Salaisuuksien parissa

 

Ujon pojan paljastukset

 

Jukka Rislakki, Mullistusten mies. Elämää ja kohtaloita historian aallokossa. Otava 2018, 416 s.

 

Jukka Rislakki oli kotoisin ns. paremmista perheistä, Jämsänkosken paperitehtaan teknillisen johtajan poika ja vanhaa pappissukua. Nimimerkki Valentin eli Ensio Rislakki, aikoinaan tuottelias kirjailija ja toimittaja oli hänen setänsä.

Taustalla ja lapsuuden kokemuksilla on merkitystä koko loppuelämälle, luulisin, ja Rislakki näyttää ajattelevan samoin. Miten tausta vaikuttaa, onkin sitten eri juttu. Joskushan se herättää kapinahengen ja suoranaisen oikofobian eli kotiin kohdistuvan vihan.

Ei Rislakki ihan niin pitkälle mennyt, kaikesta päätellen, eivätkä asiat niin yksiviivaisia ole. Joka tapauksessa vuonna 1945 syntynyt nuori mies tempautui mukaan aikansa aatteisiin, kuten tyypillistä olikin. Tuo 1960-luvun lopulta alkanut, koko läntistä maailmaa ravistellut nuorison kapina on niin suuri kulttuurinen vedenjakaja, ettei sitä sovi kuitata jonakin höynähtäneiden herraskakaroiden ilmavaivakautena.

Rislakki mainitsee, että monella taholla uskottiin kyseessä olleen jonkinlainen maailmanlaajuinen salaliitto. Koko ilmiöhän oli niin mielipuolinen, ettei sen normaalia sikiämistä voinut hevin pitää mahdollisena.

Itse olisin taipuvainen ajattelemaan, että taustalla oli sotien aikana ja niiden jälkeen syntyneen sukupolven suuri yhteinen kokemus siitä, että yhtäkkiä olikin siirrytty ansaitsemattoman hyvinvoinnin kauteen. Vääryys oli ilmeinen, kun voitiin todeta, ettei hyvinvointi jakaantunutkaan kaikille tasan.

Sodan aikana syntyneet olivat vielä kokeneet pulavuodet, mutta yhtäkkiä olikin maailma täynnä ansaitsematonta ja tarpeetonta tavaraa ja erityisesti sitä oli käsittämättömiä määriä. Muistan vielä, millaisen vaikutuksen tekivät Kukkurakaupan makkara-arkut ja pakastebroilerien vuoret. Sen kuin latoi herkkuja vaunuun mikä ehti. Oliko tämä nyt oikein tässä maailmassa, jossa niin moni näki nälkää jossakin Intian ja Kiinan karuilla seuduilla?

Tämä katuvaisten aatelismiesten ilmiö oli alun perin syntynyt Venäjällä 1800-luvun puolimaissa. Siellä se kasvoi kompromissittomaksi terroriliikkeeksi, joka halvaannutti Venäjän kehityksen länsimaiseksi oikeusvaltioksi. Niin sanottu neuvostovalta teki sitten osansa ja tulos oli se, minkä nyt näemme. Toivottavasti huomenna tai edes ylihuomenna näemme jo jotakin muuta.

Neuvostokauden merkitys kyllä ainakin oli se, ettei ajatusta ansaitsemattomasta yltäkylläisyydestä syntynyt. Päin vastoin, ahkeria ja tunnollisia kansalaisia lienee siellä kaihertanut ennen muuta se, että joku varmaankin eli heidän kustannuksellaan, epäilemättä juuri nuo yltäkylläisyydessä rypevät länsimaat.

Rislakki toteaa ikäkuin faktana, ettei vasemmistoradikalismi ollut valtavirtaa joskus 1970-80-luvuilla. Kyllähän se sitä oli. Enemmistö toki pysyi tämän suuntauksen ulkopuolella, mutta sillä ei ollut sananvaltaa, kun suuria ja pienempiäkin tarinoita kerrottiin. Älyllinen hegemonia oli vasemmistolla, vaikka se ei ollut vielä vallannut instituutioita.

Mutta Rislakista piti puhua ja kirjasta ilmenee, että hän oli lapsena ujo ja kömpelö. Sellainen saattaa olla hyvinkin traumaattista, mutta voi siinä olla hyvätkin puolensa. Näyttää siltä, ettei kirjoittaja mennyt mihinkään poliittiseen liikkeeseen kovin kiinteästi mukaan. Hän oli non-belonger käyttääkseni Richard Pipesin omaksumaa epiteettiä.

Kun jää ulkopuolelle, tulee myös riippumattomaksi lauman säännöistä ja saa tilaa ajatella itse. Siitä on merkkejä myös Rislakin tuotannossa.

Toki hän kuului henkisesti vasemmistoon ja paljon puhuva detalji on, että hänelle olisi haluttu antaa jopa Kansan Uutisten päätoimittajan paikka. Sellaista yksinäinen puurtaja kammoksui.

Hänen kirjansa, jotka yleensä ovat tasokasta tutkivaa journalismia, herättivät arkistoväen epäluulot ja niinpä hän ei saanut monia sellaisiakaan asiakirjoja, joita auliisti annettiin gradun tekijöille. Mielestäni asia oli ymmärrettävä, katsottiin, että journalisti haluaa myydä sensaatiolla sen sijaan, että tekisi tasapuolista tutkimusta.

