Lienee parempi olla kuin ei-olla

 

Onni on

 

Näin Onnellisten saarilla, joka kenties oli sama kuin muinainen Arkadia, tulee ajatelleeksi, mitä onni oikein tarkoittaa. Antamatta kotiin jääneen etymologisen sanakirjan häiritä lähden siitä, että suomen mielessä onni tarkoittaa sitä, että jotakin on, sen sijaan että se puuttuisi.

Joskushan kuulee jopa sanottavan, onhan tässä tätä olemista. Se kai tarkoittaa, ettei mitään puutu. Oleminen voisi olla tässä tapauksessa latinaksi /englanniksi fortuna/fortune.

Suomalaiset onnellisuustutkijat ovat selvittäneet, että onni otetaan meillä vakavasti ja syvähenkisesti käyttääkseni 40-luvun käsitettä. Ei se tarkoita rahassa kylpemistä, ylensyöntiä tai vastaavaa. Siinä ovat mukana intiimeimmät asiat perheestä, työn mielekkyydestä, terveydestä ja niin edelleen.

Valtiolta ei onnea kannata sellaisenaan yrittää ulosmitata. Se saa olla sen sijaan aineellisen järjestyksen takaaja ja taata sen, että rahaa ja oikeudenmukaisuutta voisi tulla riittävästi.

On huomioarvoista, että onnea nimitetään monella eri nimellä. Onnistumisessakin tarvitaan onnea/lykkyä/lycka, mutta ei se vielä ole samaa kuin autuus tai hyvä elämä tai mitä niitä nyt on.

Eri kielissä on erilaisia onnellisuuden lajeja. Samuel Johnson totesi joskus, että raavintolan tuoli on inhimillisen onnen valtaisuin: A restaurant seat is the throne of human felicity.

Happiness on vähän vähäpätöisempää ja epämääräisempää: jos joku is happy with something, niin hän nyt vain on siihen tyytyväinen.

Latinalainen sanaparsikin kyllä kertoo: Dives est cui satis est quod habet. Rikas on se, jolle riittää se, mitä hänellä on. Rikas on silloin samalla myös onnellinen merkityksessä happy. Hän ei ole hapless. Täyttääkö tämä olotila beatitudon tai felicitaksen kriteerit ei samalla suinkaan ole varmaa. Päällekkäin ne paljolta menevät.

Muuan onnellisuuden ominaisuus on, että se ei ole summa- vaan tulokäsite. Kaikkien tulon tekijöiden itää olla kohtuullisella tasolla ja yli nollan, muuten tuloksi saadan nolla.

Jos vaikkapa henkilön isovarvas on sietämättömässä kunnossa, eivät rikkaus, vaikutusvalta, perilliset ja niin edelleen yhdessäkään tai niitä lisäämällä pysty vielä kumoamaan terveyden puutetta.

Mutta onhan näitä pohdittu. Otinpa taas tässä kerrattavaksi muinoisia kyhäyksiäni, joita yhteensä tästä aiheesta lienee kymmeniä. Kaikkihan ne ovat puutteellisia, mutta saahan niistä aihetta pohdintohin, jos silläkään nyt on mitään väliä. Onnellinen tuskin viitsii sellaiseen edes vaivautua.

Ja Arkadiassakin ovat käärme ja kuolema. Nykyään Kanarialla tavataan kalifornialainen kuningaskäärme, jota siellä ei ennen ollut. Joku on sen tuonut.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2022

Onnea, onnea!

 

Onnea, lykkyä ja tuuria

 

Dion Prusalainen. Onnellisuudesta. Muinaiskreikasta suomentanut ja esipuheen kirjoittanut Juhana Torkki. Otava 2022, 135 s.

 

Maailman onnellisimman kansan jäseninä tiedämme, että kyse on vakavasta asiasta, kun onnellisuudesta puhutaan. Sitä paitsi sanalla viitataan monenlaisiin asioihin ja eri kielissä ilmeisesti myös erilaisiin.

