Pakko meidän on kuvitella

 

Kuvitellut historiat

 

Kuviteltujen yhteisöjen käsitettä ei tarvitse kenellekään selittää. Sehän levisi kuin pandemia viime vuosisadan lopulla ja sai nähtävästi monet jopa uskomaan, ettei mitään kansakuntiakaan ole edes olemassa, lieneekö kansalaisiakaan.

Olisi kiinnostavaa tosiaan tietää, miten tämä käsite yleisesti ymmärretään. Veikkaan, että sillä on ollut paljon enemmän ja toisenlaista merkitystä kuin vain se metodologis-heuristinen merkitys, joka sille aluksi ymmärtääkseni haluttiin antaa.

Eiväthän kansakunnat siitä mihinkään ole hävinneet, jos niiden ajatellaan perustuvan tiettyihin uskomuksiin pikemmin kuin välittömään havaintoon. Jos kansakuntaan uskotaan, se on olemassa, ellei, niin sitten ei.

Irlantilaiset voisivat ihan hyvin ajatella olevansa englantilaisia ja ukrainalaiset venäläisiä. Suomalaisten on paljon vaikeampaa kuvitella olevansa enempää ruotsalaisia kuin venäläisiäkään, vaikka tunnetusti koiraskin poikii, jos se on ihan välttämätöntä. Sitä paitsi moni tänä päivänä uskoo, että tämä on normaalia.

Tässä jokunen vuosi sitten perustettiin yhdistys, jolla olio mielestäni erinomainen perusidea. Se on nimeltään Historioitsijat ilman rajoja ja sen primus motor oli Erkki Tuomioja, alan miehiä hänkin.

Olin siinä itsekin vähän mukana silloin, kun se käsitteli tuolle idealle relevantteja kysymyksiä. Se muun muassa järjesti parikin tapaamista, joissa venäläiset ja ukrainalaiset historioitsijat keskustelivat maidensa historian kiistakysymyksistä.

Kansalliset erimielisyydet, kun käsitellään yhteistä tai kansojen/maiden välisten konfliktien historiaa perustuvat yleensä ennen muuta erilaisiin lähestymistapoihin. Kuitenkin syntyy yleensä ennen pitkää tilanne, jossa suuria teemoja käsiteltäessä ainakin populaaritasolla aletaan irtautua tosiasioista ja korostaa toissijaisia seikkoja, jotka tuntuvat tärkeiltä ja aktuaalisilta myöhempien aikojen silmin, mutta saattoivat olla aivan toissijaisia, kun päätöksiä aikoinaan tehtiin.

Lievästi ilmaisten liioittelisin, jos sanoisin, että henki seminaareissa oli rakentava, kaikkea muuta. Vankkaa yhteisesti hyväksyttyä faktapohjaakaan ei löytynyt niin paljon, että sen päälle olisi voinut rakentaa. Molemmat pitivät mahdollisimman tiukasti kiinni kuvitellusta historiastaan eli tulkinnastaan, jonka lähtökohtana oli oman maan etu.

Olihan tämä oikeastaan odotettavissa, mutta kun historiaa tietyltä osin perustellusti pidetään tieteenä, jossa ainakin monet väitteet voidaan niin falsifioida kuin verifioida, oli kohtaamisten periaate mielestäni terve. Sellaisia olisi syytä jatkaa ja sellaisia tarvittaisiin edelleen myös Suomen ja Venäjän välillä. Niitähän on aikojen kuluessa pidetty jo monta. Odotellaan nyt ensin sodan loppumista.

Mutta eivät tutkijat määrää, millaiseksi historia kuvitellaan ja millaiseen menneisyyteen siis uskotaan. Sen määräävät suuressa määrin ne samat instituutiot, joiden varaan kuva kansakunnastakin on rakennettu: koululaitos, tiedotusvälineet ja fiktio, etenkin kuvallinen/filmillinen, sillä lukutaito ja varsinkin kyky lukemalla omaksua asioita on kuin onkin harvinainen asia ja taitaa sellaiseksi jäädä.

Tässä tik-tok maailmassa, jossa parin minuutin ”tietoiskut” monen mielestä riittävät kertomaan olennaisen, on yllin kyllin tarjolla instant-historiaa, johon ehtii syventyä yhtä nopeasti kuin siihen söpöjen feminiinisten ahterien pyöritykseen, joka muodostaa suuren osan tuon kanavan tarjonnasta.

Usein faktatkin tik-tok -kartoissa ovat aivan päin honkia puhumatta siitä, että vertailukelpoisuus esitettyjen ”faktojen” välillä on olematonta. Mutta toki tämä on se primitiivisin taso, jolle ei mahdu minkäänlaista argumentointia. Onhan niitä sitten muitakin.

Sen jälkeen seuraa populaarilehtien ja filmien taso. Niissä on usein helppo huomata tietty ideologinen kädenjälki, joka joskus tulee hyvinkin tökerösti esiin. Kuitenkin uudet historiantulkinnat ja faktat tulevat suurten joukkojen omaisuudeksi vasta viihdeteollisuuden kautta. Saksan juutalaisvainoja ei tunnettu ennen erästä Hollywood-filmiä, joka antoi sille nimen Holocaust ja myös hahmon ja sisällön.

Nykyiset viihdeteollisuuden tuottamat ja woke-ideologian läpäisemät kuvitelmat naisten ja mustien mahtavasta ja ”vaietusta” historiasta puhuvat puolestaan. Niitä on turhaa sen enempää tässä kommentoida.