Muistan että arvostelin -kai hesariin- Rislakin kirjan Erittäin salainen, joka kertoi läntisesestä tiedustelusta Suomessa. Olin aika ärtynyt siitä, että kirjoittaja kuittasi vastaavan venäläisen toiminnan sillä, ettei siitä muka ollut tietoja. Niinpä kuvasta pakostakin tuli epäsymmetrinen: kauhea ja kiero länsi oli koko ajan tekemässä vahinkoa oikeamieliselle ja reilulle idälle, joka ei parempaa pyytänyt kuin olla aina hyvissä suhteissa kaikkien kansojen kanssa.

Tiedusteluun ja erilaisiin väkivaltaisuuksiin liittyviä kirjoja Rislakki teki paljon ja tuntuu hieman itsekin ihmettelevän aikaansaannostensa määrää. Kyllähän se kunnioitettava urakka on ollut, ottaen huomioon, että nuo työt oli tehty omalla ajalla. Hesarin toimittajalla oli sen lisäksi lehden kiireet.

Kuvaus tuosta Suomen mediakenttää hallinneesta toimituksesta on aika antoisa, vaikka sitä onkin jo kuvattu monissa muistelmissa ja tutkimuksissa. Se oli ehdottomasti eräs Suomen tärkeimmistä paikoista ja tasokin nousi jossakin vaiheessa huomattavan korkeaksi. Muistettakoon vain Jaakko Okker, Simopekka Nortamo, Ilkka Malmberg, Kari Suomalainen ja monet muut.

 Nythän taso on romahtanut, mikä näyttää olevan poikkeuksetta kaikkien tahojen tekemä havainto. On siirrytty jonkinlaiseen itsekylläisten toimittajien ja erityisesti naistoimittajien fiilistelyjournalismiin, jossa ei kuulemma metsästetä klikkauksia, mutta saadaan silti lukijoita tavattoman kalliille lehdelle, vaikka uutiset ja faktat ovat netissä saatavilla nopeammin ja ilmaiseksi. Aikansa mysteereitä tämäkin.

Suomenkin historiaan kuuluu monia karmaisevia väkivallan ja vääryyksien tarinoita. Jämsän tapahtumat vuonna 1918 ovat raaimmasta päästä. Rislakki tutki asioita ja onnistui välillä tekemään bestsellereitäkin. Toinen asia, jota hän ansiokkaasti tutki, olivat suomalaisten kohtalot Venäjällä maailmansotien välisenä aikana. Nythän niitä tutkii valtiollinen projekti.

Haravat noista Rislakin tutkimista aiheista olivat sellaisia, etteivät tukijat olisi niistä tienneet. Sen sijaan merkittävienkin asioiden saattaminen kansan syvien rivien omaisuudeksi on erittäin hankala tehtävä ja siihen tarvitaan koko tiedotusmaailman yhteiset ponnistukset. Monet asiat ovat vielä panematta suurennuslasin alle, mutta ennen pitkää niin tapahtuu. Tutkivilla journalisteilla on tässä merkittävä rooli.

Suomen suuri tarina, johon liittyy myös selviäminen sodan jälkeen uhanneista verisistä vuoden 1918 jatkoselvityksistä, joihin Neuvostoliiton tiedotusvälineissä sekä talvi- että jatkosodan aikana toistuvasti viitattiin, on muuan asia, joka yleisessä tietoisuudessa jää aina pimentoon.

Ne, jotka puhuvat hävityistä sodista, eivät yleensä kykene ajattelemaan muuta kuin sitä, että Neuvostoliitto vei Suomelta Karjalan vastoin sen tahtoa. Tämä on äärimmäisen kapea näkökulma.

 Se, miten sabotaasia tehneisiin ja suunnitelleisiin maanpettureihin aikoinaan ja vielä Rislakin heitä tutkiessa suhtauduttiin, näyttää tulleen hänelle jonkinlaisena yllätyksenä. Kun jokunen tästä joukosta oli mukana kirjanjulkistamistilaisuudessa, kehotettiin yleisöä tekemään kysymyksiä ja ainoa kysymys koskikin sitten sitä, miten nämä ihmiset kehtasivat vielä tulla julkisesti näyttäytymään…

Rislakille tämä näyttää olleen suuri yllätys. Sellaista se on, kun irtautuu laumasta, eikä luule seisovansa kenenkään joukoissa.

Nyttemmin Rislakki, joka useamman vuden hoiti Latvian Suomen-suurlähettilään vihtoraattia, asuu Jurmalassa, Latviassa ja näyttää hyvin ymmärtävän, millainen on pienen kansan osa suuren, mahtavan ja täysin häikäilemättömän naapurin kyljessä.

Luulen, että tämä on avannut silmiä myös sille, millainen on ollut ja on Suomenkin rooli. Emme me nyt vain ole mikään suurvalta. Siitä huolinatta voimme kyllä itsekin tehdä vääryyksiä, jotka on syytä tunnustaa.

Kaiken viisauden alku on kuitenkin tosiasioiden tunnustaminen ja suuren kuvan hahmottaminen- Emme me ole olleet historian väärällä puolella siksi, että olemme joutuneet naapurin kanssa vastakkain ja siinä käyttäytyneet milloin fiksusti, milloin hölmösti, mutta ei sentään kansakuntana rikollisesti. Suomalaiseksi syntyminen on tavallistakin enemmän kohtalo, kiteytti joskus entinen hesarin päätoimittaja.

Tuo saattaa jo olla liioittelua, mutta kärjistyksethän ne usein auttavat avaamaan ajatusten lukkoja.