Kääntyväkö takit?

 

Tuuli kääntyy

 

Suomalainen media, jonka itsekylläisyys on jo kauan ollut verrattavissa muinoisen Neuvostoliiton vastaavaan, on parin vuoden ajan ilahduttanut yleisöään jokapäiväisillä uutisilla siitä, miten Venäjän romahdus vääjäämättä lähenee.

Neuvostoliittolaiseen tapaan asioista ei ole tyydytty vain kertomaan uutisia ja ennusteita, niitä on samalla aina kommentoitu, vieläpä sangen moralistisin äänenpainoin.

Iltapäivälehtien osalta on tuskin ollut päivää, ettei Putinin kuva olisi koristanut niiden kansia. Tämän terminaalivaiheessa olevaa tautia sairastavan ihmispedon on kerrottu olevan hyvin lähellä loppuaan, mikä on yhä uudelleen ilahduttanut kunniallisia ihmisiä. Ajan mittaan tämäkin teema on tullut yhä epäkiinnostavammaksi.

Koska Venäjän mahdollisuudet pärjätä sodassa nykyaikaisia Naton ihmeaseita vastaan ovat tiedetysti olleet asiantuntijoiden mukaan olemattomat, on pohdittu jo myös sitä, mitä venäläisille pitäisi tehdä sodan jälkeen. Aksiomaattisena on pidetty sitä, ettei Venäjälle saa antaa yhtään sen havittelemia alueita, koska tämä merkitsisi rikoksen palkitsemista ja olisi loputtomien valloitusten alku.

Venäjän hajottaminen osiinsa on monen mielestä ollut välttämätöntä. Samalla voitaisiin myös korjata vanhoja epäoikeudenmukaisuuksia, alkaen Itä-Preussin valloittamisesta ja päätyen ties mihin. Oikeamielisten vaatimuksilla ei ole mitään rajaa eivätkä sellaisiksi ainakaan muodostu Venäjän ja venäläisten intressit, jotka eivät ole eivätkä voikaan olla niin sanotusti legitiimejä.

On lähdetty siitä, että Venäjä, joka on itse lähtenyt kansainvälisten sääntöjen rikkomisen tielle, on myös itse tuominnut itsensä paariaksi kansojen joukossa ja sen niin sanottu ymmärtäminen olisi pelkkää rikoksen suosimista, joka myös on rangaistava teko, kuten Suomenkin laista tiedämme.

Valtio-opin historiasta tunnemme klassisen kiistakysymyksen: merkitseekö voima myös oikeutta? Jos jollakin voimakkaalla valtiolla on suuren kansansa takia suuria intressejä, eikö se ole myös oikeutettu niitä valvomaan tarvittaessa voimallakin?

Idealistisen näkökannan mukaan voima ei merkitse oikeutta, Might is not Right, mutta päinvastoin asiat saattavat hyvinkin mennä: Right is Might. Tämä toimii silloin, kun kansainvälisellä yhteisöllä on kylliksi voimaa panna ruotuun kaikki sääntöjen rikkojat ja oikeuksien loukkaajat. Ja lännen ihmeaseita ja talousmahtia vastaanhan ei Venäjällä vielä äsken näyttänyt olevan paljon sanomista.

Eilinen Iltalehti sitten hätkähdytti otsikoimalla: Vain näin Putinin voitto voidaan estää. Ajatus Putinin voiton mahdollisuudesta, mitä se sitten tarkoittaisikaan, on epäilemättä maamme mediassa jotkin uutta. Lisää löylyä heitti samassa lehdessä uutispäällikkö Solmu Salminen, joka arvioi, että Suomessa on pakko alkaa kääntää katsetta sellaiseen tulevaisuuteen, jossa Venäjä on saanut Ukrainasta jonkinlaisen voiton.

Kansainvälisellä areenalla journalismi on tietenkin ollut monipuolisempaa kuin omassa kansallisessa kuplassamme. Washington Post-lehdessä arvioi Mihail Zygar pari päivää sitten (Opinion | In Russia, the shift in public opinion is unmistakable - The Washington Post ), että vastoin aiempia odotuksia Venäjällä menee nyt itse asiassa hyvin.