Hemingway pohdiskeli, että joskus iltapäivällä Afrikassa, päivän toisen viskin jälkeen -sen, joka maistuu kaikkein parhaimmalta- silloin hän tunsi olleensa täysin onnellinen.

En epäile asiaa. Hemingway varmaankin felt happy. Hän tunsi olonsa autuaaksi (lat. beatitudo, ruots. salighet, ven. blaženstvo jne.) oliko hän nyt sitten myös onnellinen merkityksessä felix, glücklich, stšastliv, lycklig jne., ei vielä ole selvää.

Ihmistähän saattaa lykästää, voi olla hyvä onni ja tulla onnenkantamoinen, mutta ei hän välttämättä sillä ole vielä saavuttanut onnea. Venäjäksi kun toivotetaan lykkyä tykö (ruots. lycka till), sanotaan udatši, mikä viitannee sanaan udatšja, onnistua. Voi myös toivoa uspehov, joka kiinnostavasti tulee sanasta uspevat -ehtiä. Kun vain ehtii jotain tekemään, niin tuleehan niitä onnistumisia.

Onnella tarkoitetaan myös olotilaa, jonka ihminen on saavuttanut. Latinaksi felicitas on enemmän kuin pelkkää hetken hyvää mieltä. Venäjäksi vastaava sana stšastje viittaa osaan, hyvään osaan (tšast), joka on ihmiselle sattunut. Karjalan kielessä tunnetaan myös sana ozakas, joka tarkoittaa onnellista. Huomasin, että talvisodan aikana ne kehuivat olojaan sanomalla ”me olemme ozakkahat”.

Niinhän mekin olemme tämän hallituksemme ihastuttavassa syleilyssä, mitäpä syntiä salaamaan ja onnea kätkemään. Meidän onnemme on samaa kantaa kuin virolaisten õnn, josta myöskään ei oikein tiedetä, mitä se tarkoittaa. Ehkäpä sitä, että jotakin -siis osaa- on, eikä puutu.

Ehkä olemme kuin Felix-kissa, täällä tunnetun maailman äärellä, jossa kermaa tuodaan aina tarvitessa eteen ja hiiriä riittää.

Tervehdyksiin ja onnitteluihin en tässä puutukaan. Nekin kyllä ovat eri kielissä kiinnostavan erilaisia. Mutta itse onnellisuuden käsite, sen kriteerit ovat myös kiinnostavia.

Aristotelinen käsitys onnellisuudesta tarkoittaa tunnetusti sitä, että ihminen saavuttaa olemuksensa, tulee sellaiseksi kuin hän on, eli sellaiseksi kuin hänet on tarkoitettu ja sellaiseksi kuin hän voisi tulla diis secundis eli jumalten ollessa suotuisat.

Aristotelinen ihminen on mitä ilmeisimmin yksineuvoinen, ruumiiltaan ja hengeltään terve yksilö, joka toteuttaa nimenomaan ihmisyyden mahdollisuuksia, eikä siis esimerkiksi pyri eläimille tyypillisiin päämääriin. Ihminen on homo politicus (zoon politikon), joka elää yhteisössä, hän on homo faber eli seppä, homo ridens eli nauravainen ja niin edelleen.

Ihminen mahtaa olla onnellisuutensa äärillä harjoittaessaan sepän ammattia ja nauraessaan kollegoiden vitseille seppien liiton vuosikokouksessa.

No, varmasti tässä on kyseessä vain yksi mahdollinen onnellisuuden tapaus. Onnellisuus merkityksessä felicitas on vakava asia, johon liittyy myös suru ja tuska, joka ihmisen elämään kuuluu. Suotta ei muuan hedelmällisyyshoitojen klinikka ole nimeltään felicitas.

Kun se parasta on ollut, on se työtä ja vaivaa ollut, ovat jotkut vanhat ja viisaat muistelleet. Mutta nykyrunouden mukaan onnea kannattaa etsiä aivan erityisesti toisen sukupuolen yhteydestä. Tanssilavoilla esitetyissä lauluissa onni on yleensä aivan keskeinen teema ja samahan koskee tiettyä kirjallisuudenlajia, juuri sitä, jossa lemmenasiat ovat vahvasti esillä.

