 2012 tulotaso oli suunnilleen sama, mutta vuonna 2022 Itä-Aasia oli jo noin 40% verran voitolla. Maailmanpankin mukaan latinalainen Amerikka oli vuosien 2010 ja 2020 välisenä aikana maailman hitaimmin kasvava alueellinen talous.

Tämä ei johtunut ainakaan väestönkasvun puutteesta, sillä se on tuolla alueella kuulunut maailman suurimpiin. Brasilia ja Meksiko, jotka kuuluvat sen hitaimmin kasvaviin talouksiin, ovat samalla suurimman väestönkasvun maita. Viimeksi kuluneiden 30 vuoden aikana työvoiman määrä tuolla alueella on enemmän kuin kaksinkertaistunut.

Taloustieteilijät ovat etsineet ja löytäneet yhä uusia syitä tähän tehottomuuteen, on ollut keskituloisuuden ansaa, raaka-ainekirousta ja mitä milloinkin, mutta parannusta asiaan ei vain ole näkynyt.

The Economist otsikoi tätä ongelmaa käsittelevän juttunsa hätkähdyttävästi: A land of useless workers. Investoijat karttavat aluetta, joka ei lupaa kunnon katteita ja syy on työvoiman laadussa, ei sen määrässä tai luonnonrikkauksien puutteessa.

Halvan ruumiillisen työn kysyntä on nykyään vähäistä ja työntekijöiden pitäisi lähes kaikkialla osata ainakin tietokoneiden käytön perusteet. Latinalaisessa Amerikassa yli puolet ei siihen pysty. Koulutustaso on muutenkin kovin matala.

Suurin ongelma on kuitenkin suuri harmaa sektori, jota lehti kutsuu nimellä informal. Brasiliassa ja Perussa yli puolet työvoimasta on ”epämuodollisessa” työsuhteessa, Boliviassa luku on jopa 82%. Asialla on paljon seuraamuksia. Informaaliset yritykset muun muassa pysyttelevät pieninä välttääkseen viranomaisten huomiota ja tämä taas tuo tehottomuutta.

Tilanne liittyy myös läheisesti sekä korruptioon että muodollisten työsuhteiden kalleuteen ja hankaluuteen, mm. irtisanomissuojan takia. Samaan aikaan noin 300 miljoonaa ihmistä tällä alueella elää merkittävältä osin sosiaalitukien varassa ja heidän äänensä ovat poliitikoille hyvin tärkeitä.

Olipa Economistin esille tuomien tekijöiden selitysvoima mikä tahansa, on kiinnostavaa panna merkille, miten eri tavoin tämän aikakauden uudet jättiläiset käyttäytyvät. Pohjois-Amerikalla, Euroopalla ja Itä-Aasialla on kaikilla ollut suuret nousukautensa, joiden takana voimme ounastella kulttuurisia tekijöitä.

Latinalaiselta Amerikalta on odotettu suuria ja vielä ennen sotia esimerkiksi Argentiina oli Suomeen verrattuna rikas valtio, joka sopi modernisaation malliksi muillekin. Brasiliaa voi nytkin pitää suurvaltana, joka jopa valmistaa matkustajalentokoneita, mutta sen edistyminen näyttää tahmealta.

Monet uskovat juuri tällä hetkellä, että Afrikalla on nyt edessään suuri tulevaisuus, joka jo itse asiassa on alkanut niin sanotun kehitysavun jarruttavasta vaikutuksesta huolimatta.

Tämä jää nähtäväksi. Kaikki maat, etummaisimmat mukaan lukien, ovat jossakin kehityksensä vaiheessa olleet takapajuisia. Avustusten kautta missään niistä ei ole syntynyt modernia taloutta ja kulttuuria.

Itse asiassa saattaa olla niin, ettei noita kehitysavun nimellä annettuja vastikkeettomia avustuksia voida koskaan antaa anteeksi: ne sekä tuhoavat kotimaista tuotantoa että ovat aina liian pieniä eivätkä edes jatku ikuisesti.

En tiedä, miten niihin suhtaudutaan nykyään ns. kehitysmaissa, mutta Venäjän omanarvontunto, thymos, ainakin näyttää kärsineen 1990-luvun roolista avun saajana. Nyt siellä sitten näytetään, että pärjätään sitä omillaankin. Ainakin yritys on kova.

Venäjällä on talouskasvussaan ollut samantyyppisiä ongelmia kuin latinalaisella Amerikalla ja kaiketi muillakin BRICS-mailla. Raaka-ainekirous ja keskituloisuuden ansa soveltuvat myös sen kehityksen tulkitsemiseen, mutta suuri väestönkasvu ja heikko koulutustaso sen sijaan eivät.

Mikä osuus Venäjän henkisessä ja sitä seuraavassa taloudellisessa taantumisessa voisi olla sen kulttuurilla, on kiinnostava kysymys. Latinalaisessa Amerikassa se ainakin näyttää suurelta ja kysymys tuskin on pelkästään koulutustasosta.

Venäjän osalta kyllä sen valtiojohdon valinnat selittävät sen ongelmista karkeasti sanoen 90 prosenttia. Tyhmästä päästä kärsii koko valtio ja muut se lisäksi. Tässä nyt kuitenkin puhutaan kulttuurisesta ulottuvuudesta.

Monissa länsimaissa ja Itä-Aasia maissa pidetään ansiokkaana käyttää mahdollisimman suuri osa ihmisen rajallisesta elinajasta rahan ansaitsemiseen eli välineelliseen toimintaan, jota ei usein mitenkään voida pitää sellaisenaan arvokkaana.

Muistan itsekin noin vuodelta 1970, miten Jugoslaviasta tullut työntekijä paheksui ruotsalaisia, jotka puursivat tylsissä töissään aamusta iltaan. Siellä hänen kotimaassaan sen sijaan osattiin elää: piti olla aikaa myös sellaisille asioille kuin bada och promenera. Eihän rahalla sellaisenaan mitään arvoa ole.

Luulen, että samaa mentaliteettia voimme tavata myös latinalaisessa Amerikassa ja jopa Venäjälläkin. Olisi typerää pitää sitä pelkästään vajavaisuutena tai jopa kehittymättömyytenä. Kyse on arvojen hierarkiasta, joka on kulttuuriseen koodiin kirjoitettu.

BRICS-maat ovat kova sana maailman taloudessa ja se perustuu ennen muuta Kiinaan ja sen kulttuuriin, jota taas lienee mahdotonta viedä muihin maihin edes tuon yhteisön piirissä. Erityisesti Intian tapaus on kiinnostava, mutta se on jo toinen juttu, kuten Kipling sanoisi.