VIP-luokan turistit

 

Paremman väen huonommuus

 

Ivan Turgenev on kiintoisa hahmo. Hän oli zapadnikki, josta Dostojevski teki armottoman parodian Riivaajissaan. Turgenevia kovasti muistuttava Karmazinov oli itsetärkeä pelle, täysi mitättömyys, joka luuli olevansa suuri vapaustaistelija ja henkinen johtaja.

Toki nämä kaksi vihollista löysivät sovituksen Dostojevskin kuuluisan Puškin-puheen jälkeen, mutta olisiko se ollut kestävä, jos he olisivat vielä kauan eläneet, emme tiedä.

On kuitenkin silmiinpistävää, että kuten Dostojevski armottomasti pilkkasi aikansa porvarillisia turisteja, oli myös Turgenev säälimätön kuvatessaan aikansa oligarkkeja, tuota niin sanottua aristokratiaa, jota Venäjällä nyt kuuluu asiaan hartaasti kunnioittaa.

 

 

Kas näin hän kirjoitti:

 

 perjantai 6. kesäkuuta 2014

Oligarkit ja aristokraatit

 

Uusrikkaat ja vanhat rikkaat Euroopassa

 

Kuten tunnettua, Venäjän oligarkit ja muut uusrikkaat ovat sijoittaneet rahansa Länsi-Eurooppaan ja kouluttavat siellä myös lapsensa.  Historian luultavasti suurimmassa varkausoperaatiossa pieni joukko, joka koostui lähinnä entisistä komsomol-aktiiveista ja yritysten johtajista lainasi valtiolta rahaa ostaakseen itselleen sen omaisuuden murto-osasta todellisesta arvosta.

Suuri osa noista häikäilemättömistä menestyjistä selitti olevansa poliittiselta vakaumukseltaan demokraatteja ja kansallisuudeltaan silmiinpistävän monet olivat juutalaisia. Miksi oli näin, ei liene aivan selvää, mutta niille, jotka paheksuivat tätä rikolliseksi leimaamaansa toimintaa, mitä se todella olikin, syntyi aihetta syyttää Venäjän onnettomuuksista juuri demokraatteja ja juutalaisia. Tähän yhdistetään tavallisesti myös läntinen maailma, joka todella toimi tämän prosessin kummisetänä.

Ilman vastiketta saadut valtavat rikkaudet tietenkin houkuttelivat monet äärimmäiseen tuhlailuun. Tässä suhteessa venäläiset uusrikkaat olivat ja ovat jopa maailmassa omaa luokkaansa, sillä etenkin eurooppalainen ja amerikkalainen niin sanottu vanha raha noudattaa paljon suurempaa vaatimattomuutta elämäntavassaan eikä juuri harrasta rikkauksiensa esillepanoa.

Myös kiinalaiset ja intialaiset vaikuttavat pröystäilyssään hillitymmiltä, mutta siellä rahat yleensä ovat peräisin menestyneestä tuotannosta. Venäjän tavoin myös arabimaailmassa näytön tarve tuntuu olevan kova. Siellähän eivät tuotannolliset investoinnit juuri näytä kiinnostaneen, mutta oman mahtavuuden pönkittäminen sitäkin enemmän.

Venäläisten uusrikkaiden huvijahdit, kultaiset vessanpytyt ja tolkuttomat juhlat huvikeskuksissa,  jonne on kuskattu suuri määrä ilotyttöjä, ovat pääseet maineeseen niin Venäjällä kuin ulkomailla. Tällainen tapaus oli opposition kärkihahmonakin esiintyneen Mihail Prohorovin juhlinta ranskalaisessa Courchevelin lomakeskuksessa, jossa myös poliisit puuttuivat asiaan epäillessään paritusta. Loukkaantunut oligarkki uhkasi kääntää selkänsä koko Ranskalle, ellei anteeksipyyntöä kuulu ja tutkinta lopetettiinkin vähin äänin todisteiden puutteessa.

