Kuka on syypää?

 

Kaikki oli ainakin suunniteltu

 

Kuten jokainen muistaa, ennen ensimmäistä maailmansotaa riemuittiin kaikissa sotaan lähtevissä maissa. Nyt käytäisiin pieksämässä hävytön naapuri ja palattaisiin pian sankareina ja ristit rinnassa kotiin.

Naiset kukittivat ja pitivät hyvänä sankareitaan, jotka lähtivät näyttämään, kuka tässä on kuka. Uudet, hirvittävät aseet olivat sellaisia, että vastarinta tiedettiin jo ennakolta turhaksi ja epätoivoiseksi.

Sitten kävi kuten kävi.

Ennen hyökkäystä Ukrainaan Venäjä elvisteli uusilla aseilla, jotka ylittivät jo villinkin mielikuvituksen saavutukset. Yksi oli tankki nimeltä Armata, jota on tosin nähty vain yksi kappale paraatissa, joka sekin hinattiin pois. Toinen oli kuolemansäde Peresvet, jonka nimi viittaa munkkiin, joka oli kaukana torjumassa tataarien hyökkäystä. Peresvet (jonka nimi voidaan suomentaa myös ylivaloksi) on nyt niin sanoakseni loistanut poissaolollaan. Saapa nähdä, tuleeko se joskus esille, edes päivänvaloon.

Eipä sikäli, ihmeaseita kaikkien naiivien militaristien mielestä olivat myös lännen lentokoneet ja tankit, joille ilkeä vihollinen ei mahtaisi yhtään mitään. No, siellähän ne tankit hiljattain lensivät aivan vanhanaikaiseen tapaan, kun miinoissa oli trotyyliä tarpeeksi.

Lentokoneet ne kuitenkin ratkaisisivat kaiken, mikäli ratkaisisivat, sanottiin ja sanotaan yhä. Ne näyttävät olevan kuin taistelulaivat toisessa maailmansodassa: niin kalliita ja niin haavoittuvia, ettei niitä uskalleta pitää muualla kuin satamissa torpedoverkkojen takana. Jos ne lähtevät taisteluun, ne tuhotaan.

Entäs ne helikopterit? Sotilaat, joiden ymmärrys omasta alastaan on aina ylivertainen, julistivat pari vuosikymmentä sitten, että mekin tarvitsemme ehdottomasti suuren määrän kuljetushelikoptereita ja niiden suojaksi vielä välttämättä myös paljon taisteluhelikoptereita.

Ne ovat hurjan näköisiä vehkeitä, nuo taisteluhelikopterit. Niiden aikaansaannoksista kuitenkin on puhuttu kovin vähän ja alashan niitä on ammuttu suuria määriä.

Ainakin taannoinen hallitus ja kai moni muukin herkkäuskoinen näyttää täysin kritiikittömästi nielleen sen, että tämä maa tarvitsee ehdottomasti nimenomaan 60 tolkuttoman kallista ilma-alusta suojakseen. No, nehän sitten tilattiin, vaikka koko vehje taitaa olla vielä prototyyppi, mutta ainakin maailman kallein lajissaan.

Aikoinaanhan sitä uskottiin, että Ahvenanmaan puolustus vaatii kaksi panssarilaivaa ja oltiin siinä varmaan ihan oikeassakin, mutta mentiin sitten ajamaan toisella laivalla avomerelle, minne sillä ei pitänyt olla mitään asiaa ja sinnehän se upposi. Rahaa nuo laivat nielivät paljon. Mutta se on toinen juttu.

 Joku entinen upseerikin koetti takavuosina inttää, että kun ne resurssit ovat rajoitetut, olisi syytä hieman jarrutella lentokoneiden hankinnassa ja hankkia sen sijasta enemmän torjuntaohjuksia. Sellaiset puheet tyrmättiin lentäjäsankarien toimesta. Myös miehittämättömät koneet, eli lennokit näköjään laiminlyötiin täysin. Tulenjohtoa varten sentään hankittiin joitakin alkeisliidokilta näyttäviä vehkeitä.

No, tämä kaikkihan on jälkiviisautta, eihän sitä missään arvattu, miten nykyaikainen sota menee, kaikkein vähiten Venäjällä, jossa on aina ollut tapana jo ennakolta määrätä, miten sen täytyy mennä. Ehkä tässä nyt joka tapauksessa on syy asettaa kyseenalaiseksi se sotilaiden omaksuma ylivertaisen tietäjän rooli, jonka etenkin kokemattomat poliitikot hyväksyivät mukisematta.

Eiväthän ne sodat ainakaan ennen täällä läntisessä maailmassa koskaan menneet suunnitelman mukaan. Vähään aikaan en ole kuullut kyllä Venäjälläkään enää väitettävän, että kaikki menisi yhä Ukrsainassa suunnitelmien mukaan.

