Toisinajattelija

 

Kerettiläisen elämästä

 

Эдвард Хямяляйнен, Из жизни отщепенца. Ретроспективные заметки. Гйоль, Хельсинки 2020, 365 с.

(Edvard Hämäläinen, Irrottautujan elämästä. Jälkikäteishuomautuksia. Gjol, Helsinki 2020, 365 s.)

 

Otštšepenets, jolla nimellä kirjoittaja itseään kutsuu, tarkoittaa klassisen Dalin sanakirjan mukaan henkilöä, joka erottautuu toisinajattelullaan yhteiskunnasta tai kirkosta, skismaatikkoa (raskolnik), eli vanhauskoista, kerettiläistä.

Neuvostosysteemi alkoi loppuaikoina menettää uskottavuuttaan etenkin älymystön keskuudessa. Siitä pilailtiin ja sitä pilkattiin ehtimiseen luotettavassa seurassa, mutta vain harva uskalsi tehdä sen julkisesti. Vastassahan oli mahtava koneisto, joka varmasti voitti yhteenotossa, jos sellainen syntyi.

Aleksandr Solženitsynin erään kirjan nimi on Puskipa vasikka tammeen. Eihän vasikalla ollut mitään mahdollisuuksia tammea kaataa, mutta puskipa nyt joka tapauksessa. Tällainen käytös vaikuttaa monesta aivan irrationaaliselta ja tavallaan onkin sitä. Jotkut ihmiset vain joka tapauksessa haluavat sanoa sen, minkä tietävät totuudeksi, vaikka siitä olisikin maksettava.

Luulen, ettemme täällä Suomessa, jossa toisinajattelua on yleensä yhteiskunnan toimesta lähinnä palkittu, kykene lainkaan ymmärtämään, missä asemassa toisinajattelijat olivat Neuvostoliitossa vielä Brežnevin aikana.

Riskit olivat suuret ja varsin arvaamattomat. Työpaikan ja kansalaisluottamuksen menetys seurasivat varmasti, mutta lisäksi saattoi tulla niin sanottua kakkua odottamaton määrä. Huonoimmassa tapauksessa joutui poliittisen mielisairaan kirjoihin ja vastaavaan hoitoon.

Edvard Hämäläinen oli Kannaksella asuneen suomalaisen suvun jälkeläinen, mutta sattuneesta syystä hän oli lakannut puhumasta suomea. Vainojen aikana se auttoi, vaikka sukunimi yhä muistuttikin vaarallisesta asiasta.

Nuoruudessaan Hämäläinen ehti olla monessa mukana, veri veti seikkailuihin ja hän teki erilaisia töitä, muun muassa ruorimiehenä hinaajilla niin Vienan merellä kuin Mustalla merellä, kävi koulua Gruusiassakin ja opiskeli lakia Leningradissa.

Vuonna 1970, suurena Leninin juhlavuonna, jolloin koko maailma UNESCO:n tuella juhli vuosisataisneroa, Hämäläinen hankki hieman bensiiniä ja sytytti Nevskillä,  Gostinyi dvorin edessä olleen sankaria juhlistavan valokuvanäyttelyn tuleen. Vaaraa sivullisille ei koitunut, mutta tekijän neuvostovastainen asenne kävi sitäkin selvemmäksi.

Kuulusteluissa, joiden pöytäkirjoja on tässä kirjassa mukana, Hämäläinen ei lainkaan kätkenyt neuvostovastaisia asenteitaan, vaan ilmoitti, että halusi teollaan saada muutkin mukaan järjestelmää vastustamaan.

Leningradin KGB:ssä, Isossa talossa kuulustelut kestivät kauan ja lopulta lätkäistiin kolmen vuoden leirituomio. Se oli niin sanottu lasten kakku, kuten alan miehet sanoivat. Vielä sodan jälkeen oli annettu kymmentä vuotta, joka sitten aina tarvittaessa toistettiin, tai sitten peräti kahtakymmentäviittä.

Vanhoja konkareita oli yhä istumassa Mordvassa sijainneella leirillä, siellä oli entisiä vlasovilaisia, metsäveljiä ja muita. Kuolemantuomioita oli yhä syytä pelätä ja kirjoittajan kohtaamat lentokonekaapparit saivatkin sellaisen, mutta rangaistus muunnettiin vankeudeksi.

Leiritarinat muistuttavat suuresti niitä, jotka tunnemme Solženitsyniltä. Eivät ne kuitenkaan ole Šalamovin maailmasta, jossa vankien menehtyminen oli arkipäivää. Itse asiassa kohtelu näyttää ollen olosuhteet huomioiden aika asiallista ja vangit pitivät tiukasti kiinni oikeuksistaan. Tarvittaessa julistettiin jopa syömälakko.

