Intohimoja Andalusiassa

 

Maallinen ja taivaallinen rakkaus

 

Juan Valera, Pepita Jiménez, suomentanut Margareta Konkka, Arvi A. Karisto 1969, 230 s.

 

Kuten suomentaja esipuheessaan kertoo, tämän kirjan tekijä oli todellinen aristokraatti ja maailmanmies, josta tuli myös Espanjan Kuninkaallisen Akatemian jäsen, senaattori ja diplomaatti, muun muassa maansa suurlähettiläs Yhdysvalloissa.

Tämän kirjan Valera julkaisi yli viisikymmenvuotiaana ja se maksoi hänelle mahdollisuuden palvella lähettiläänä Pyhän istuimen luona.

Paavi ei antanut agremangia, sillä tässä kirjassa hengellinen kutsumus saa väistyä maallisen intohimon tieltä. Näihin aikoihin paavit kävivät jälkijoukkotaistelua sekä hengellisellä että maallisella alalla. Kirkkovaltio menetettiin, mutta sen sijaan hyväksyttiin oppi paavin erehtymättömyydestä ja Neitsyt Marian synnittömästä sikiämisestä.

Kirja ilmestyi vuonna 1874 ja sai suuren menestyksen. Se kuvaa elämää andalusialaisessa pikkukaupungissa. Miljöö oli tulevalle maailmanmiehelle jo lapsuudesta tuttu.

Aikakausi oli suuren muutoksen, modernisaation aikaa, mikä ei erityisen selvästi näy kuvatussa miljöössä. Tosin todetaan, että uskonnollisuus on siellä menettänyt tavattomasti merkitystään, vaikka kukaan paikallisista asukkaista ei koskaan ollut lukenut ainuttakaan liberaalia kirjaa. Jostakin vain oli tuo voltairelainen henki suodattunut Andalusian maaseudullekin.

Tuon seudun elämää kirjassa kuvataan sangen kiinnostavasti ja seikkaperäisestikin: talojen rakennetta, johlia, ruokalajeja, kansankerrosten suhteita ja niin edelleen. Samaan aikaan kävivät myös loviisalaiset kuunarit jatkuvasti Cádizissa, mutta niistä ei kirjassa sentään mainita…

Kertoja itse ei ole mikään romantikko, kuten espanjalainen wikipedia humauttaa, vaan sen sijaan oike elämäniloinen andalusialainen epikurolainen ja liberaali, joka tosin ei tyrkytä katsomuksiaan muille. Niinpä Pepita Jiménezinkin voi halutessaan lukea vaikkapa uskonnollisen kilvoittelun reportaasina tai sitten maalllisen rakkauden puolustuspuheena.

Maallinen rakkaushan se lopulta kirjassa voittaa ja loppu on niin onnellinen kuin voi toivoa, vaikka lähtökohdat näyttävät olevan toivottomat: nuori, kaksikymppinen leski on sekä isän että pojan rakkauden kohteena.  Valera kuuluukin sanoineen, ettei romaanin pidä matkia elämää, vaan olla kauniimpi.

Kaksikymmpinen poika, joka aikoo pappisuralle ja lähetyssaarnaajaksi, pyrkii pitämään tunteensa ”puhtaana” kristillisenä agapena, mutta minkäs hän erokselle voi. Hän on mies eikä eunukki.

Pepita taas on naisellisen tenhovoiman olennoituma, vaikka pysyttäytyy ehdottoman pidättyväisenä ja siveänä.

Kun naisilla tähän aikaan oli tapana käyttää silmiään taisteluaseina, joilla lähetetään salamoita ja viestejä, kuten kirjoittaja sanoo, pysyvät Pepitan sanomattoman kauniit silmät aina rauhallisen hyvyyden rajoissa, ainakin tiettyyn pisteeseen saakka.

Silmiä lukuun ottamatta naisellisia suloja on näkyvillä vain käsissä, jotka myös ovat lumoavan kauniit. Kirjassa ei mainita, käyttivätkö naiset vielä mantiljaa, mutta ei se tähän aikaan Espanjassa tuntematon ollut. Silmiä sekään ei kätkenyt sen enempää kuin burkha.

Seksi mainitaan vain unien ja mielikuvituksen kohteena, alastomasta naisvartalosta ei puhuta. Siitä ei myöskään koskaan näkynyt julkisesti oikeastaan mitään, mutta juuri siksi se oli sitäkin tärkeämpänä aina miesten mielessä.

Mitä nuoren lesken asemaan yhteiskunnassa tulee, hän oli valtiatar omassa taloudessaan ja vieläpä huomattavan varakas. Tuohon aikaan vanhempien ja emännän valta olivat usein omalla alueellaan erittäin suuret jopa periaatteesa ja käytännössä joskus sitäkin suuremmat, mikä nykyään kovin usein unohdetaan.

Pepita oli siis täysin itsenäinen ja hallitsi ympäristöään pehmeällä auktoriteetillaan hyväntahtoisen despootin tavoin. Kosijoita kohtaan hän oli taipumaton eikä koskaan keimaillut, vaan säilytti yksinkertaisen arvokkuutensa.

Kirjoittaja vatvoo kauan ja perusteellisesti nuorukaisen ja nuoren lesken sielunelämää ja sen salaisia ja tiedostettuja pyrkimyksiä paljon mutkikkaammin kuin mikään psykoanalyysi tekisi. Hengellisen suuruuden päämäärä, jota ei suinkaan banalisoida, elähdyttää jaloa nuorukaista, jota kiehtoo myös pyhä mystiikka, mutta ehkä hän haluaakin valloittaa väkisin ja nopeasti sellaista, joka voidaan saavuttaa vain loputtomalla kilvoittelulla?

Kirjoittajan asenne päähenkilöiden pyrkimyksiin nähden on hyvin vakava ja sympaattinen ja lukija odottaa kaiken ehdottomasti päättyvän tragediaan.

Sen sijaan Oidipuksen rooliin jo kauhistuneesti joutunut poika saakin isältään naurun säestämän siunauksen ja nuoripari vihitään avioliittoon ja lienee elänyt onnellisena elämänsä loppuun saakka.