Mutta ei onni ole pelkkää intohimoa ja kiistaa on ollut aina siitä, onko se sitä lainkaan. Sokrates kysyi aikoinaan sofisteilta, kuka on kaikkein onnellisin ja saatuaan kuulla, että se on hän, jolla on paljon voimakkaita intohimoja ja joka saa niitä vapaasti tyydyttää.

Jaha, tuumasi suuri ateenalainen. Kaikkein onnellisin on siis koira, jolla on syyhytauti eli kapi ja joka saa vapaasti raapia itseään…

Tähän onnellisuuden määritelmään ei sitten oltukaan tyytyväisiä ja Sokrates johdatteli sofisteja näkemään asian hienostuneemmin, etten sanisi sofistikoituneemmin.

Dion Prusalainen on vähemmän tunnettu antiikin filosofi, joka mahdollisesti kuuluu lukea nimenomaan sofisteihin. Joka tapauksessa hänen ajatuksensa ja päätelmänsä onnellisuudesta ovat sangen kiinnostavia ja yhäkin ajankohtaisia.

Antiikin ihmisistä oli selvää, ettei orjuus kuulunut onnellisuuteen. Nykyäänhän asia näyttää olevan toisin ja saamme päivästä päivään lukea, miten tuo tai tämä julkisuuden henkilö nöyryyttää itseään olemalla nautintoaineiden, julkisuuden, seksin tai minkä tahansa orja. Ja onnellisiksi heidät kai kuvataan.

Orjuus ei tarkoita kuriin alistumista, mikä on vapaaehtoista. Jopa Persian suurkuningas totteli myrskyävällä merellä nöyrästi kapteenia, jonka tiesi parhaiten pystyvän hallitsemaan tilanteen. Myös kuorolaiset tottelevat kuoronjohtajaa eikä omavaltainen sooloilu auttaisi ketään tulemaan entistä itsenäisemmäksi ja vapaammaksi.

Pahimpia tyhmyyden lajeja ja onnen esteitä ovat ne, jotka liittyvät laumaan ja sen käyttäytymiseen. Ns. sopuli-ilmiö (Dion ei käytä tätä termiä) aiheuttaa, että epävapaat ihmiset säntäävät kaikessa matkimaan joukkoa ja irtisanoutuvat omasta järjestään. Jokainen asia olisi kuitenkin tutkittava järjen eikä yleisen mielipiteen avulla.

Vain viisas ihminen on onnellinen ja tyhmää hänen daimoninsa kiusaa ja kurittaa jatkuvasti. Viisas ihminen ymmärtää myös sen, ettei hänen kannata etsiä mietiskelyrauhaa uusista paikoista, vaan kannattaa vetäytyä hälinästä omaan itseensä vaikkapa keskellä toria, jos tarvitaan.

Nautinnonhalu on petollista, sillä se muuttaa ihmisen siaksi, kuten Kirke-velho Odysseuksen miehet. Parempi olisi ilmeisesti olla filosofi Diogeneen tavoin. Viisautta lukuun ottamatta hänellä ei ollut mitään, mutta hän ei myöskään kaivannut mitään muuta.

Epäilemättä aikalaiset usein pilkkasivat Diogenestä ja vertasivat häntä koiraan, jota sana kyynikko juuri merkitsee. Dion arvostaa tätä mestaria kuitenkin sangen suuresti, eivätkä hänen ajatuksensa ole turhimmasta päästä nykyaikanakin luettaviksi.

Lähettänyt Timo Vihavainen klo 8.14 5 kommenttia:   

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Tyytyväisyyden ongelmia

 

Arkadialaisia pohdintoja

Et in Arcadia ego

Kun nyt sattuu olemaan kaunis ilma, vene erinomaisessa satamassa ja asiat luulojen mukaan muutenkin kunnossa, tulee mieleen, että on syytä tyytyväisyyteen. Ehkä pitäisi vain keskittyä siihen?