Myös Lontoo on täynnä venäläisiä, venäläiset käyttävät jo termiä Londongrad. On jopa väitetty heitä olevan siellä neljäsataatuhatta, mikä lienee liioittelua. Joka tapauksessa he ovat nyt näkyvästi läsnä kalliissa kaupunginosissa, kuten Chelseassa tai Hyde Parkissa, joista he ovat ostaneet kokonaisia arvotaloja. Myös kuuluisa Chelsean jalkapallojoukkue kuuluu venäläiselle oligarkille.

Lontoo on luonteva suunta nykyajan uusrikkaiden diasporalle, sillä englanti on kiistaton maailmankieli, jolla ei ole varsinaisia kilpailijoita. 1800-luvulla oli toisin. Toki myös silloin aristokratian kotiopettajat usein opettivat lapsille ranskan ohella englantia ja saksaa, mutta kansainvälisen yhteydenpidon kieli oli ennen muuta ranska. Sivistyneen henkilön oli hyvä osata myös englantia, saksaa ja italiaakin. Saksalaisuus oli voimakkaasti läsnä itse Venäjällä ja monet venäläiset anglomaanit pyrkivät jäljittelemään myös ihailemaansa brittiläistä elämäntapaa , mutta se, joka ei osannut täydellistä ranskaa, kuului alempaan kastiin.

Ivan Turgenjev, joka vietti suuren osan elämästään ulkomailla, tunsi erinomaisesti sekä kotimaansa aristokratian että sen elämäntavan ulkomailla. Sinnehän jokaisen oli silloin tällöin mentävä, esimerkiksi hoitamaan terveyttään vaikka siitä ei vikaa olisikaan ollut. Ulkomaille eivät matkustaneet vain Turgenjevin kaltaiset liberaalit länsimaalaistajat. Myös varhaiset slavofiilit kuten Aleksei  Homjakov, Kirejevskit ja Aksakovit,  sellaiset taantumuksen piiriin luetut henkilöt kuin Tjuttšev, Gogol ja Dostojevski  oleskelivat paljonkin ulkomailla, Saksassa, Ranskassa ja usein myös Englannissa.

Baden Baden oli yksi niistä kurorteista, joita venäläiset kansoittivat 1800-luvun puolivälissä. Romaanissaan Savua Turgenjev kuvaa niitä sosiaalisia ryhmiä, jotka kuluttivat aikaansa tuossa saksalaisessa pikkukaupungissa, jossa he ja heidän rahansa näyttivät olevan koko instituution keskipiste ja kantava voima.

Romaanin päähenkilö Litvinov tunnistaa aristokraattiset maanmiehensä heti. Samuli Suomalaisen käännöksen mukaan joukko oli seuraavanlaista:

”Litvinov tunsi heidät heti venäläisiksi, vaikka he puhuivatkin ranskaa, tunsi juuri siitä, että he puhuivat ranskaa. Naisten asut olivat hienot ja loistavat. herrat olivat pukeutuneet uuden uutukaisiin sertukkeihin, vartalonmukaisiin ja piukkoihin, mikä ei enää ole aivan nykyaikaista, harmaisiin täplikkäisiin housuihin, päässä kaupunkilaiset hyvin kiiltävät hatut. Jokaisella oli kaulassa kapea, tiukalle vedetty musta liina ja heidän ryhdissään haiskahti jotakin sotilasmaista.

Sotilaita he olivatkin. Litvinov oli joutunut kemuihin, joitten osanottajat olivat nuoria kenraaleita, ylhäisön jäseniä, mahtavia henkilöitä. Kaikki ilmaisi heissä mahtavuutta: pidätetty luontevuus, ylevän suloiset myhäilyt, katseen ponnistettu huolettomuus, hemmoteltu olkapäiden kohottelu, vartalon heiluttelu ja polvien taivutus. Sitä tiesi äänen sävykin, se oli kuin ystävällistä, inhon sekaista kiitoksen lausumista joukolle alamaisia…”

