Sitkeä instituutio

 

Perhe oli pahin

 

Perhe, niin sanottu porvarillinen ydinperhe on ollut kaikkien radikaalien hampaissa jo parisataa vuotta. Luontoon halajavat vihreätkään eivät ota esikuvakseen niitä eläinlajeja, jotka ovat vuodesta toiseen pariuskollisia ja hoitavat tunnollisesti perhettään noudattaen usein tarkkoja sukupuolirooleja ja sen mukaista yön jakoa.

Sen sijaan ihastellaan anomalioita, vaikkapa homosorsia, joiden olemassaolo todistaa, ettei homous ole luonnotonta, kun sitä kerran luonnossa esiintyy…

Joka tapauksessa länsimainen, porvarillinen perhe on edistyspiireissä nähty yleensä kaiken taantumuksen symbolina, juuri sen piirissä kukoistaa pikkuporvarillisuus ja ”oma perhe ensin”-ajattelu. Kuten jokainen tietää, todellisuudessa kaikkien pitäisi sen sijaan ennen muuta huolehtia yhteisestä hyvästä.

Jo mainiossa ”Kommunistisen puolueen manifestissa” vuodelta 1848 (Vihavainen: Haun kommunistisen puolueen manifesti tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) Marx ja Engels totesivat, että kommunistit halusivat hävittää perheen, mutta itse asiassa sen olikin jo miltei hävittänyt kapitalismi. Sivumennen sanoen, ”kommunisti” oli termi, jolla ei vielä ollut kovin voimakasta pejoratiivista latausta, koska sillä nimellä esiintyvät eivät koskaan olleet vielä saaneet tilaisuutta päättää valtiollisista asioista. ”Jakobiini” oli jo toista ja kelpasi ainoastaan haukkumasanaksi.

Joka tapauksessa radikaalit pitivät perhettä varsinaisena taantumuksen pesänä ja halusivat sen hävittämistä. Bolševikit suunnittelivat asiaa tosissaan ja asiallisesti se sisältyi jo puolueen vuoden 1919 ohjelmaan. Perheen hävittäminen merkitsi samalla naisen ”vapauttamista” kotiorjuudesta ja siirtämistä työelämään, tehtaisiin.

Tämä merkitsi valtavaa tuotannon ja samalla hyvinvoinnin lisäystä, laskettiin ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana, jolloin asian toteuttaminen otettiin vakavasti esille. Asia lopahti resurssipulaan ja 30-luvun jälkipuoliskolla se tuomittiin pikkuporvarillisena harhana yhdessä tasapalkkaisuuden, kommuunien ja muiden epäkäytännöllisten haihatusten kanssa.

Kuitenkin perhe primitiivisenä tuotantoyksikkönä oli tosiaankin kaikkialla häviämässä, kun tieteen, tekniikan ja yhteiskunnan kehitys tekivät sen yhä tarpeettomammaksi sekä Venäjällä, että lännessä.

Kun lapset alkoivat jäädä yleisesti henkiin, ei naisen tarvinnut olla koko hedelmällistä ikäänsä niitä tuottamassa ja niistä huolehtimassa. Yhteiskunta alkoi huolehtia lasten hoidosta ja työläisten ruoasta ainakin työaikana, ruokaa ja vaatteita ei enää tarvinnut olla koko ajan valmistamassa alusta loppuun perheen piirissä ja niin edelleen. Nainenhan oli itse asiassa vapaa menemään töihin.

Vielä suuren, vuonna 1961 alkaneen kommunismin rakentamisen ohjelman puitteissa luvattiin, että yhteiskunta alkaisi pian huolehtia lähes kaikista perheen tehtävistä. Kuitenkin perheelle jäi yhä suuri rooli kommunistisen moraalin kasvattamisessa. Tuo moraali muistuttikin yhä enemmän pikkuporvarillista, lukuun ottamatta muutamia julistuksia kollektivistisen mentaliteetin, suvaitsemattomuuden ja kyttäyksen välttämättömyydestä ( ks. Vihavainen: Haun usko ja usko tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Lastenhoito ja kasvatus, vaatteiden ja ruoan valmistus ja monet muut entiset naisten askareet ulkoistettiin kaikissa kehittyneissä maissa ja myös sosialistisissa maissa ja se merkitsi myös naisten jäämistä tyhjän päälle. Miksi heillä olisi yhä ollut oikeus elää miestensä palkalla ja jäädä kotiin, jossa oli enää tuskin mitään tehtävää?