Sellainen tila, jossa ihminen on täysin tyytyväinen, ei ole helppo hankkia ja on sitä paitsi altis katoamaan.

Antiikin auktorit pohdiskelivat asiaa hyvin paljon. Hieman outoa on, että sen problematiikka ei erityisemmin näytä meidän aikaamme kiinnostavan, vaikka onnen tavoittelu on suorastaan virallinen päämäärämme, ainakin USA:ssa perustuslain mukaan. Ja sehän on meidänkin esikuvamme.

Antiikin parhaat päät taisivat yleensä päätyä siihen tulokseen, että onni on hyveessä (arete, virtus), joka on kestävä eikä aistinautinnossa, joka on sekä häilyvä että turmiollinen, siis kohtuuttomana. Kohtuullisuus taas kuuluu hyveisiin.

Uskon tämän mielelläni. Selvältä myös näyttää, ettei tyytyväisyys, saati onni ole staattinen tila, joka voisi jatkua pitkiä aikoja.

Hyve synnyttää terveen ruumiin ja vireän hengen, mikäli jokin ulkopuolinen tekijä ei tätä estä. Sellainen taas vaatii päästä purkamaan energiaansa. Tämä kai lienee ainakin länsimainen käsitys onnesta. Mietiskelyyn keskittyvässä itämaisessa filosofiassa asia taitaa olla toisin.

Mystiikassa uppoudutaan muuttumattomuuden maailmaan, näin olen ymmärtänyt, mutta eikö jopa askeesi vaadi vaihtelua antaakseen tyydytystä? Vai onko yksitoikkoisuuden piina myös palkitsevaa, jos asian oikein ymmärtää?

Joka tapauksessa minusta näyttää siltä, että esimerkiksi mammonaa määrättömästi kahmineet yksilöt ovat ongelmissa, kun heidän pitäisi ryhtyä onnellisiksi. Asiahan ei hoidu sillä, että niin päätetään.

Saarnaaja tunnetusti varoitti mammonasta ja kertoi, että rikkaalle ei hänen omaisuutensa anna rauhaa päivällä eikä yöllä, kun taas köyhä nukkuu makeasti, vailla huolia ja vastuuta.

Tuossa Saarnaaja taisi idealisoida köyhyyttä, joka ainakin nykyään todennäköisemmin lienee loputtomien huolien painama tila, mutta tokihan noita huolettomia kulkureitakin on oikeasti ollut, näin kerrotaan. Kovin harvinainen tyyppi kai sentään lienee kyseessä.

Paratiisi, pysyvä onni on mystinen tila, jota on monin eri tavoin kuvattu. Muhammedilla se tunnetusti on varsin aistimusvoimainen yltäkylläisyyden ja kypsän viisauden merkillisesti yhdistävä tila, jossa on kaikenlaisia herkkuja eri tarkoituksiin, mutta ei sen sijaan riitaa eikä turhaa puhetta.

Kristillinen paratiisi vaikuttaa henkisemmältä ja jotenkin staattisemmalta. Itämainen ajattelu menee vielä enemmän tähän suuntaan ja nirvanassa ei ainakaan ulkopuolisen ymmärryksen mukaan taida olla enää yhtään mitään.

Kiinnostava paratiisi on se psykedelinen väriloiston maailma, josta Aldous Huxley, rohtojen kokeilija, on puhunut (The Doors of Perception). Se tuntuu kuuluvan jotenkin eri ulottuvuuteen kuin normaali maallinen elämämme ja sijoittuu vaikeasti staattisuus-dynaamisuus –akselille.

Täällä maan päällä me nyt kuitenkin elämme tunnetusti ihmisen parasta aikaa ja useimmat tavoittelevat onnellisuutta tai vähintään halujensa tyydytystä tavanomaisin konstein, tajuntaa laajentamatta.

