Pojat pärjäävät kyllä

 

Pojat eivät hellitä

 

Aaro Honka, Suurleirin seikkailijat. Partiokertomus. Toinen painos, WSOY 1953, 170 s.

 

Jokainen minun ikäiseni ja vähän vanhempi muistaa vuoden 1953 Tapiolan suurleirin Sulkavalla, mikäli siellä sattui käymään. Partiolaiset olivat rakentaneet metsät ja harjut täyteen mielikuvituksellisia rakennelmia, joista erityisen juhlallisia olivat kunniaportit.

 Maatakin oli kaivettu ja vaatimattomien telttojen ympärille oli luotu sellaisia talouksia, että ihanhan siellä metsän keskellä voi asua mukavammin kuin kotona! Tämä Sulkavan leiri pidettiin juuri tämän kirjan ilmestymisvuonna 1953 ja Aaro Hongan kirja, joka sijoittuu Lontooseen vuoden 1929 jamboreelle, oli varmaankin sen verran ajankohtainen, että kauppa kävi. Kirjan ensimmäinen painos oli ilmestynyt jo vuonna 1950.

Kirjastolehden mukaan tässä kirjassa partioaate valottuu monelta suunnalta ja kirjailija käyttää hyväkseen kansainvälistä leiriä esitelläkseen eri kansojen omalaatuisuutta. Kiinteärakenteinen, antoisa, vahvasti huumoripitoinen nuortenkirja, joka kuuluu ehdottomasti jokaiseen kirjastoon.

Itse asiassa eri kansallisuuksien omalaatuisuuden kuvaus jää kirjassa varsin vähälle, vaikka kanssakäymistä onkin kovasti. Koko vuoden innokkaasti päntätyn englannin avulla voi vähän kommunikoida lähes kaikkien kanssa, pohjoismaalaisten kanssa puhutaan ruotsia ja esimerkiksi unkarilaisten kanssa saksaa.

Mitä eri kansojen erilaisuuteen tulee, se näkyy ennen muuta varusteissa. Amerikkalaiset ovat niin monipuolisesti varustautuneita, että pahaa tekee, mutta toki heidän bowie-puukkonsa ovat kehnoja verrattuna oikeisiin suomalaisiin.

Unkarilaiset taas ovat hauskoja ja leikkisiä, mutta liian pitkälle menee se partaniekka ohjaaja, joka mäiskäyttää pusun suomalaispojan poskelle. Turpiinsa saaminen on vähällä…

Yksi luvuista on nimeltään Nerokkaat neekerit. Pojat ovat ystävystyneet Kongosta tulevien partiolaisten kanssa ja yksi on kirjoista oppinut heidän avunhuutonsa, mikä pelastaa pojat pahasta pulasta. Kirjan kansikuvassakin muuan kongolainen partiopoika kalauttaa pitkällä seipäällä luihun näköistä lurjusta.

Englanti ja Lontoo ovat pojille tietenkin ihmemaa, vaikkei siellä kaikki olekaan yhtä hyvin kuin kotimaassa. Harmillista on, ettei kukaan tiedä, missä Suomi on ja joku luulee sitä osaksi Venäjää ja toinen osaksi Ruotsia. Sibeliusta pidetään ruotsalaisena säveltäjänä ja -istu ja pala- Nurmea jonakin maalarina…

Mutta muuten tullaan kaikkien kanssa juttuun oikein hyvin, jopa ruotsinkieliset ovat yksilöinä mukavia, vaikka eriytyvätkin omaksi ryhmäkseen. Ruotsinkielinen juutalaispoika on oikein sympaattinen ja niin edelleen.

Matka Englantiin tehdään tietenkin laivalla, joka matkalla tarjoaa tilaisuuden käydä Hangossa Mannerheimia, kunniapartiolaista tapaamassa. Hän on vaikuttava hahmo jopa ilman univormuaan ja hevostaan.

Lordiksi korotettu kenraali ja ylipartiolainen Baden-Powell of Gilwell se kuitenkin vasta sankari on ja kun hänen kättään saa puristaa, on se jo toista kuin mikään muu. Edes Walesin prinssi ei pääse samalle tasolle.

