Elämme suurta aikaa

 

Kun kansa puolustaa oikeuksiaan

 

Näinä päivinä saamme valmistautua suuriin työnseisauksiin, joiden tarkoituksena on säilyttää eräiden kuppikuntien valta ennallaan, vastoin poliittisen tason pyrkimyksiä.

Ehkäpä se on hyväkin, että valta kuuluu kansalle myös muutoin kuin eduskunnan kautta. Sitä paitsi se on myös tosiasia. Ei eduskunnalla ole mitään sanomista enempää liivijengien päätöksiin kuin maksamansa Ylen journalismiin. Porukat päättävät ja eduskunta on niistä vain yksi.

Tietenkin tulee mieleen ajatuksia siitä, mikä on kohtuullista ja enemmistön kannalta hyväksyttävää, mutta onhan vuosikymmenien kokemus meille opettanut, että mikäli liitto päättää, että sähköt valtakunnassa sammutetaan tai jäänsärkijät pysähtyvät, niin eihän sille kukaan mitään mahda.

Itselleen porsas vahingon tekee, kun kaukalonsa kaataa, mutta harmittaahan se sian isäntääkin. Suotta ei Jukolan Jussi päättänyt, ettei ruokatunnilla lukkarin koulussa syö yhtikäs mitään. Kiusa se on lukkarillekin, vaikka jossakin vaiheessa tämäkin tie olisi käyty loppuun.

On hyvin tärkeää, että vapaassa maassa ihmisillä on oikeus esimerkiksi juuri syödä tai jättää syömättä. Emmehän me yksin leivästä elä, tai särpimestäkään. Mikäli menyy alkaa tuntua yksipuoliselta, voi aina käydä kaupasta hakemassa lisää ilmaiseksi. Eiväthän ne halua ilmaiseksi antaa, mutta toki ottaminen on oikein ja moraalinen ylevyys vaatii silloin, etteä sivulliset katsovat muualle.

Muistan, miten joku 70-luvun älykkö lauloi, että oikeus syödä leipää syntyy vain leivästä. En tiedä, oliko hän jonkin uuden juridisen koulukunnan kannattaja, joka muodikkaasti johti myös oikeudet materiaalisista seikoista. Minulle ainakin tuon hokeman merkitys pysyi aina salaisuutena. Ehkäpä kyseessä oli vain yksilön yritys ratkaista eriarvoisuuden ongelma?

Itse en ole juristi, mutta luulen, että tässä sääntöjen pirstomassa ja sitomassa maassamme meillä joka tapauksessa on runsaasti oikeuksia, joiden rajoittamista on aina perusteltava, mikäli niitä edes saadaan rajoittaa. Ei niitä suonkaan aina ole kirjattu lakikirjaan.

Uskon, että jokaisella on oikeus esimerkiksi tyhmyyteen, laiskuuteen ja pelkuruuteen ja jopa suorastaan sellaisiin paheisiinkin kuin irstaus, rahanhimo (mammonismi), mässäys, taikausko, hävyttömyys ja niin edelleen.

Tämä kaikki sillä edellytyksellä, ettei vahingoiteta toisten niin sanottuja laillisia etuja, jotka saattavat koskea vaikkapa noita samoja paheita tai miksei heidän hyveitäänkin ja niihin pyrkimistä.

Muistamme tietenkin, ettei oikeus vielä ole sama kuin vevolilisuus, joten voimme kaikin mokomin myös vetäytyä syrjään kaikkein suurimmista härskiyksistä ja jopa moittiakin niitä. Siitä tosin saamme luultavasti vain vihat niskoillemme.

Mutta näitä miettien sitten tässä käydään kohti niin vaaleja kuin sitä säikkymättöien ääliöiden järjestämää näytelmää, jonka tarkoituskaan ei taida olla sen tekijöille ihan selvillä. Mutta kun on se oikeus tai ainakin sen kuvitellaan olevan, niin kaadetaan nyt se kaukalo sitten!

Pitänee tässä taas panna joku vanha asiaan liittyvä juttu höysteeksi:

 

perjantai 4. lokakuuta 2019

Oikeus tyhmyyteen

 

Oikeus tyhmyyteen

 

Marxin vävy Paul Lafargue kirjoitti aikoinaan kirjasen Oikeus laiskuuteen, joka on käännetty suomeksikin. Siinä hän kritisoi sitä työn ja raadannan korottamista arvoksi sinänsä, mikä oli hänen aikakaudelleen tyypillistä. Enäähän se ei ole.

