Lehdistö ei ole mikään raastuvanoikeus

Vieraan avun anojat

 

Suuriruhtinaskunnan aikana puhuttiin Pietarin tiestä. Hyvänä keinona murhata mies poliittisesti pidettiin kuiskuttelua Pietarissa siitä, että tietty henkilö ei ole ns. keisarin ystävä, vaan vihollinen.

Sitten, Neuvostoliiton aikana käytettiin Moskovan tietä. Ihmisiä saatettiin panetella täysin vakain tuumin ja kyynisesti ”äärioikeiston” edustajiksi, vaikka tosiasiassa he olisivat nimenomaan vannoneet pohjoismaisen demokratian nimiin ja yrittäneet puolustaa juuri sitä kaikenkarvaisia poikkeuslakeja vastaan, jotka olivat räikeässä ristiriidassa perustuslakien hengen kanssa.

Jos itse Kekkonen luokitteli jonkin henkilön poliittisesti vihollisekseen ja yksin tein sitten koko demokratian viholliseksi, ei asiasta ollut valittamista. Joskus asia saattoi kyllä olla sen verran hankala itsepresidentillekin, että hän pyysi vetoapua suoraan Moskovasta.

V.J. Sukselaisen kaataminen kotimaisin voimin oli hankalaa ja niinpä turvauduttiin naapuriapuun.

Tästä tapauksesta on lahjomaton jälki Leonid Brežnevin päiväkirjassa. Siellä pääsihteeri kirjoitti omakätisesti.: Kekonen prosit svalit Sukselajnena. Hän kirjoitti Kekkosen nimen systemaattisesti väärin (ks. Vihavainen: Haun kekonen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Tämä tapahtui vuonna 1964. Kyseessä oli vain vähäpätöinen sisäinen riita, joten valittu ase oli uskomattoman järeä.

Pyyntö täytettiin. Puolueen pää-äänenkannattaja Pravda kaikella arvovallallaan kirjoitti pian, että Sukselainen oli osallistunut virolaisemigranttien juhliin, emigranttien, jotka ovat tahranneet itsensä yhteistoiminnassa hitleriläisten kanssa ja ovat tunnettuja vihamielisyydestään maatamme kohtaan.

Venäläiset ilmoittivat myös Kekkoselle, että Sukselaisen poliittisesti murhannut artikkeli edusti Neuvostoliiton virallista kantaa. Asiaankuuluvasti he ilmaisivat myös paheksuntansa sellaisten Suomessa esitettyjen väitteiden takia, joissa edellytettiin, että Neuvostoliiton lehdistä voisi toimia ulkoa tulleiden pyyntöjen ja toivomusten mukaan…

Sukselainen yritti selittää asiansa viattomuutta, mutta se herätti korkeintaan sääliä. Kun Rooma -tai siis  nyt Moskova- oli puhunut, oli asia loppuun käsitelty. Maakansan päätoimittaja Pentti Sorvali paheksui jopa puolusteluja ja kertoi, että olisi ollut parempi pyytää anteeksi kuin selitellä.

Toinen juttu sitten on, olisiko anteeksi annettu. Eipä tietenkään. Joka tapauksessa anteeksipyyntö olisi merkinnyt astumista taas yhden askelen kohti sitä poliittista kulttuuria, joka Neuvostoliitossa vallitsi ja jonka aksiomaattisiin perustotuuksiin kuului, että jokaisen neuvostoihmisen oli laskettava aseensa puolueen edessä.

Ei alamaisella mitään oikeuksia ollut missään asiassa, saati nyt poliittisten kysymysten tulkinnassa. Kristitytkään eivät saaneet kritisoida Jumalaa.

Tässä meillä siis oli esimerkki naapuriavusta, jota kehdattiin pyytää aika vähäpätöisessäkin asiassa ja jonka merkitystä omassa politiikassamme ei voinut kyseenalaistaa. Kun joku Tanner uskalsi sanoa hallitusta muodostettaessa, että nythän muodostetaan Suomen eikä Neuvostoliiton hallituta, joten ei ole olennaista, mitä mieltä naapuri on sen jäsenistä, hän tuomitsi itsensä menneen sukupolven mieheksi.

 Tanner oli peruuttamattomasti pudonnut rattailta ja hänen menneisyytensäkin oli muutettu. Hän kuului nyt Kremlin määräyksellä hyvien naapuruussuhteiden vihollisiin yhdessä äärioikeiston kanssa.

Monet kirjoittajat Nikolai Berdjajevista Oswald Spengleriinja Pitirim Sorokiniin ovat jo yli sadan vuoden aikana puhuneet keskiajan paluusta, uudesta keskiajasta, mitä se nyt sitten kullekin on tarkoittanut. Yhä useammin tuntuu siltä, ettei tässä ole kyse vain vertauksesta. Ajattelun taantuminen ja sen muotojen muuttuminen on yhä selvempää.

Muutaman kerran onkin jo tullut puhuttua uudenlaisesta suhtautumisesta symboleihin (vrt. Vihavainen: Mielikuvapolitikointia (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Niistä on tullut maagista voimaa säteileviä asioita, joiden pelkkä kirjallinen tai kuvallinen hahmo saa aikaan jonkinlaisen lumouksen. Yleensä kyse näyttää olevan pahuuden säteilystä, joka myös tarttuu.

