Luja tahto ja kova halu

 

Me teemme mitä tahdomme

 

Autoritaarinen persoonallisuus, jollaista fasismin ja kommunismin tapaiset järjestelmät kiehtovat, riemuitsee aina oman valtion voimannäytöstä: me teemme mitä tahdomme. Meille ei kukaan voi mitään!

Hiukan ennen Ukrainan-hyökkäyksen alkamista USA:n Moskovan-lähettiläs kertoi Foreign Affairs-lehden kirjoittajan mukaan Putinin haukalle ja vanhalle FSB-pomolle Nikolai Patruševille, että amerikkalaiset tietävät, mitä Venäjä nyt on tekemässä ja varoitti, että hyökkäykseen vastattaisiin hyvin vakavilla toimilla.

Patrušev ei tähän edes vastannut, mutta antoi ymmärtää, ettei amerikkalaisten reaktio häntä kiinnostanut. Venäläiset tekisivät mitä haluavat ja sillä siisti. Tarkoituksenahan oli suorittaa erikoispalveluille ominainen erikoisoperaatio, johon oli riittävästi noita huippusuorittajia, spetsnaz- eli erikoisjoukkoja. Tavanomainen armeija varmistaisi saaliin.

Operaation alettua muuan suomalainen dosentti riemuitsi myös twitter-tilillään siitä, miten ukropit nyt pötkivät pakoon ja miten voitonparaati pidettäisiin tuota pikaa Kiovassa. Sitä ei mikään mahti maailmassa voinut estää, sillä kyseessä oli raaka voima, jota hyökkääjällä oli paljon enemmän kuin kenelläkään muulla.

Yhtälö oli siis yksinkertainen ja ehdottoman vakuuttava. Kesti pari viikkoa, ennen kuin dosentti lopetti tilinsä kommentoinnin. Todellisuus oli pettänyt voimansa tunnossa olevan hyökkääjän ja sen hännystelijät.

Putin ja kumppanit elättelivät aivan vääriä luuloja lähtiessään hyökkäämään. Tässä he noudattivat pitkää traditiota, kaikki sotaan lähteneet melperit viimeisten kahdensadan vuoden aikana ja kauemminkin ovat pettyneet laskelmissaan ja usein hyvin katkerasti. Sota nyt vain on tullut aloittajalleen huonoksi bisnekseksi.

Kulutussota, jollaista kukaan ei toiveajattelussaan ole odottanut, on ollut se normaali ratkaisija, kun paljon uhreja vaatinutta sotaa ei kummallakaan tai millään puolella uskalleta päättää ennen kuin on saavutettu niiden arvoinen päämäärä. Kun ihmishenki on korvaamaton, on tarvittavan hyvityksenkin määrä ääretön.

 Ikävä kyllä tällaisena päämääränä on pidetty aivan erityisesti vihollisen täydellistä tuhoamista ja nöyryyttämistä. Saksan kohtalo ensimmäisessä maailmansodassa on tästä kostopolitiikasta hyvä esimerkki. Toisessakin maailmansodassa suunniteltiin jo Saksan teollisuuden tuhoamista ja maan muuttamista vähäpätöiseksi maatalousvaltioksi (Morgenthau-suunnitelma).

Toisen maailmansodan jälkeen järki sentään voitti ja ymmärrettiin pian, että Saksa ei kartalta häviä ja että sillä voi olla käyttöä myös voittajien kannalta. Komennon vaihtaminen riitti, eikä kostopolitiikkaa harjoitettu muualla kuin idässä. Siitäkään ei omantunnon vaivoihin herätetty Saksa uskaltanut julkisesti valittaa.

Käynnissä on nyt jälleen eurooppalainen suursota, joka on taas lähtenyt omille teilleen ja osoittautunut mahdottomaksi voittaa enempää sotilaallisin kuin taloudellisinkaan keinoin. Nyt ei ole lainkaan harvinaista kuulla sellaisia ääniä, jotka sanovat, ettei sotaa voida päättää muuten kuin ehdottomaan antautumiseen.

Nämä ovat naiiveja ääniä, joiden käsitys Venäjän kestokyvystä näyttää olevan aivan harhainen. Kuvitelmia sen talouden romahtamisesta on esitetty jo vuodesta 2014 saakka, määräaikoja on vain aina venytetty. Nyt ennustetaan tuon talouden kestävän melko hyvin.