Pakotteet eivät toimi, eikä talous suinkaan ole romahduksen partaalla. Sitä paitsi kansa on yhä selvemmin alkanut tukea Putinia, aina niitä oligarkkeja myöten, jotka aluksi ilmoittivat olevansa sotaa vastaan. Länsi taas on rangaissut yhtä lailla kaikkia venäläisiä heidän kannastaan huolimatta.

Zygar, joka kuuluu ns. asioista hyvin perillä oleviin tahoihin, ei kätke sitä, että länsivaltojen saarto on kyllä aiheuttanut Venäjälle myös todellisia ongelmia, jotka osittain jatkuvat yhä. Kuitenkin hän näkee, että tuuli on nyt kääntynyt Putinin eduksi ja samaahan todistavat myös mielipidetutkimukset.

Naiivin moralistinen kaiken venäläisen boikotointi ja ”värisokea” venäläisyyden rankaiseminen, on ollut aivottoman EU:n tuottamaa zombiepolitiikkaa, jonka vahingollisuutta itse länsimaille on vaikea edes arvioida.

On outoa, että se on saanut aivan varauksettoman kannatuksen juuri Suomen tapaisessa maassa, mutta asiaa kannattanee yrittää ymmärtää mediakritiikin kautta. Edes sodan aikana Suomen media ei ollut yhtä yksipuolinen kuin nykyään. Miten tämä on ollut mahdollista, kannattaa sangen vakavasti kysyä.

Putinin hallinnon ja sen liehittelijöiden esittämä ja ylläpitämä skenaario erikoisoperaatiosta on yhtä tragikoominen kuin talvisodan oikeuttamista varten luotu skenaario Suomen demokraattisesta tasavallasta. Sellainenhan toimi vastoin tarkoitustaan. Samaan sarjaan kuuluivat erään nimikuulun dosentin esittämät kutsut Kiovassa pian pidettävään voitonparaatiin. Ne eivät kauan jaksaneet edes naurattaa ihmisiä.

Mutta todellisuus ei rajoitu vain jommankumman osapuolen esittämään toiveajatteluun. Se on harmaampi ja orientoituminen tulevaisuudessa meitä odottaviin mahdollisuuksiin edellyttäisi nyt tuota kuuluisaa tosiasioiden tunnustamista.

Emme me mitään saavuta sillä, että yritämme olla paavillisempia kuin paavi itse. Venäjän ja Ukrainan sotaan on voitu Venäjän ja Suomen suhteiden totaalisella katkaisulla vaikuttaa yhtä vähän kuin maapallon lämpenemistä voidaan estää lakkaamalla hakkaamasta Suomen metsiä.

Tulee olemaan kiinnostavaa seurata, millaiseen rauhaan Venäjän ja Ukrainan välillä päädytään. Reaalipoliittinen linja, joka on edellyttänyt myös venäläiset näkökulman jonkinlaista huomioimista rauhan mahdollistamiseksi, on aina saanut vastaansa äärimmäisen tiukan non possumus-asenteen, jonka esittäjillä epärealistinen käsitys reaalimaailman voimasuhteista yhdistyy moraaliseen maksimalismiin.

Se on huono yhdistelmä. Paras maailma olisi varmaankin kyllä sellainen, jossa oikeudella aina olisi myös eniten voimaa takanaan. Ukrainan tapauksessakin näin on näyttänyt vielä olevan.

On kuitenkin huolehdittava myös siitä mahdollisuudesta, että moraalinen oikeassa oleminen punnitaan maailman päätöksentekijöiden pöydissä kevyemmäksi joihinkin muihin asioihin verrattuna.

Saattaa olla, että sellainen tilanne on nyt kovaa vauhtia lähestymässä. Vaikka sitä olisi mahdotonta ainakaan koko sydämestään kannattaa, se saattaa pakottaa hyväksymään itsensä.

Myös Venäjä herää vielä jonakin päivänä isänmaallisesta houreunestaan ja pyrkii taas avaamaan yhteyksiä länteen. Siihen on meillä Suomessa oltava myös valmiudet ja toivottavaa on, ettei presidenttinämme silloin ole mikään moralistisia latteuksia toisteleva tomppeli, vaan ennen muuta oman kansakunnan etuja valvova valtiomies.