Tilanne oli epäilemättä kaukana tasa-arvoisuudesta, kun miesten oletettiin aina elättävän perheensä, mutta muutos kohtasi vastarintaa ja hyötyvä osapuoli käytti sitä täysin määrin hyväkseen, kuten jo Strindberg oli 1800-luvun lopulla osoittanut (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=giftas ). Vaatiessaan tasa-arvoa Strindberg sai pian misogyynin maineen, joka häneen yhä jostakin syytä liitetään.

Monet naisetkaan eivät itse asiassa viihtyneet ns. vihreiden leskien osassa. Tuota nimitystä käytettiin 1960-lubulla siitä uudesta luokasta, joka koostui lähiörouvista, jotka päivät pitkät ikävystyivät toimettomuudessaan. Meillä Suomessakin tehtiin aiheesta elokuva. Tosiasiassa naisten työssäkäynti oli monissa kehittyneissäkin maissa vielä 1900-luvun lopulla aika harvinaista. Suomi oli poikkeus.

Nykyaikainen tekniikka on kuitenkin jo kauan sitten tehnyt työtehtävistä sellaisia, että niitä keskimäärin pystyy suorittamaan kuka tahansa. Ennen maailmassa fyysisesti raskaat työt jäivät ilman muuta miesten suoritettaviksi ja jäävät kyllä nykyäänkin, sikäli kuin niitä enää löytyy. Palkkataso tuppaa olemaan heikko ja vanha paradoksi, jonka mukaan miellyttävistä ja kevyistä töistä maksetaan paljon ja raskaista, vaarallisista ja epämiellyttävistä vähän, toimii yhä.

Sukupuolten välinen työnjako oli aikoinaan pitkälti pakon sanelema. Naisia pyrittiin edistyksellisissä valtioissa aina suojelemaan liian raskailta töiltä ja Neuvostoliitossa laki kielsi kymmenittäin vai oliko peräti sadoittain erilaisia työtehtäviä naisilta, uuden sukupolven tuottajilta. Koska kapitalistisissa maissa näin ei ollut, ei neuvostopropaganda lakannut ylpeilemästä noilla kielloillaan.

Nykyään niitä lienee Venäjälläkin vähän, mutta muistona tästä mentaliteetista pääsevät naiset siellä yhä eläkkeelle viisi vuotta miehiä aikaisemmin, 55-vuotiaina. Toinen juttu on, ettei tuolla eläkkeellä kukaan elä, mutta onhan se mukava summa palan päälle.

Nuorisoa on aina kiehtonut yli kaiken seksi ja tämä näyttää yhä jatkuvan huolimatta uusien sukupolvien hälyttävästä seksuaalisesta heikkenemisestä, josta yhä uudelleen hälytetään. Niinpä erilaiset ydinperheelle vieraat mallit, kuten kommuunit, polyamoria, sarjapolygamia ja vastaavat herättävät paljon mielenkiintoa ja uudet sukupolvet luulevat keksineensä ne aivan itse. Luultavasti ovatkin, mutta itse ilmiöt ovat toki ikivanhoja, samoin kuin kaikki ne mahdolliset seksuaalisuuden variaatiot, joista nyt on keksitty ruveta ylpeilemään.

Ottaen huomioon sen, että ydinperhe on pitänyt pintansa jo parisataa vuotta sen jälkeen, kun sen kuolemaa jo kuulutettiin, lienee syytä otaksua, ettei se olekaan häviämässä sen enempää kuin vesilintujen normaali parinmuodostus, joka on takeena lajin säilymisestä.