Konstit ovat monet. Muistelen William Jamesin teoksessaan Uskonnollisen kokemuksen muodot, siteeranneen jotakuta henkilöä, joka sanoa murjaisi, että olut on antanut ihmiskunnalle enemmän esimakua paratiisista kuin kaikki rukoukset yhteensä.

Tähän en ota kantaa. Joka tapauksessa lienee havaittavissa, ettei oluen tai muun alkoholin avulla voi loputtomasti tai edes kauankaan hankkia myönteisiä elämyksiä ja onnellisuutta tuskin lainkaan. Alkoholi lienee pikemmin depressantti, pitemmän päälle.

Toki lyhytaikainen onnen tila tuntuu monen mielestä sisältävän lepoa ja yltäkylläisyyttä, joihin yhdistyy nautinto. Charlews Kingsleyn runosta The Last Buccaneer löydämme idyllin:

Oh, sweet it was in Avès to hear the landward breeze
A-swing with good tobacco in a net between the trees,
With a negro lass to fan you while you listen’d to the roar
Of the breakers on the reef outside that never touched the shore

 

Ja Jylhän käännöksenä:

 

Suloista oli kuulla taas maatuulten huminaa

riippumatossaan näin hengähtää suuss’ oivaa tupakkaa

kun neekertyttö viuhkallaan sua varjos leyhyttäin

ja valtameren mainingit löi etäällä rantaa päin

 

 

Myönnän, että tämä kohta on aina vedonnut minuun. Siinä sitä ollaan, vaarojen ja vastusten jälkeen, yltälkylläisyyden äärellä. Nyt maistuu vaikkapa kylmä tynnyriolut!

Muuten, viimeinen bukanierikaan nei nauttinut täydellisestä staattisesta onnesta. Jo pelkkä riippumaton heilutus merkitsee vaihtelua, viuhkan liike ja mällin muikea potkaisu kurkussa olivat tapahtumia.

Hemingway se taisi olla, joka sanoi vielä yhden tähän staattisen kylläisyyden tunnelmaan sopivan mietelmän: Joskus iltapäivällä Afrikassa, päivän toisen viskin jälkeen, sen, joka maistuu kaikkein parhaimmalta –silloin tunsin olevani täysin onnellinen…

Mutta toisen viskin puraisussa oli oma dynamiikkansa ja sen lämmittävä vaikutus oli vain hetkellinen. Kolmattahan se vielä jossakin vaiheessa kaipasi…

Vaikka onnellisuus, siis ainakin tässä rajoitetussa mielessä täydellisenä tyytyväisyytenä, näyttäisi olevan jokseenkin staattinen tila, joudutaan se lisäksi aina ostamaan, jopa kalliisti.

 

Bukanieri nautti, kun sai olla rauhassa meren vaaroilta ja raivolta, Ernst-pappa joutui matkustamaan Afrikkaan ja siellä pelkäämään villieläimiä, joita ehdoin tahdoin meni härnäämään, kunnes löysi rauhan sataman terassilta.

Tuntuu siltä, että moni yrittää päästä tyytyväiseksi väkisin, pelkällä päätöksellä ja tietyllä rekvisiitalla. Kai sekin voi onnistua. Viskiä, riippumattoja ja purutupakkaa on saatavilla kohtuuhintaan. Potentiaalista seuraakin on maailma täynnä.

Tämä taitaa olla sitä nykyaikaista onnellisuutta sanan hieman vulgaarissa, tyytyväisyyden mielessä.

Antiikin filosofiassa nousi aika tärkeäksi ajatus ataraksiasta eli mielen tasapainosta, jota ulkoiset ärsykkeet eivät päässeet sekoittamaan tai jopa apatiasta (apatheia), joka merkitsi vapautta intohimoista.

Tämä näkyi erityisesti stoalaisuudessa, joka liittyy antiikin kulttuurin ylikypsyyden ja rappion aikaan. Voisi olettaa, että nykyaika kehittää vastaavia ilmiöitä. Mutta ehkä aika ei vielä ole kypsä.