Korkean kesän aika

 

Suomen kesän ylistys

 

Joel Lehtonen, Kerran kesällä. Otava 1972 (1917), 286 s.

Joku merkittävä henkilö sanoi joskus lukevansa tämän kirjan joka kesä. Itse teen sen harvemmin, mutta oli tämä ehkä nyt jo kolmas tai neljäs kerta.

Kirjan kuvaukset Suomen kesästä ovat parhaimmillaan upeata lyriikkaa ja muita tyylilajeja kirjaan mahtuu leegio, burleskista tragediaan. Siellä on yhteiskuntakritiikkiä, yksilöpsykologiaa, pasifismia, antiklerikalismia, isänmaallisuutta. Teemoja riittää ja aikakausi on myös aatteidensa puolesta vahvasti läsnä samoin kuin paikallisväri.

Savonlinnan nimeä ei mainita, mutta lähes kaikki sopii sinne yksi yhteen, toki ihmiset on konstruoitu ottamalla pala sietä toinen täältä, eikä esimerkiksi Konst. Könölin ole sama kuin And. Auvinen.

Todentuntuinen, joskin hieman hiprakkaiseksi ja usein auvoiseksi virittynyt kokonaisuus siitä kuitenkin syntyy, noista herrojen kesäisestä hummailusta, liikemiehen juonista ja nuoren tai hieman vanhemmankin lemmen leimahduksista. Taustalla alun tarina masentuneesta itsemurhaajasta muuttuukin haluksi elää, vaikkapa sitten vaatimattomasti ja vailla suuruusharhoja.

Vanhalla kansilehdellä mainittu vuosiluku on 1913, mutta kirja ilmestyi vasta vuonna 1917. Se on helppo ymmärtää, sillä kaiken taustalla ukkospilvenä leijailee venäläistämisen uhka. Stolypinin perintönä Suomi oli menossa yhä lähempään yhteyteen emämaan kanssa, mutta ainakin edes kirjan yksityisissä puheissa sitä vastustettiin ja pantiin kovaa kovaa vastaan.

Se oli aika kovaa puhetta ajan oloissa, vaikka olikin vain puhetta. Ei sellaista olisi vuonna 1913 voinut julkaista. Vuonna 1917 kirjan julkaisemiselle ei sitten enää ollut mitään esteitä, eihän niitä vuoden lopulla riittänyt edes Suomen itsenäistymiselle. Emämaalla ei ollut enää voimaa, jos nyt tahtoa olisi saattanutkin olla.

Nykyaika ja sen politiikka ovat kirjassa  koko ajan läsnä, sota Balkanilla masentaa pasifistia, vanhojen kartanoiden joutuminen uusille omistajille merkitsee rappiota ja uudet keksinnöt ovat käytössä, moottorivenettä myöten.

Tuo moottorivene, epäonninen Holofernes on epäilemättä saanut esikuvansa Lehtosen ja hänen ystävänsä, myöhemmän ulkoministeri Holstin yhdessä omistamasta veneestä, joka sekin oli murheenkryyni eikä koskaan kunnolla toiminut.

Mutta huviretkellä käytiin ja paikallisliikennettä hoiti höyrylaiva Sandels ilmeinen myöhemmän Saariston edeltäjä. Eilen tulikin ajeltua vuonna 1911 rakennetun Saariston kyydissä. Höyrykone vei lupsakkaa seitsemän solmun vauhtia.

Lehtosen ajan ilmiöihin kuuluu puolihassu Muinaismuistoyhdistyksen stipendiaatti, maisteri Bongman, joka on Viipurin saksalaista sukua, mutta siitä huolimatta katsoo ymmärtävänsä suomalaista muinaisuutta ja kansa henkeä paremmin kuin suomalaiset itse ja haluaa opettaa viisautensa heillekin. Hänen puheensa vilisee venäläisiä ja itse keksittyjä muinaissuomalaisia sanoja, ei kuitenkaan ruotsia.

Bongmanin veijaritarinaksi muuntunut touhukkuus lisää kirjaan vielä huikean hauskan farssiulottuvuuden ja kirja päättyy siihen, kun pikkukaupungin väki narrataan satamaan katsomaan muka saapuvia torpedo-panssarilaivoja.

Sellaisia laivoja ei tietenkään ole edes olemassa, vaikka torpedoveneitä, arvattavasti ilman torpedoja Saimaalla tosiaan joskus oli. Mutta tämä on sivuseikka.

Kirja alkaa keväästä, kun laiva yrittää puskea jäiden läpi reitilleen, mutta ei sinä vielä onnistu. Sen jälkeen seuraavat ennen pitkää kuumat helteet, mutta sirkkojen siritys kertoo jo, että kesäinen satu lähestyy loppuaan. Viimein alkavat itsepintaiset sateet ja niiden tuoma ikävyys. Samaan aikaan päättyvät myös paikallisen mahtimiehen tarina ja hänen tyttäriensä naimapuuhat.

Samat paikat ja henkilöt esiintyvät vielä muissakin Lehtosen kirjoissa, joissa päästään aina kansalaissotaan saakka jolloin tämän kirjan joviaali filantrooppi ja pasifisti omin käsin teloittaa vastapuolta edustaneen ihmisen, josta hän ei tiedä mitään.

Idyllissä ei lopultakaan ole mitään pysyvää, ihminen on yhtä muuttuvainen kuin hänen maailmansa.

Lehtosen aikakauteen kuului monta muutakin sellaista suomalaista kirjailijaa, joita tekee mieli nimittää suuriksi. Tätä korkeaa epiteetttiä kehtaa tosiaan kainostelematta käyttää tuon ajan kirjallisuuden huipuista.

 Sitäkin merkille pantavampaa on, ettei tämän oman aikamme kirjoittajista ei löydy mitään Lehtosen, Ahon ja Järnefeltin, saati Leinon ja Mannisen veroista.

Mutta ehkäpä tässä nyt välillä vietetään kulttuurista talvea. Silti elämä jatkuu ja uudet hellekesät tulevat taas aina vuorollaan. Toivossa on hyvä elää.