Tämän joukon teennäinen ja peitellyn korskea henki tympäisi Litvinovia: ”Mitä heillä oli yhteistä –hänellä, pikkuvirkamiehen pojalla ja noilla sotaväkeen kuuluvilla pietarilaisilla aristokraateilla? Hän rakasti kaikkea, mitä he vihasivat; hän vihasi kaikkea, mitä he rakastivat. Hän tunsi sen liian hyvin, tunsi sisimpäänsä myöten. Heidän pilantekonsa tuntui hänestä tympeältä, keskustelutapansa tuskalliselta, heidän jok’ainoa liikkeensä valheelliselta. Jopa heidän puheensa pehmeydessäkin hän kuuli ärsyttävää halveksuntaa, ja sittenkin hän melkein aristeli noita ihmisiä, vihollisiansa…”

Ja kuitenkin Litvinov oli hyvin toimeentuleva tilanomistaja, jolla oli varaa lomailla mondeenissa Baden Badenissa ja sivistystasonsa puolesta hän veti aristokratialle hyvin vertoja. Itse asiassa Litvinovin tiedot ja ymmärrys olivat korkeammalla tasolla kuin tämän joukon, jonka elämä muodostui keskinäisestä nokittelusta ja jossa muoto oli kaikki ja sisällys ei mitään: ”kuinka vanhaa, tarpeetonta, turhanpäiväisen joutavaa oli kaikki, mikä piti vireillä näitä päitä, näitä sieluja, eikä yksinomaan tai tänä iltana pelkästään ulkona maailmalla vaan kotonakin, hetkestä hetkeen ja päivästä päivään, niin leveälti ja syvälti kuin heidän olemuksensa ulottui! Mikä tietämättömyyden paljous! Ja mikä kyvyttömyys käsittää sitä, mihin ihmiselämä perustuu ja mikä ihmiselämää kaunistaa!”

Turgenjev, joka muiden tuon ajan venäläisten kirjailijoiden tavoin käyttää tekstissään pitkiä ranskalaisia sitaatteja, arvostelee myös maanmiestensä ranskan kieltä. Romaanin keskushenkilö Irina, joka on lumoavan kauneutensa takia joutunut korkeimman aristokratian joukkoon, halveksii ympäristönsä tyhjyyttä ja jopa sen käyttämää kieltä.: ”Sanon vielä kerran, te ette tiedä, mitä ihmisiä nuo ovat. He eivät käsitä mitään, eivät harrasta mitään, ei heissä ole edes järkeä, ni ésprit ni intelligence; kaikki heissä on pelkkää viekkautta ja vehkeilyjä; musiikki ja runous ja taide ovat heille outoja.” Litvinovin kanssa sen sijaan voi puhua venäjää, vaikka virheellistäkin, eikä tuota ”ainaista äitelää pietarilaista ranskaa”.

Tuo ranska oli tosin sinänsä virheetöntä, mutta venäläisyys paistoi sen alta. Muuan rouva venytti sanojaan pitkään, ”mikä on ominaista isovenäläisessä ääntämyksessä, ja joka kuuluu ranskalaisen korvaan sietämättömältä”, Olipa joukossa myös rouva Arzamasista, syrjäkulmilta ja sen huomasi hänen puheestaankin.

Turgenjevin venäläiset eurooppalaiset jakaantuivat siis selvästi toisistaan erottuviin luokkiin, mikä on tilanne tänäänkin. On ymmärrettävää, että ne, jotka eivät kaksikymmentä vuotta sitten olleet yhtään mitään ja joiden ensimmäinen ulkomaanmatka on vielä hyvässä muistissa, ovat epävarmoja sen suhteen, miten vanhan Euroopan yläluokka heihin suhtautuu. Olisi kohtuutonta olettaa, että pääoman varastamiselle ja muulle kartuttamiselle omistautunut henkilö samaan aikaan ehtisi hankkia itselleen myös syvällistä sivistystä. Niinpä asia korvataan kulutettujen rahasummien määrällä ja tarvittaessa käytetään hyväksi auktoriteetteja, jotka kertovat, missä hyvän maun rajat ehkä menevät.

Uusrikkaan dilemma on ikiaikainen. Jo Petronius Arbiter kuvasi roomalaisajan uusrikasta Trimalchiota teoksessaan Satiricon ja muutettavat muuttaen tästä henkilöhahmosta ja hänen liehittelijöistään saisi nykyaikaisten uusrikkaiden kuvauksen, esimerkkejä löytyy Kiinasta Amerikkaan, joskin, kuten sanottu, länsieurooppalaiset ja etenkin pohjoismaiset perinteet taitavat hillitä rikkaudella kerskailua. Venäjällä tällaista elävää perinnettä ei ole.

