Sombra -henkinen pimeys

 

Baskerien sota

 

Juan Eslava Galán, Una historia de la guerra civil, que no va a gustar a nadie. Planeta 2023 (2005), 400 s.

 

Juan Eslava Galán on espanjalainen historioitsija, joka on julkaissut useita populaareja esityksiä, joissa aikalaisnäkökulma tuodaan usein esille ruohonjuuritason dokumenttien kautta. Sehän on nyt ollut kaikkialla muotia parin vuosikymmenen ajan eikä se huono muoti olekaan.

Galánin teokset ovat käsitelleet Amerikan valloitusta, Raamattua, Venäjän vallankumousta, Espanjan historiaa, ensimmäistä ja toista maailmansotaa sekä maailmanhistoriaa ja alaotsikkoina on aina ollut ”kerrottuna skeptikoille” -contada para escépticos.

Tämä antaa jo aavistuksen tyylistä, jota halutessaan voi pitää lukijoiden kosiskeluna, mutta on se ainakin elävää kerrontaa. Selvää tietysti on, ettei kirjoittaja ole kaikkien alojen spesialisti, sen sijaan hän yrittää olla generalisti, mikä ei sekään ole tarpeeton rooli.

Hän on myös palkittu kaunokirjailija ja tämä yhdistelmä tuo mieleen Eduard Radzinskin, joka on myös lukemisen arvoinen, kunhan nyt muistaa, ettei kaikkein komein kerronta välttämättä aina ole kaikkein täydellisintä totuutta, jos sitä lainkaan. Joka tapauksessa ainakin tämä teos on varustettu asianmukaisin viittein ja siinä on selvä pyrkimys aidosti ymmärtää merkillistä tapahtumasarjaa.

Tämän kirjan otsikkoon tekijä ei ole kirjoittanut tuota tavanomaista ”skeptikoille” sanaa, johtuen epäilemättä siitä, että teema on espanjalaisille yhä kipeä ja skeptisyyteen liittyy tietty kepeyden sävy. Olihan heidän kansalaissotansa vasta kaksikymmentä vuotta meidän kapinamme jälkeen ja vuonna 2005 oli yhä paljon elossa niitä, jotka sen muistivat tai ainakin olivat kuulleet silminnäkijöiden ja osallistuneiden kertomuksia.

Meidän kansalaissotamme oli sekin aivan uskomaton tarina, jossa ihmisten pedonvaistot puhallettiin henkiin aivan äkkiä ja yllättäen. Tässä suhteessa se muistutti Espanjan tapahtumia, jotka kuitenkin jatkuivat paljon kauemmin ja kehittyivät vallankaappauksen sijasta suorastaan kansainväliseksi konfliktiksi.

Espanjan kansalaissodan uhrien määräksi on usein arvioitu noin miljoona, mutta kirjoittajan arvion mukaan puolet tästä on oikeampi luku. Siitä noin puolet tapettiin selustassa. Espanjan väkiluku oli tuolloin 24 miljoonaa. Suomessa taas oli vuonna 1918 noin kolme miljoonaa ihmistä, joten halukkaat ruumiinlaskijat voivat uhrien lukumääriä verrata.

Historiallisten tapahtumien merkitys ei kuitenkaan redusoidu mihinkään numeroihin. Kyseessä olli sekä Suomessa että Espanjassa vallankumous, ennen muuta tragedia, vaikka ei ilman komediankaan aineksia. Suomessa se tehtiin ylhäältä päin naapurimaan tuella, Espanjassa se päästettiin valloilleen hieman samaan tapaan kuin Venäjällä, mobilisoimalla kansaa aseisiin.

Venäjän vallankumouksen kanssa Espanjan kansalaissodalla onkin paljon yhtäläisyyksiä, vaikka muuan olennainen tekijä puutuu – maailmansota ja miljoonat demobilisoidut tai ainakin demoralisoidut rintamamiehet.

Mutta jääköön nyt näiden asioiden pohtiminen tässä toistaiseksi. Muuan seikka jäi minua kiinnostamaan luettuani ensimmäiset sata sivua. Kyseessä oli se vallankumouksellinen psykologia, jota Venäjän osalta on huolellisesti tutkinut muun muassa Boris Kolonitski, jota olen referoinutkin. Jotakinhan siitä löytyy myös suomenkielisestä kirjallisuudesta, esimerkiksi Anthony Beevorilta.