On selvää, ettei Venäjä enempää kuin Ukrainakaan halua solmia rauhaa, jolla ei ole sille mitään tarjottavaa, kun kymmeniä tuhansia sotilaita on tapettu ja vammautettu ja valtava määrä rahaa ja omaisuutta on tuhottu.

Monet ovat selittäneet, ettei rauhaa voida hyväksyä, ennen kuin Venäjä on palauttanut kaikki Ukrainalta ryöstämänsä alueet. Monet alueet Venäjä kuitenkin on jo virallisesti liittänyt itseensä, joten niiden palauttaminen ei ole aivan yksinkertaista.

Mitä tulee Krimiin, on liikenne ja veden saanti siellä ollut paljolti riippuvaista Ukrainasta. Niemimaan kukoistus edellyttäisi joko Venäjän herruutta Novorossijan rannikolla tai sitten Krimin palauttamista Ukrainalle. Hyvät tai edes korrektit naapuruussuhteet olisivat myös ratkaisu.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli kyynisen valtapolitiikan mukainen toimi, jossa päätettiin viimeinkin tehdä oman mielen mukainen ratkaisu. Kun kerran pystyn, niin minun pitää, sanoi aikoinaan presidenttiehdokas, kenraali Lebed.

Mutta kun ei pysty, niin ei pysty, vaikka olisi isommankin talon poika. Länsi ajaa nyt politiikkaa, jossa kompromisseja ei huolita, sekin on päättänyt tehdä, mitä tahtoo, kun omaksikin yllätyksekseen on huomannut sijaissodassa pärjäävänsä oletettua paremmin.

Yritykset saada sota loppumaan on torjuttu lännen ja etenkin USA:n taholta. Länsimaathan eivät ole edes joutuneet taistelukentälle, joten sodan jatkaminen ei syö poliittista kannatusta. Tyhmimpien keskuudessa se vain lisää sitä ja se on jo kovin merkittävä asia.

Ei ole suinkaan selvää, että Venäjä olisi valmis rauhaan ehdoilla, jotka Ukraina voisi ilman muuta hyväksyä. Sehän on ilmoittanut hyväksyvänsä vain kaikkien alueidensa palauttamisen. Selvää ei silti ole sekään, että Venäjä voitaisiin pakottaa tuohon vaatimukseen.

Mikäli Venäjä jää kokonaan lyömättä ja saa pitää joitakin valloituksiaan, on asia monen mielestä moraalisesti kestämätön ja vain yllyttää Venäjän ruokahaluja tulevaisuudessa.

On tuskin silti järkevää ilmoittaa, että vain ehdoton antautuminen hyväksyttäisiin. Toisessa maailmansodassa se tehtiin siksi, että torjuttaisiin ajatus toisen osapuolen liittoutumisesta Saksan kanssa toista vastaan. Sellainenhan olisi saattanut olla aivan järkevää ja sitä paitsi täysin mahdollista.

Nyt ei ole sellaista mahdollisuutta ja kaksi osapuolta kolmansien avustamina ovat vuodattamassa toisiaan kuiviin. Asia käy kuitenkin kaikille kalliiksi, ei vähiten ihmishenkinä sotiville. Myös kaikkien talous kärsii.

En tiedä, onko ja missä määrin jo harjoitettu kulissien takaisi tunnusteluja tulevan rauhan mahdollisuuksista. Luulen, että on ja uskon, että sellaiseen olisi ehdottomasti syytä pyrkiä. Itse kullakin osapuolella on unelmansa, joiden se haluaisi toteutuvan täysimääräisesti, mutta se nyt ei vain ole mahdollista.

Ei tässä nyt vain kenelläkään ole mahdollista tehdä, mitä tahtoo. Tahtonsa se on muillakin ja sen kanssa on elettävä. Ehkä tämän voisi jo uskoa tämänhetkisen kokemuksen perusteella.

Uutta Versailles’n rauhaa on syytä karttaa kuin ruttoa eikä myöskään ole toisen maailmansodan malliin näkyvissä marssia vihollisen pääkaupunkiin - Moskovaan enempää kuin Kiovaankaan. Neuvottelurauhan mahdollisuus olisi nyt nostettava esille, se olisi kohtuullista myös Venäjän kansan suuren enemmistön kannalta. Silloin se voisi isänmaallisena pysyen hylätä nykyien hallintonsa, joka on lähtenyt rikolliselle tielle.