Venäjällä ideologisuus on myös käsin kosketeltavasti läsnä historian tulkinnoissa ja niiden muuttamisessa. Kuten olemme huomanneet, se koskee myös Suomen historiaa. Sikäläisen perinteen mukaisesti kaikki pannaan liikkeelle mahtikäskyllä ja etenee sitten halukkaiden apulaisten välityksellä, yhä enemmän lähestyen absurdia ja usein sen tavoittaenkin.

Toki pientenkin maiden historia on kuviteltua, eikä välttämättä sen lujemmin kiinni lahjomattomassa ja kovassa todellisuudessa kuin suurtenkaan.

Vaikkapa Viron ja Latvian historiassa unohdetaan helposti, että Venäjä oli monelle isänmaalliselle henkilölle tärkeä tukija taistelussa saksalaisvaikutusta vastaan ja bolševismiakin kannatettiin näissä maissa paljon yleisemmin kuin Venäjällä keskimäärin. Latvia ylpeili kauan tarkka-ampujistaan, jotka olivat bolševikkien tärkein tuki alkuaikoina ja Liettua riemuitsi vuonna 1940, kun Neuvostoliitto palautti sille Puolan riistämän Vilnan alueen.

Suomessa historiantulkinnan venäläismielinen paradigma voimistui etenkin 1960-luvulta lähtien. Olimme hyvästä syystä ylpeitä omasta kansallisesta linjastamme, joka oli pystynyt näkemään Venäjän naapuruuden mahdollisuutena ja osannut hyödyntää sitä.  Ulkomaalaisten suomettumispuheet voitiin kuitata asiantuntemattomina ja naurettavina.

.

Baltian maille ja Puolalle oli käynyt aivan toisin ja sen mukaisesti niiden historiankirjoitus näki asiat aivan toisessa valossa.

Nyt näyttää siltä, että yhä useammat haluavat kyseenalaistaa vakiintuneen, kansallisen historiantulkintamme ja lähentyä puolalais-balttilaisia näkemyksiä, ellei nyt sitten peräti länsieurooppalais-amerikkalaisia.

On luultavaa, että historiannäkemys meilläkin muuttuu juuri tuohon suuntaan ja väistämätöntähän onkin, että se on jatkuvassa liikkeessä ja löytää yhä uusia, ajankohtaisiksi tulleita näkökulmia.

Tutkimuksen tuloksia sellaisenaan on paha mennä muuttelemaan. Sen sijaan on todennäköistä, että tuodaan esille uusia näkökulmia ja tarkastellaan asioita uutta taustaa vasten -myös toteutumattomia uhkakuvia ja mahdollisuuksia korostaen.

Kansallisen historiamme peruspiirteet olivat kuvitelleet aikoinaan Runeberg ja Topelius Yrjö-Koskisen ja Danielson-Kalmarin toimiessa tutkimuspuolella, eli lopultakin toissijaisessa roolissa. Sen jälkeen tulivat Linna ja taas kerran Linna. Klingen-Jussilan-Korhosen ja Suomen kohortti teki sitten lisäksi ennen muuta vakaata tutkimusta, jollainen on meillä aina täydentänyt kaunokirjallisuuden luomaa paradigmaa.

Historiantutkimus ei meillä ole ollut mitään tuulenhaistelua, vaikka aikoinaan puhuttiinkin halveksivasti K-linjan historioitsijoista. Joka tapauksessa tutkijat, jotka toimivat 1960-1990-lukujen idyllisessä ilmapiirissä, varmastikin toivat tulkintoihinsa jotakin omasta aikakaudestaan, jopa paljonkin.

Elämä jatkuu ja siinä samassa myös kansakunnan elämä, ei se lakkaa kuvittelemalla. On jo nähtävissä, että vanhalle paradigmalle nousee haastajia, jotka perustavat tukintansa aivan moitteettomiin faktoihin, mutta näkevät asiat uudessa valossa.

Kiinnostavaa on, millaisia tajuntateollisuuden tuotteita uusi aikakausi tuo historiallemme tullessaan. Olen ollut huomaavinani ainakin sen, että sota-ajan arvostus on koko ajan ollut kasvussa. Kaikista taiteen lajeista tehokkain kuvitellun historian levittäjä on elokuva, joka tarjoaa illuusion itse eletystä, eikä mahdollista älyllistä lähestymistapaa.

Mikäli elokuva Hollywoodin perinteen mukaisesti on viritetty 11-vuotiaan tasolle, on sillä suurimmat mahdollisuudet tulla laajojen joukkojen omaisuudeksi.

Nyt taitaa olla ainakin valmistunut muuan filmi, jossa suomalainen kullankaivaja lyö hampaisiin asti aseistautuneet saksalaiset (huom!) pelkällä puukolla ja vaskoolilla. Siitä se lähtee! Vihjeeksi voisin todeta, ettei suomalais-englantilaisesta tai edes suomalais-amerikkalaisesta aseveljeydestä toisen maailmansodan aikana ole kai vielä yhtään filmiä. Lieneekö edes romaania?

Jos tämä tuntuu liian vaikealta, voisi aloittaa ns. Cowanin sodasta Suomenlahdella vuonna 1919.

Tekoäly voisi toimia tien avaajana ellei oma riitä. Ehkä meillä on tuollaisia filmejä jo ensi vuonna.