40-luvun Nykistä

 

Uhriutuja

 

Saul Bellow, Uhri (The Victim 1947). Suomentanut Pentti Saarikoski. Tammi 1967, 309 s.

 

Kun tämä uudempi amerikkalainen kaunokirjallisuus on ollut aukkona sivistyksessäni, olen nyt yrittänyt sitä hieman paikata. En nyt tarkoita Whitmania, Twainia, Melvilleä tai noita muita jo vanhoja klassikoita, vaan näitä sodanjälkeisiä nuoria, jotka jo ovat kuolleet.

Nobelisti Saul Bellow (1915 – 2005) on tuon kirjallisuuden ykkösnimiä. Hänkin on juutalainen kirjailija, vaikka kuuluu sanoneen, että ei sitä ole: onpahan vain kirjailija, joka sattuu olemaan juutalainen.

En väitä vastaan. Silti on kiinnostavaa havaita, että tämänkin kirjan sankari on New Yorkin juutalainen, mikä tulee yhä uudelleen tekstissä esille. Häneen suhtaudutaan sitkeästi viiteryhmänsä jäsenenä, vaikka juuri mikään hänen kuvatussa elämäntavassaan ei anna siihen aihetta.

Toki sellainen asia kuin seka-avioliitto on iso juttu, eikä italialainen veljen anoppi suostu edes puhumaan väärää viiteryhmää edustavan sankarin kanssa. Kyse ei edes ole siitä, että juutalaisten ryhmään liittyvän henkilön voisi tunnistaa ulkonäön perusteella.

Tuo meillä niin usein ihasteltu New Yorkin monikulttuurisuus ei siis näytä tarkoittavan mitään uutta identiteettiä, vaan jonkinlaista rauhanomaista ja jopa rauhallista rinnakkaiseloa, jonka saavutuksena voinee pitää sitä, etteivät kansallisuudet sentään jatkuvasti ole toistensa kurkussa kiinni.

Mitä Bellow:n katsomuksiin tulee, hän vaikuttaa tasapainoiselta ja tervejärkiseltä, mikä nyttemmin on jo eräänlaista vallankumouksellisuutta. Ainakin aivottomassa sopulimassassa se aiheuttaa kauhistusta.

Bellow tuli englanninkielisen wikipedian mukaan joskus tokaisseeksi sen itsestäänselvyyden, ettei kaikilla etnisillä ryhmillä ole yhtä suurta/kiinnostavaa kirjallisuutta. Tässä pieni lainaus:

Missä tahansa edes kohtuullisen avoimessa yhteiskunnassa naurettaisiin hereästi sen pikkumaisen ajatuspoliisikampanjan absurdiudelle, jossa typerästi suurennellaan ”diskriminoivia” huomautuksia papualaisista ja zuluista. Tällaisen fanaattisen tyylin totinen suoltaminen on eräänlaista stalinismia -sitä stalinistista totisuutta ja uskollisuutta puolueen linjalle, jonka meikäläisen ikäiset vanhemman polven ihmiset muistavat liiankin hyvin.

Tämä liittyi siihen, että Bellow oli joskus kysynyt, missä on Papualaisten Tolstoi tai zulujen Proust? Hän olisi mielellään tutustunut niihin.

Tähän voisi kyllä muistuttaa, että niinkin suuri hahmo kuin historioitsija ja filosofi Thomas Carlyle luuli vielä 1800-luvun puolivälissä, ettei Venäjällä ole yhtään suurta kirjailijaa. Huolimatta kaikista tykeistään ja sotilaistaan koko tsaarin valtakunta oli siis mykkä.

Tässä tapauksessa vika oli katsojan silmässä. Venäjän kielen ja kirjallisuuden tuntemus oli Brittein saarilla olematonta, vaikka juuri Englanti oli 1500-luvulta lähtien ollut pioneeri suhteiden avaamisessa Moskovan Venäjään.

Koska Venäjästä ei mitään tiedetty, voitiin Puškin ja Lermontov, Gogol ja Gontšarov huitaista olemattomiin yhdellä ylimielisellä lauseella.

Mutta se oli jo toinen juttu. Kyllä minäkin lukisin kovin innokkaasti papualaisten Tolstoita, kunhan vain saisin sen eteeni. Ei siinä ole mitään herjaavaa.

Tuo sinänsä aivan mitätön detalji Bellowin urasta, joka on paljon puhuvasti nostettu wikipediaan, muistuttanee meitä joka tapauksessa siitä, että vaikka poliittisen korrektiuden nimellä kutsuttu uusidiotismi on kehitetty nimenomaan Amerikassa, ei se muuta sitä tosiasiaa, että sen herkullisimpia kriitikoitakin löytyy samalta alueelta. Ajatellaan nyt vain Tom Wolfea, jonka romaani Täysi mies on alan huippusuorituksia.

Mutta mitä nyt tähän Bellowin kirjaan tulee, siinä siis kuvataan newyorkilaista toimittajaa, joka sattuu olemaan juutalainen (mikä on kuin onkin siellä tärkeää). Häneen ripustautuu yllättäen muuan puolituttu röyhkimys, joka on saanut päähänsä, että sankari on tuhonnut hänen uransa ja elämänsä.

Koko syytös on aivan absurdi, mutta jossakin vaiheessa empatiaan taipuvainen päähenkilö alkaa itsekin jossain määrin uskoa tarinaa.

Kyseessä on idée fixe, jollaisiin törmätessään täällä elävässä elämässä itse kukin alkaa tulla epäuskoiseksi: onko ja miten on mahdollista, ettei tämä henkilö todellakaan pysty näkemään väitteensä mielettömyyttä? Miten voi olla mahdollista, ettei juuri tässä asiassa mikään logiikka mene läpi, vaikka ihminen on muuten hyvinkin terävä ja sympaattinenkin?

Sellaisia saattavat psyyken vammat tosiaan olla. Tässä tapauksessa tuon uhriutujan hahmo joka tapauksessa on kaukana sympaattisuudesta: hän on kiittämätön, röyhkeä, karkea ja äärimmäisen itsekäs. Hänellä on otsaa jopa ängetä toisen kotiin loisimaan ja yhä vain syyttää tätä onnettomuudestaan.

En rupea sen enempää selostamaan juonta tai aikakautta tai ympäristöä. Nimenomaan jälkimmäisessä suhteessa kuvaus onkin mielestäni antoisin ja toki se on myös hyvin kirioitettu

Pentti Saarikoski, tuo aikoinaan niin jumaloitu kansakunnan superälykkö, jonka suuri maine kai perustui siihen, että hän avoimesti kannatti stalinismia, on siis kääntäjä.

Kun poliittinen puoli alkoi näyttää liian absurdilta, Saarikoski leimattiin ainakin kääntäjäneroksi, mikä sekin taisi olla kovin huteralla pohjalla. Suuri osa hänen käännöksistään on sittemmin saanut tylyn tuomion ja monet on pantu kokonaan uusiksi.

Tässäkin kirjassa tapaa silloin tällöin kummallisia kömpelyyksiä, kuten vaikkapa puhvelin nimittäminen alkukielisesti buffaloksi. Alkutekstiä en tunne, mutta teksti on keskimäärin ihan sujuvaa ja oman aikakauden vaikutus pilkahtaa siinä välillä tutusti.