Joskus suunnitelman toteuttaminen vain kaatuu sen toteuttajiin: petturuuteen, tehottomuuteen, taitamattomuuteen tai liialliseen hyväuskoisuuteen. Klassinen venäläinen kysymys kuuluu tällöin: kuka on syypää? Kto vinovat?

Sivumennen sanoen vanhalla Venäjällä oli tapana rangaista myös syytöntä, joka todella tiedettiin syyttömäksi. Sellaiselle oli oma nimityksensäkin, bez viny vinovatyi. Sellaisille taitaa pian jo olla tilausta.

Tässä muuten aikalaismuistiinpano siitä, miten sodan alku meni silloin, kun kehuttiin, että edetään suunnitelman mukaan:

 

 

sunnuntai 27. maaliskuuta 2022

Erikoisuuksia ja tavanomaisuuksia

 

Erikoinen sota

Вооруженный конфликт и его мирное

урегулирование.

Aseellinen konflikti ja sen rauhanomainen

ratkaisu.

(Suuren isänmaallisen sodan historian kuvaus

talvisodasta.)

 

Tämä Ukrainan sota on tainnut pettää useimpien odotukset. Kapakkastrategit ovat tienneet jo aikoja sitten, ettei nykyaikaisen, erikoisjoukkojen tukeman armeijan etenemistä voi estää millään.

Jo ennen sotaa vihollismaahan sijoitetut diversantit katkaisevat sähköt ja veden ja miinoittavat liikenneyhteydet. Sitä paitsi ja varmemmaksi vakuudeksi myös vastustamattomat kyberhyökkäykset tekevät kaiken puolustuksen tehottomaksi ja eristävät puolustajan voimat toisistaan.

Salamannopeat, vastustamattomat maahanlaskut helikoptereilla, hirmuisten taisteluhelikopterien tukemina tekevät puolustajan keskityksistä pilkkaa ja tuosta vain nappaavat niin valtion poliittisen kuin sotilaallisenkin johdon taskuunsa. Sielläpä sitten korpisoturit huomaavat, ettei heillä ole mitään järkevää tekemistä ja heittävät aataminaikaiset torrakkonsa puskiin ja menevät vähin äänin kotiin.

Puolustajan kaikki vastarintakyvyt on eliminoitu paitsi suoralla sotilaallisella vaikuttamisella myös häirinnällä, joka estää sekä tarkkuusaseiden käytön että jopa tutkan toiminnan. Sielläpä sitten entinen sodanjohto jää lehdellä soittelemaan tietämättä missä olisi vihollinen ja missä omat joukot.

Luulisinpa, että jotakin tällaista on asiasta kiinnostuneiden piirissä odotettu tapahtuvaksi, jos ja kun nykyaikainen sota todella puhkeaa.

Kukapa olisi kehdannut vakavassaan edes esittää sellaista vaihtoehtoa, että hyökkääjä saatetaankin, kaikkine ihmemiehineen ja erikoisjoukkoineen yksinkertaisesti ajaa takaisin rynnäkkökivääreillä ja singoilla, että tuhannet ja taas tuhannet hyökkäävän armeijan sotilaat jäävät nalkkiin vanhanaikaiseen mutavelliin, joka estää heitä saamasta enempää ruokaa ja juomaa kuin lämpöä ja polttoainetta. Edes kenttäkrematorion palvelut eivät tavoita kuin murto-osan tarvitsevista.

Paperilla ja vielä harjoituksissa kaikki meni kuin rasvattu. Erikoismiehet suorittivat erikoisoperaation sodanjohdolle, joka sekin oli aika erikoinen kokoonpanoltaan. Ylipäällikkö oli kunnostautunut esittämään valokuvissa jonkinlaista ramboa, vaikka ei ollut edes mikään sotilas ja hänen fyysisetkin edellytyksensä olivat siihen vaatimattomat, tuskin edes pitäjämestaritasoa. Sama koski sotavoimien komentajaa.

Halua ilmeisesti oli sitäkin enemmän ja mielikuvituksessa vuosien varustelupolitiikan hedelmäksi näytti tulleen maailman voimakkain ja ennen muuta tehokkain armeija, jolla oli suuri valikoima ihmeaseita, Wunderwaffen kuten ennen sanottiin. Ne alkoivat tankista, jota ei voinut edes tuhota tykillä, koska se pystyi torjumaan kranaatitkin. Jopa jalkaväen aseet, pistoolista lähtien olivat ylivertaisia ja huikea Kinžal-ohjus ylitti jo mielikuvituksenkin rajat suorituskyvyllään.