Kun erilaiset sosialistit, kommunistit ja trotskilaiset mobilisoitiin tukemaan Espanjan laillista hallitusta ja heille annettiin aseet, syntyi kammottava armeijan tapainen kaarti (vrt. Vihavainen: Haun katalonia tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Kun erinäiset kuppikunnat saivat käsiinsä aseet ja luvan tappaa, ottivat he joillakin alueilla kaiken mahdollisen vallan käsiinsä ja aloittivat vallankumouksellisen, uuden kulttuurin. Siihen kuului tietenkin ennen muuta tasa-arvoisuus.

Sen takia oli luovuttava titteleistä, mukaan lukien herra, rouva, neiti ja niin edelleen. Teitittelyä ei sallittu, eikä edes ollut sopivaa tervehtiä sanomalla hyvää päivää, hyvää huomenta jne. Sen sijaan sanottiin vain terve! (Salud). Ei sopinut myöskään puhua johtajista (jefes), vaan sen sijaan oli ”vastaavia” (responsables, vrt. ns. taistolaisten käyttämä kieli).

Kaikkia nimitettiin tovereiksi ja aluksi kaikkea kurinalaisuutta halveksittiin -sortoa mikä sortoa. Muuan merkittävä intellektuelli ja antifasisti Camilo José Cela toimi roolinsa arvon mukaisesti kehottaessaan lietsomaan kurittomuutta: ”Compañero, fomenta la indisciplina!”. Voinee sanoa, että hän tänäkin päivänä ansaitsisi paikkansa älymystön riveissä.

Kuten Venäjällä, tasa-arvoa pyrittiin ulottamaan kaikkialle ja alistetut ryhmät, kuten kengänkiillottajat muodostivat omia yhdistyksiään. Venäjällä tarjoilijat marssivat mielenosoituksissa kantaen banderollia, jossa vaadittiin alentavien juomarahojen lopettamista.

Espanjassa myös prostituoidut nousivat vaatimaan oikeuksiaan heitä riistäviä matameita vastaan. Anarkistitkin julistivat, että työskenteleviä tyttöjä on palkittava sen sijaan, että heitä ostettaisiin. Koko ammattia pyrittiin muutenkin kehittämään humaanimmaksi ja joissakin bordelleissa kuuluu olleen teksti: ”Toveri, kohtele hyvin valitsemaasi toveritarta. Ajattele, että se voisi olla sinun tyttäresi tai sisaresi”.

Kun Lenin saapui vuonna 1917 Venäjälle, hänet kuvatiin vielä Tukholmassa päässään lierihattu. Sen jälkeen hän käytti aina lippalakkia, sillä lierihatusta oli tullut muuan keskeinen porvarillisuuden symboli yhdessä silmälasien kanssa. Niiden perusteella luokkatietoisuutta hehkuvat proletaarit saattoivat pieksää tai tappaakin ihmisen -luokkavihollisen.

Espanjassa sama päähine sai saman merkityksen. Lierihattu (sombrero, sanasta sombra, varjo, ei tarkoita vain meksikolaista valtavaa päähinettä vaan lierihattua yleensä) tuli porvariston symboliksi yhdessä solmion kanssa. Solidaridad Obrera-niminen lehti julisti, että lierihattu on antiesteettinen, tarpeeton päähine, jonka tarkoitus on osoittaa ylemmyyttä. Sitten kun kaduilla ei enää näy sellaisia päähineitä, on vallankumous voittanut.

Lierihattujen valmistajat, sombrereros, kävivät vastahyökkäykseen ja julistivat kuuluisien lääkärien todistavan, että kulkeminen kadulla ilman hattua, pää paljaana, altistaa vakaville sairauksille, kuten aivojen pehmenemiselle auringon vaikutuksesta, joten on syytä käyttää joko lakkia tai lierihattua. Kaikkien on ainakin syytä pitää päänsä peitettynä!

Jotkut vallankumoukselliset pettivät sen mustalla tai punaisella huivilla, mutta hyvin yleiseksi näyttää tulleen myös baskeri, jonka vallankumouksellinen symboliikka on Suomessakin ollut havaittavissa etenkin 1930-luvun kuvissa, mutta myös myöhemmin.

Sodan päätyttyä muuan madridilainen hattuliike keksi mainion myyntikikan ja julisti: ”punaiset eivät käyttäneet lierihattua”! Hengenvaarallisesta päähineestä voitiin nyt ainakin yrittää saada jonkinlaista henkivakuutusta.

Tätä hattujen ja myssyjen symboliikkaa mietin Espanjan kuuman auringon alla uudessa lierihatussani, jonka arvon ymmärsin vaistonvaraisesti. Nyt, täällä kylmässä pohjolassa ei sombrerokaan enää tunnu riittävältä. Nuoskalla vielä menee paksu lippahattu korvuksilla, mutta käsillä on syytä pitää myös karvareuhka (ven. treuha, треуха).