Brežnevin ajankin Neuvostoliitto oli totalitaarinen. Ei se tietenkään sitä merkinnyt, että se olisi hallinnut kansalaisten koko elämänpiiriä, kaukana siitä, mutta avoimesti se sitä yritti. Tuohon naikaan sanottiin aina joskus, että venäläiset ovat Euroopan anarkistisin kansa ja tälle epiteetille oli perusteita. Luonnottomassa systeemissä pärjäsi vain sitä enemmän tai vähemmän huijaamalla.

Niinpä henkilö, joka ei kätkenyt toisinajatteluaan, ei kuulunut nuorisoliittoon tai puolueeseen eikä käynyt äänestämässä, kerjäsi vaikeuksia. Hänen harakteristikansa eli maine- tai luonnetodistuksensa oli huono.

Hämäläinen oli opiskellut pari vuotta lakia saadessaan tuomionsa. Sitä ei kannattanut enää jatkaa ja uuden tutkinnon hän suoritti Petroskoin yliopistossa Venäjän kielen ja kirjallisuuden alalta. Siihenkin kuului tietysti opintoja myös marxilaisuudessa, mukaan lukien niin sanottu tieteellisen kommunismin teoria. Niissä kirjoittaja pärjäsi hyvin.

Perestroikan tullessa Hämäläinen ryhtyi aktiivisesti kannattamaan sitä ja yhdessä kaverien kanssa alkoi julkaista Petroskoissa omaa lehteä Nabat Severo-zapada -Luoteis-Venäjän hälytys.

Tässä kirjassa on useita tuossa lehdessä julkaistuja artikkeleita, muun muassa kiinnostavia muistelmia suomalaismiehityksen ajalta. Petroskoissa oli oma uudistusmielisten ryhmänsä, mutta samoin siellä oli myös kannatusta Den/Zavtra-lehdelle, jota hallitsivat nyt ne surullisenkuuluisiksi tulleet ainekset, jotka kuuluvat ns. Izborskin klubiin.

Kun Suomeen pääsi muuttamaan, otti myös Hämäläinen mahdollisuudesta vaarin. Hän saapui Helsingin nopeasti kasvavaan venäläisyhteisöön ja sai töitä Valdemar Melangon johtamassa Neuvostoliittoinstituutissa/Venäjän ja Itä-Euroopan instituutissa, joka sittemmin likvidoitiin ja sen kirjasto barbaarisesti hävitettiin.

Uusien Suomen venäläisten joukossa oli myös niitä, jotka suhtautuvat uuteen asuinmaahansa kielteisesti tai ylimielisesti. Kuten saattoi havaita, tällaista suuntausta tuki ponnekkaasti muuan Helsingin yliopiston dosentti, joka syötti julkisuuteen kaikenlaista puppua Suomen historiasta ja nykypäivästä.

Hämäläinen ihmetteli, miksi tämän annettiin tapahtua ilman, että kukaan siihen reagoi ja aloitti itse toimia todenmukaisemman tiedotuksen puolesta. Hän julkaisi paljon artikkeleita netissä ja Suomen venäjänkielisissä lehdissä.

Paljon niitä ilmestyi myös pariisilaisessa, sittemmin Lontooseen siirtyneessä Russkaja myslissä, jonka putinistit myöhemmin kaappasivat. Hieno lehti, jolla oli perinteitä toisinajattelijodien forumina jo vuodesta 1880, sai maineettoman lopun muuttuen ns. Rossotrudnitšestvo-viraston äänitorveksi. Lontoosta takaisin Pariisiin palaaminen ei asiaa auttanut.

Tuohon lehteen Hämäläinen kirjoitti etenkin venäläistä emigraatiota Suomessa koskevia artikkeleita. Teemasta hän kirjoitti myös Venäjän tiedeakatemian julkaisemaan aikakauslehteen.

Muistelmia ja julkaisuja sisältävä kirja, jota tässä on käsitelty, on painettu paperille aivan pienenä, sadan kappaleen painoksena ja on siis todellinen rariteetti. Sitä voi kuitenkin tilata ja kaiketi sitä painetaan tarvittaessa lisää.

Sen sijaan itse teksti näyttäisi olevan vapaasti saatavana netissä. Se löytyy googlaamalla kirjan ja tekijän nimi.

Kiinnostava dokumentti se omasta ajastaan on ja sitä voi suositella venäjänkielisille tuttaville.