 Se vanha venäläinen aristokratia, jota Turgenjev kuvaa, ei yleensä kuulunut uusrikkaisiin, vaan oli haalinut rahansa joko ammoin peritystä omaisuudestaan eli suoraan talonpojan selkänahasta tai sitten viinan- tai veronvuokrauksella tai valtion hankinnoissa petkuttamalla.  Venäläinen korruptio oli tuohon aikaan jo kaikkialla kuuluisaa. Pelkkä raha ei kuitenkaan vielä oikeuttanut kunnian huipulle, vaan siihen tarvittiin lisäksi vielä hieno sukunimi. Sellaisen kantajat kyllä usein viihtyivätkin raharuhtinaiden seurassa ja solmivat keskinäisesti edullisia avioliittoja.

Nykyään oligarkkien piirissä on esiintynyt muutamia hahmoja, jotka ovat selittäneet olevansa vakaumukseltaan demokraatteja, mutta he ovat poikkeuksia. Kuten 1800-luvun aristokratia, beau monde erottautui jyrkästi alemmista kansanluokista, niihin luettuna sivistyneistö, intelligentsija, niin myös nykyiset uusrikkaat ovat yleensä elämäntavoiltaan kovin epävenäläisiä ja pyrkivät sen sijaan kansainvälisiin seurapiireihin, jakaen niiden arvot, kielen ja puheenparren. Yhteistä on, että ”kansasta” veisataan viis, mutta ollaan sitäkin persompia oman persoonan ”kunnialle”.

Tämä kansainvälinen joukko onkin viime vuosikymmeninä valtavasti kasvanut ja näyttää siltä, että se  muodostaa yhä yhtenäisemmän luokan, jolle yhteistä on heidän kuluttamiensa rikkauksien suhteeton määrä verrattuna niihin palveluksiin, joita he suorittavat tulojensa vastineeksi. Koska maailma ei ole tainnut kuulla mitään sellaisesta korkeasta kulttuuritasosta, jota tämä joukko olisi luonut keskuudessaan tai sellaisista merkittävistä hyödyistä, innovaatioista tai taiteen suuntauksista, jotka saisivat kiittää sitä olemassaolostaan, saattaa vielä tapahtua, että tämän ryhmän olemassaolo ennen pitkää kyseenalaistetaan.

Aristokratia, parhaiden valta, on ylpeä sana. Ylpeydestä tulee tyhmänylpeyttä niin pian kuin parhaiden valta rappeutuu pelkäksi oligarkiaksi eli harvainvallaksi ja kun sen etuoikeudet eivät enää perustu sen antamaan panokseen vaan täysin irrationaalisiin sääntöihin ja pykäliin. Ranskan vallankumouksen aikaan laulettiin:

Ah ! ça ira, ça ira, ça ira !

Les aristocrates à la lanterne.

Ah ! ça ira, ça ira, ça ira !

Les aristocrates on les pendra.

Si on n’ les pend pas

On les rompra

Si on n’ les rompt pas

On les brûlera.

Ah ! ça ira, ça ira, ça ira,

Ah ! ça ira, ça ira, ça ira,

 

“Aristokratia” oli sekä luokkana että sanana kompromettoinut itsensä ja tuon nimen kantajat haluttiin ripustaa lyhtypylväisiin tai hävittää vielä julmemmin. Venäjällä on seiniltä saanut lukea grafitteja, joissa samaan paikkaan on toivotettu ”demokraatit”.

 Ellei tämä globaali maailmanjärjestys, jossa demokratian nimiin vannovilla valtioilla on suuri sanansija, pysty edes yhdessä tekemään mitään sille turhalle joukolle, joka kahmii yhä enemmän itselleen sitä, mitä maailma tuottaa, on helppo ennustaa, että tuloksena on kriisi. Aristokraattien tilalle voivat taas, ansiottaan tai ansaitusti, tulla demokraatit, mikäli järjestelmä rappeutuu Aristoteleen tunnettua kaavaa noudattaen.