Tyhmyyttä on kautta aikain ylenkatsottu ja parjattu, vaikka puolet kansasta on keskimääräistä tyhmempiä, eikä se loppujenkaan taso kauttaaltaan niin häikäisevä ole.

Tämä on ymmärrettävää ja tietenkin myös sallittua, ainakin ei-totalitaristisissa maissa. Kuitenkin tyhmyydestä kärsivät eniten juuri tyhmät itse, joten yleisellä tasolla voisi sanoa olevan kovin moraalitonta lisätä onnettomuuteen vielä pilkkakin.

Älyllinen suorituskyky ja siihen liittyvät asiat ovat kuitenkin vain pieni osa ihmisyyttä. Ihminen tuskin on edes ensi sijassa älyllinen saati järkevä olento. Enemmän hänelle merkitsevät hänen eksistentiaalinen ongelmansa, kärsimyksensä ja osallisuutensa lajitoveriensa kohtaloista.

Kun siis kuulemme Kansalaistorilta sinne kokoontuneen massan aasinkiljunnan, ei meidän ole syytä pitää sitä vain tiivistyneen tyhmyyden osoituksena, mitä se tietenkin myös on. Kuitenkin siinä ilmenee myös ihmisyyden muita ulottuvuuksia.

Epäilemättä nuo muut ulottuvuudet eivät välttämättä ole millään tavalla tyhmyyttä ylevämpiä tai muutoin parempia. Usein mukana on voimakasta aggressiota, jolle haetaan kyllin simppeliä kohdetta, mukana myös on riemua siitä havainnosta, ettei omaa tyhmyyttä tarvitse hävetä ja tietenkin joukkotunteet synnyttävät euforisia kaikkivoipaisuuden kuvitelmia, jotka toimivat huumeen tavoin.

Demokratian kannalta tuo kiljunta on Jumalan ääni, kuten sanotaan: vox populi -vox dei. Sehän ei ole edes enemmistön ääni, ei sinne päinkään eikä siinä koskaan voi erottaa varsinaista älyllistä sisältöä. Kuitenkin se julkituo massojen aktiivisimman osan tuntemuksia ja sellaisethan ovat politiikassa useinkin ratkaisevia -eivät maan hiljaisten jupinat peräkammareissaan.

Tyhmyyden tai sen vastakohdan olemassaoloa sinänsä voi tuskin pitää oikeuskysymyksenä. Jokainen pärjää niillä eväillä, jotka luoja hänelle suuressa viisaudessaan antaa. Tyhmyyteen on jokaisella mitä suurimmassa määrin oikeus.

Demokratiassa jokaiselle annetaan vain yksi ääni, ei enempää tai vähempää ainakaan nykyisen käytännön mukaan, vaikka puheita esimerkiksi seniorien äänioikeuden poistamisesta on taas tietyiltä tahoilta esitetty.

Äänioikeuden yleisyys ja yhtäläisyys on kohtuullista siltä kannalta, että jokainen joutuu omissa nahoissaan kärsimään tai nauttimaan samalla tavalla niistä päätöksistä, jotka hänen valitsemansa edustajat tekevät.

Mikäli demokratia rappeutuu, syntyy tilanne, jossa eri kuppikunnat eivät enää pyri yhteiseen etuun, vaan saattavat jopa koettaa parhaansa mukaan vahingoittaa toisiaan, vaikkapa iän, sukupuolen, henkisen kapasiteetin tai varallisuuden antaman tuntomerkin perusteella. Silloin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus tarjoaa turvaa.

Demokratian rappiota edustaa myös pyrkimys leimata joidenkin äänestäjien mielipiteet sinänsä kelvottomiksi ja rangaista heitä niisrtä eristämällä heidän edustajansa päätöksenteosta. Tähän liittyy usein pyrkimys leimata väärinä pidetyt mielipiteet tyhmyydeksi.

Demokratiassa kuitenkin voittaa yleensä aina enemmistö, mikä ei merkitse sitä, että siinä voittaisivat viisaus, rohkeus, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus ja muut vastaavat hyveet.

Todennäköisempää on, että tyhmyys, pelkuruus, epäreiluus ja hillittömyys ovat siinä aina hyvin vahvoilla, mutta demokratiassa niillä on myös vastavoimansa, toisin kuin tyranniassa. Demokratia on kompromissien politiikkaa.

Mutta tunnetusti tyhmyydestä sakotetaan, ei juridisella tasolla, mutta käytännössä kyllä. Esimerkkejä riittää loputtomasti, myös nykypäivästä.

