Puolalaisia ja liettualaisia

 

Kylä elää murrosta

Czeslaw Milosz, Issan laakso. Suomentanut Kirsti Siraste. WSOY  1981, 292 s.

 

Kuten tunnettua Lieettua oli ennen suurvalta ja se ei Vilnassa kävijältä voi jäädä huomaamatta.

Unionissa Puolan kanssa Liettua sittemmin pikkuhiljaa jäi toiselle sijalle ja vaikka Puolan ja Liettuan välit olivat jopa niin läheiset, että Puolan kansallisrunoelman Pan Tadeuszin kirjoittaja Adam Mickiewicz aloitti kirjansa sanoilla Liettua, synnyimaani! ei tämä tietenkään tarkoittanut sitä, että puolalaisten ja liettualaisten välillä olisi lakattu eroa tekemästä.

Itse asiassa eron tekeminen tuli hyvinkin ajankohtaiseksi, kun molemmat maat ensimmäisen maailmansodan jälkeen itsenäistyvät, oltuaan sitä ennen Venäjän alaisuudessa varsin kovakouraisessakin kohtelussa.

Uusien, tai siis uudestisyntyneiden valtioiden välit menivät pahasti pilalle sen takia, että Puola kaappasi itselleen myös Vilnan ympäristöineen, kun se Venäjän romahdettua etsi rajojaan.

Toki Vilna oli ollut Puola-Liettuan kakkoskaupunkina ja katolista liettualaista väestöä siellä oli vähän -juutalaisiakin oli paljon enemmän. Silti kaappaus loukkasi pahasti liettualaisten itsetuntoa ja tämä muun muassa teki mahdottomaksi Liettuan osallistumisen mihinkään liittoon Puolan kanssa.

Nobelisti Czeslaw Milosz oli puolalaistunut liettualainen, kuten hän itse asian ilmaisi. Sattumoisin hän oli sukua sekä kansallisrunoilija Mickiewiczille että uudestisyntyneen Puolan vahvalle miehelle Pilsudskille. Tämä kirja sijoittuu kirjailijan lapsuudenmaisemiin, Issa (Jiesla) joen halkomiin rämeisiin, joiden äärellä ihmiset asuivat pienessä kylässä.

Keskushenkilönä on murrosikäinen poika, joka kuuluu aatelisukuun. Mainittakoon, että Puolassa pienaaateli, szlachtaan, oli varsin laaja yhteiskuntaluokka ja usein köyhäkin, mutta ylpeydestään tunnettu.

Vuonna 1921, aikana, jota tämä kirja kuvaa, szlachta menetti privilegionsa ja Puolassa, kuten muuallakin Baltiassa toimeenpantiin suuri maareformi, jota kirjan henkilöt odottelevat.

Rahvaan tavoin elelevä aatelismies tietää menettävänsä kartanonsa ja pistää sen viimein tuleen. Toisaalla toinen aatelismies menee naimisiin piikansa kanssa. Kaikki, mistä aateli ennen ylpeili, näyttää romahtavan.

Suurta muutosta tarkkaillaan murrosikäisen pojan silmin, jolle maailman tärkeimmät asiat liittyvät oman miehuuden todistamiseen metsästämällä. Naisista nähdään vasta unia. Kauna, jota rahvaan edustajat osoittavat herraspojalle tuntuu käsittämättömältä, samoin kuin hysteerinen kohtaus epäsäätyisen avioliiton takia.

Vaikka Liettuan suuriruhtinaskunnalla olikin mahtava historia ja sitä voidaan pitää Moskovan mahdollisena kilpailijana muinaisen Kiovan Rusin perinnöstä, suhtautuvat puolalaiset liettualaisiin alentuvasti ja pitävät barbaareina.

Muutenkin kirjassa on kiinnostavia viittauksia vanhaan liettualaiseen pakanauskoon ja sen jumaliin. Liettuahan oli Euroopan viimeinen pakanamaa, jota ristiritarit eivät kyenneet koskaan valloittamaan: hevosten ja haarniskojen kanssa ei tunkeutuminen noille loputtomille rämeille onnistunut.

Uusi aika kolkuttelee taas kerran liettualaiskylän porteille. Itsenäinen Liettua säätää omia lakejaan ja niitä toimeenpanemaan ilmestyy kylään muka virkamiehiä. -Mitä virkamiehiä ne nyt ovat, tuhahtaa vanha aatelinen, pelkkiä talonpoikia…

Liettua säästyi aikoinaan saksalaisilta, mutta liittolaisen, Puolan edustajia sinne kyllä saapui. Vilnan mahtavassa katedraalissakin on haudattuna myös meidän pretendenttimme, Vladislav Vasa, joka ei toki koskaan Suomea nähnyt.

Juutalaisille Vilna oli pohjolan Jerusalem, jonne oli keskittynyt juutalaisen oppineisuuden huippu. Myös  Vilnan Stefan Batory-yliopistossa jesuiitat nostivat opetuksen tason korkealle.

Nämä asiat eivät kuitenkaan kosketa suon keskellä olevaa kylää, jolla on omat, ihmiselämään ikuisesti liittyvät huolensa ja pyrkimyksensä. Muuan aikakausi menee siellä mailleen ilman montakaan noita keskuksia koskevaa ajatusta. Toki muuan ahdistunut henkilö lupaa tehdä pyhiinvaelluksen Vilnan Aamuruskon portin Neitsyt Marian luo, jos pääse ahdingostaan.

Sen hän sitten joutui tekemään naapurimaan, Puolan puolelle.