Partiolaiset hallitsevat paljon erilaisia taitoja, joilla selviää tukalastakin tilanteesta ja partiopuukko auttaa joissakin tapauksissa. Myös morsetus on erinomainen taito ja sitähän voi harjoittaa vaikkapa silmiä räpyttelemällä: toinen silmä räpsähtää=lyhyt, kaksi silmää räpsähtää= pitkä. … .. .-.. .-.. .-.-  .-..  .- .. .-.. .-.. .-!

Erikoistaitoja tarvitaan, sillä poikia ahdistelee konnakopla, joka haluaa saada haltuunsa Kallen isän hänen mukaansa antaman paketin. Kallen isä, talonmies Tossavainen alias Tossu on entinen merimies ja hänellä on ollut suhteita suureen maailmaan

Roistot ovat uskomattoman härskejä: he kidnappaavat pojat ja pahoinpitelevät heitä ja uhkaavat jopa tappaa. Sitä he yrittävätkin: milloin hukuttamalla, milloin pistoolilla, milloin autolla päälle ajamalla ja milloin peräti myrkytetyllä suklaalla! On siinä pojille haastetta!

Pojat eivät jää tässä pelissä kakkoseksi ja jostakin syystä, joka ei ihan täysin valkene, he karttavat ottamasta yhteyttä poliisiin, joka sentään jossakin tilanteessa käy konnien kimppuun ja panee osan telkien taa.

Pojilla on tärkeä missio: Kallen paketin luovuttaminen Port Sunlight-nimisessä saippuateollisuuskaupungissa asuvalle Tuulikki Jonesille, joka sitten osoittautuukin jo kuolleeksi. Paketin sisällys kuitenkin osoitti, että partiopoika Kalle olikin Tossavaisen aikoinaan ryöstämä Tuulikin poika, jonka oikea nimi oli Charles Edward Jones ja joka oli suuren omaisuuden perijä…

Lordi Baden-Powellin sanotaan kiteyttäneen aatteensa lauseeseen: Tartu poikaan ja tee hänestä mies! En muuten tiedä, oliko tyttöpartiolaisten kohdalla sitten vastaavasti ajatus tarttua tyttöön ja tehdä hänestä nainen. Luulen, että oli, ilman mitään kaksimielisyyksiä.

Mieheksi tuleminen ei tässä tapauksessa tarkoittanut mitään oikotietä aikamiesten toisiin ikäkausiin sopiviin tyyleihin ja tavoitteisiin. Sen sijaan pyrittiin tavoittamaan gentlemannin periaatteet ja oppimaan niiden kunnioittamista jo lapsesta lähtien.

Mitä tyttöihin tulee, esimurrosikäisinä oli ajankohtaista oppia erottautumaan heistä ja rakentamaan omaa maskuliinista identiteettiä, johon tässä iässä kuului kaiken tyypillisesti tyttömäisen hylkääminen. Jotkin tytöt saattoivat sentään tässäkin kirjassa olla ainakin reiluja, vaikka koko sukupuoli tuntukin jotenkin typerältä, minkäs teet...

Mielestäni kirjassa on aivan osuvasti kuvattu tätäkin tärkeää puolta siinä mieheksi ja nimenomaan herrasmieheksi kasvamisen prosessissa, jota myös partiolaisuus palveli. Tosin pojat näyttävät olleen jo sen ikäisiä, että olisi odottanut tyttöjen tulevan suorastaan keskeiseksi mielenkiinnon kohteiksi.

Mutta tämähän on fiktiota ja näin oli varmasti parempi kuvitella.

Kirjan huumori ja kerronta eivät nyt ehkä ole ihan korkeinta luokkaa tällaisen vähän ylikypsän entisen partiolaisen silmin, mutta uskon, että joskus noin seitsemänkymmentä vuotta sitten olisin tykännyt tästä kirjasta, joka kyllä silloin jäi lukematta. Onpahan homma edes nyt hoidettu.