Esimerkkejä ei tässä enää kannata esittää, jokainen tuntee ne liiankin hyvin, suippopäisestä lumiukosta kravatissa kuvattuun mesimäyrään (?). Laatulehdistömme on pitänyt meidät tarkoin ajan tasalla ja kaivanut vuosien takaisetkin asiat esiin. Symboleista on jopa laskettu leikkiä!

Numerologia otetaan nyt haudanvakavasti. Erästä lukua en uskalla tähän kirjoittaa, koska algoritmi saattaa sensuroida sen ja samalla koko kirjoittajan. Ehkäpä näitä numeroita ei enää kohta käytetä lainkaan, vaan sen sijaan sanotaan esimerkiksi 2x4 (vrt. ranskan quatre-vingt). Kiinan kielessähän taas numeroa 4 (si) kartetaan käyttämästä, koska se on kuoleman ja huonon onnen numero. Meille täällä Suomessa se on yhä sallittu.

Muistan, että Freie- und Hansestadt Hamburg on merkinnyt autojensa rekisterinumeroita kirjainyhdistelmällä HH. Luulen, ettei tätä enää voida kauankaan sietää. Pelkään pahoin, että siitä jo nyt lasketaan leikkiä!

Tässä kaikessa on jotakin aavemaista, ahnungsvoll, sanois saksalainen. Olemme tekemisissä sellaisen paholaismaisuuden kanssa, josta ei voi edes puhua, saati laskea siitä leikkiä. Viimemainittu lienee itse asiassa pahinta, mitä voi tehdä.

Martti Luther ei aikoinaan, uuden ajan aamunkoitossa, kaihtanut tekemästä pilaa itse Perkeleen majesteetistakin, vaikka hän uskoi lujasti sen olemassaoloon ihan konkreettisessakin hahmossa. Hänen uskonsa oli ilmeisesti kyllin luja että, hän samaan aikaan saattoi edustaa aivan uutta aikaa, joka salli jokaiselle oikeuden ajatella itse noita suurimpia ja perinnäisimpiä uskon asioita. Voimme vain kuvitella, mitä siitä tulisi, jos myönnettäisiin vastaava oikeus nykyihmiselle.

Olemme selvästi jo painuneet tuon tason alapuolelle. Kuten somen keskusteluista käy vakuuttavasti ilmi, sekä usko perkeleen mahtiin että sairaalloinen pelko joutumisesta sen saastuttamiksi ovat aivan normaalina pidetty osa nykyaikaista sielunmaisemaa.

 Ajan tasalla pysyäkseen on syytä seurata saksalaisia ja ranskalaisia julkaisuja ja omaksua niiden ajatusmaailma. Sinne voi sitten syöttää myös tietyssä muodossa herkullisia kotimaan uutisia, jos tarvitsee naapuriapua. Sitä tulee varmasti, kuten jo hihamerkkijuttu osoitti ja siitä ei sitten ole valitusoikeutta.

Churchill sanoi joskus, että mikäli Hitler hyökkäisi helvettiin, hän sanoisi ainakin jonkin myönteisen sanan paholaisen puolesta. Kuten tunnettua, hän meni itse asiassa vielä pitemmälle, aina liittoutumiseen saakka.

Elämme nyt uutta aikakautta. Ajattelu, joka joskus tarkoitti kriittistä asioiden pohtimista suhteellisuudentaju säilyttäen, on rapautunut sokeaksi uskoksi, jota ei enää perustella minkäänlaisin järjen argumentein.

 Nyt ajankohtaiseksi nousseen lumiukkomiehen ajatusmaailmasta on vihreiden entinen puheenjohtaja puhunut kiihkeän syyttävään sävyyn, esittämättä kuitenkaan yhtään ainoaa sellaista asiaa, joka tuohon ajatusmaailmaan kuuluisi. Eihän siitä ole tietoja mistään muualtakaan. Ehkä se ei olekaan kiinnostavaa?

Tiedämme vain, että on ollut maaginen kosketus Pahan symboleihin ja sen mukainen saastuminen. Mikäli kyseessä olisi normaali, vaikkapa pandemian tapainen tauti, se olisi voinut parantua. Tässä tarvitaan kai jonkinlaista tehokasta eksorkismia.

Maaginen kontaminaatio näyttää olevan ikuinen ja että maamme pelastuisi, on anottu apua Noitavasaran kehittäjien kotimaista. Nehän ovat ainoa mahdollisuus meillekin. Ei ole enää mitään Tanneria, joka kertoisi, että meillä on nyt Suomen hallitus, joka kuuluu meille ja vain meille. Ja erehtyihän se Tannerkin.

Edistykselliset piirit tietävät, ettei oma maa mene eikä koskaan saa mennä muiden edellä. Hallituksia voidaan ihan hyvin kaataa myös naapurien avulla. Onhan siitä kokemusta jo menneiltä vuosikymmeniltä. Pitäisikö asiaa hävetä? Siis tuota ainoata oikeaa asiaako? Mitä merkitsee häpeäminen?