Enemmistöt tai ainakin politiikassa vaikutusvaltaiset ryhmät eri maissa ovat äänestäneet samaan aikaan sekä ydinvoimaa että hiilivoimaa vastaan tai vaikkapa sekä vapaan liikkuvuuden että korkean sosiaaliturvan puolesta. Oman maan suhteellisen siistiä teollisuutta on ympäristösyistä ajettu alas, jotta ne korvautuisivat kehitysmaiden estottomasti saastuttavilla laitoksilla ja niin edelleen.

Tyhmyydestä seuraa yleensä se niin sanottu luonnollinen rangaistus, josta Rousseau aikoinaan puhui. Huomattakoon tässä myös se, että niin sanottu älymystö on suurelta osin aivan yhtä altis irrationaaliselle laumatoiminnalle kuin varsinainen yhteiskunnan tyhmä osa. Jopa enemmänkin.

Tämä selittyy siitä, että kaikkein typerimpien ja eniten arkijärjen vastasten ideoiden hyväksyminen ja niistä innostuminen vaativat huomattavaa älyllistä työtä. Älymystölle se on ollut muuan palkitseva tapa erottautua niistä, joita se pitää alempinaan. Rahvas on noille vouhotuksille vain tuhahdellut.

Suomalaisen älymystön näkyvin osa innostui aikoinaan käyttämään henkisiä kykyjään jalon ja epäitsekkään Suur-Suomiaatteen puolesta ja sitten myöhemmin se alkoi palvoa brežneviläistä yhteiskuntajärjestystä, jonka pyrki ja siis pystyi näkemään oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon esikuvallisena ilmentymänä.

Emotionaalisella tasolla luultavasti saatiin paljonkin palkintoja ja jotkut saivat konkreettisempaakin hyvää.

Mutta sakkojahan näistä tyhmyyksistä sitten enemmistölle tuli, ainakin jossakin mielessä.

Totta kyllä, herroilla meni lähes aina hyvin. Johtavat suursuomalaiset saivat yleensä päättää päivänsä johtavissa viroissa ja sama näyttää olevan johtavien taistolaistenkin osana.

Kellokkaiden johtamat massat taas näemmä unohtavat parhaansa mukaan vanhat vouhotuksensa. Jotkut etsivät uusia, elleivät sitten ole iän myötä viisastuneet, mikä sekään ei ole harvinaista. Niin sanottuja oppirahojahan tässä maailmassa usein joutuu makselemaan, mutta ei se aina hukkaan mene.

Uusia älymystön johtamia irrationaalisia liikkeitä näyttää tulevan lainomaisella varmuudella. On turha sanoakaan, että ympäristöliike on yksi sellainen.

Saattaa näyttää paradoksaaliselta, että juuri lukeneiston aktiivisin osa on niin näkyvästi mukana liikkeessä, joka turvautuu kaikkein anti-intellektuaalisimpiin menetelmiin käydessään totaalista sotaansa toisin ajattelevia vastaan.

Tässä ei kuitenkaan ole mitään uutta. Se kuuluu modernin totalitaarisen ajattelun traditioihin ja ne kumpuavat jo 1700-luvulta saakka.

Huolestuttavaa tämä tyhmyyden ylistys kyllä on. Modernin terrorismin teoreetikot Sergei Netšajevista Nikolai Bakuniniin sanoivat aikoinaan jo kaiken: iloitse, sinä ihminen, sillä suuri päämäärä tekee sinulle kaiken sallituksi!

Saksan niin sanottu ympäristöliike ei ole enää aikoihin kaihtanut rikosta, vaan suorastaan elää siitä.

Meillä ollaan vielä huliganismin tasolla, mutta yhä selvemmin mekin lähestymme yleiseurooppalaista tasoa.

Näemme jo yhä yleisemmin hyväksyttävän sen periaatteen, että kaikki, mikä palvelee suurta asiaa on paitsi sallittua, myös kiitettävää.

Tästä näkökulmasta ei enää kysytä, onko tyhmyys sinänsä hyvää vai pahaa, onko se tässä tai tuossa asiassa suurta tai pientä vaan kysytään, kenen tyhmyys se on ja millaisia asioita uskova tyhmyys. Sehän on valtava voima ja voima on asia, jota yleensä myös kunnioitetaan.

Ja yllä sanottu ei tosiaankaan tarkoita sitä, ettei esimerkiksi ympäristön ja siis ihmisen pelastamiseen pitäisi panostaa paljon, hyvin paljon. Tätähän oli turha sanoa, vai kuinka?

 

Jos lukija jaksaa, niin samasta aiheesta on enemmänkin:

Vihavainen: Haun rajattomuuden tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)