Vielä tärkeämpiä olivat kaaderit, nehän ratkaisevat kaiken, sanottiin jo Stalinin aikana. Ortodoksisten pyhimysten siunaama sotajoukko soti taas nytkin Herrassa ja kuten jo voittamaton Suvorov oli sanonut, ”Me olemme venäläisiä, Jumala on meidän kanssamme, kiiruhtakaa tekemään hyvää, hurraa!” Vihkivesi ja suitsuke antoivat lisää uskottavuutta niille, jotka uskoivat.

Varmemmaksi vakuudeksi sijoitettiin myös tšetšeenejä, muhamettilaisia kurkunleikkaajia santarmeiksi eli sulkuosastoiksi, jotka tavoittaisivat varmasti jokaisen rintamalta pakenevan. Asialla oli paljon perinteitä erityisesti neuvostoajalta (NKVD:n sulkujoukot) ja noiden joukkojen täydellinen häikäilemättömyys tunnettiin hyvin.

Ne olivat tottuneet pitämään ihmisiä pelon vallassa, sillä verikostoperinteen ansiosta ne pitivät itseään loukkaamattomina. Rintamalla tällaisilla asioilla ei kuitenkaan ole mitään merkitystä, sillä vihollinen ampuu varmasti ottamatta huomioon, tuleeko hänestä jonkun klaanin krovnik, verikoston kohde vai ei. Eihän sitä edes kukaan saa selville.

Niinpä tämä mustiin pukeutunut, SS-joukkoja jäljittelevä porukka on joutunut nöyrästi menemään piiloon poteroihin ja varomaan kukin omaa henkeään.

Muidenkaan erikoisjoukkojen suorituksesta ei ole kulunut mitään lukuun ottamatta Hostomelin lentokentän kaappausta, joka lyötiin verissä päin takaisin.

Aika erikoinen erikoisoperaatio tämä siis on.

Erikoinen se on myös siksi, että Ukraina on ollut koko ajan vastaanottavana osapuolena, eikä ole ulottanut sotaa Venäjän alueelle lukuun ottamatta muuatta lentokentän pommitusta.

Kuitenkin vihollisen komento-, koulutus- ja varustekeskitykset sekä sotateollisuus olisivat Ukrainalle aivan legitiimejä kohteita. Siviilien pommittaminen taas sopii vain sotarikollisille, mutta kostollakin saattaa olla tilausta.

Onko asia niin, ettei Ukraina häirinnän takia pysty tarkkuusiskuihin esimerkiksi Kremliä tai vähäisempiäkään kohteita vastaan vain haluaako se rajoittaa sotaa, että rauhanteko olisi helpompaa? Joka tapauksessa hyökkääjän tarina siitä, miten Ukraina oli valmis hyökkäämään sen kimppuun, on myös tämän takia yhtä vähän uskottava kuin sen muutkin tarinat.

Tästä muistuu mieleen se, miten Risto Ryti talvisodan aikaan jossakin vaiheessa pohdiskeli, että Suomi tarvitsisi ainakin 50 pommikonetta. Mihin olisi hyökätty, on epäselvää, mutta ainakin Leningradin sotilaspiirin esikunta olisi ollut ns. legitiimi kohde.

Sehän kai silloinkin sijaitsi Talvipalatsin ns. Pääesikunnan siivessä, joten hyökkäys olisi tietenkin tuhonnut suuria kulttuuriarvoja, mutta nekään eivät olleet turvassa tuon totaalisen sodan aikana, kun kaupungit paloivat ja viattomat siviilit niiden mukana.

Talvisotaa tämä nykyinen sota muistuttaa monessa mielessä, myös siinä, ettei Ukrainaa julisteta haluttavan liittää Venäjään, mutta ei sille toisaalta haluta jättää normaalin valtion statustakaan.

Yksi näitä sotia erottava piirre on, ettei Ukrainalle ole nimetty nukkehallitusta, jonka kanssa olisi jo sovittu uusista raja- ja muista järjestelyistä. Kuitenkin maa on hyökkääjän väitteiden mukaan jyrkästi kahtia jakautunut, ja vain natsit -jotka on luvattu maasta puhdistaa, muka vastustavat erikoisoperaatiota.

Samaan tapaanhan talvisodassa väitettiin Rytin ja Tannerin hallituksen bandiittien olevan kansasta irrallaan ja tukevan pian asianmukaisesti käsitellyiksi. Kansa kostaisi kärsimyksensä ”epäilemättä pelottavalla tavalla”.

Pelottavaa terroria osataan varmasti odottaa myös Ukrainassa, mutta vapaat ihmiset eivät siihen vapaaehtoisesti suostu. Uudenaikainen ihmearmeija on nyt Ukrainassa, kuten aikoinaan Suomessakin, törmännyt tähän ilmiöön: valheen ja orjuutuksen puolesta ei haluta taistella edes pakotettuina. Vapauden ja totuuden puolesta mennään rintamalle vapaaehtoisina, vaikkapa sitten vanhanaikaisin asein.