Kun mannerlaatat liikahtelevat

 

Mitä matkittiin eilen ja tänään, mitä matkia huomenna?

 

Jokainen Venäjän historiaa hiukankin selaillut muistaa Pjotr Jakovlevitš Tšaadajevin, jonka ”filosofinen kirje” vuonna 1836 nosti esille venäläisen kulttuurin kohtalonkysymyksen ja pani alulle sen slavofiilien ja zapadnikkien henkisen taistelun, joka raivoaa erityisen kiivaana taas tänään.

Kysymys oli venäläisen kulttuurin omaperäisyydestä. Oliko yläluokkaisen Venäjän koko kulttuuri ja sen tavoittelema hienostuneisuus pelkkää matkimista ja onnistuiko sekään edes hyvin? Oliko koko maa lähtenyt hedelmättömän apinoinnin tielle luomatta itse mitään alkuperäistä ja arvokasta ja ymmärtämättä sellaiseen edes pyrkiä?

Nikolai I:n Venäjä, joka pari vuotta aiemmin (1833) oli julistanut itsensä Eurooppaa ylemmäksi kulttuuriksi niin sanotun Uvarovin kolminaisuuden (ortodoksia, itsevaltius, kansanomaisuus) mukaisesti, selitti kirjoittajan hulluksi.

Se yritti painaa villaisella koko suuren peruskysymyksen, joka ei kuitenkaan suostunut tulemaan unohdetuksi ja joka siitä lähtien ei ole lakannut painamasta venäläisen älymystön mieltä.

Tšaadajevin isänmaallisuudessa ei ollut valittamista. Vuoden 1812 sodassa hän oli kunnostautunut poikkeuksellisen rohkeana sotilaana, mutta itse asiassa tuo filosofinen kirje, henkinen pistoolinlaukaus yössä, kuten sitä on nimitetty, vaati vieläkin suurempaa rohkeutta. Se merkitsi asettumista sekä valtion että lauman tuomiovallan ulkopuolelle.

Tšaadajevin pääajatus oli, että Venäjän sielu oli eksynyt umpikujaan omaksumalla  katolisuuden sijaan ortodoksisen uskonnon ja että paluu katolisuuteen, tuohon eurooppalaisuuden ytimeen voisi sen pelastaa.

Artikkelin herättämässä keskustelussa esille nousivat kuitenkin uskonnon sijasta ennen muuta kysymykset siitä, olisiko koko Pietari Suuren jättiläistyö Venäjän eurooppalaistamiseksi vietävä loppuun vai olisiko se kerta kaikkiaan hylättävä.

Ehkäpä sen sijaan olisikin etsittävä ja löydettävä uudelleen se venäläisyyden sydän, joka yhä oli turmeltumattomana talonpoikaistossa. Sehän ei koskaan ollut matkinut länttä eikä sitä tekisikään, ellei sitä siihen pakotettaisi.

Eipä näistä asioista tässä taas sen enempää, olkoon tämä johdatuksena tuohon venäläisen yläluokan ikuiseen matkimismaniaan, opeteltuun eurooppalaisuuteen, jossa vain pyrittiin olemaan mahdollisimman hyviä.

Kas näin kuvaili Ivan Turgenev venäläisen yläluokan puhumaa kieltäkin 1800-luvun puolivälissä:

 

lauantai 13. tammikuuta 2018

Omat ja vieraat

 

Vieraan kielen arvo

 

Ivan Turgenev asui suurimman osan aikuisikäänsä ulkomailla, enimmäkseen Ranskassa, mikä antoi kiinnostavaa perspektiiviä näkemyksille Venäjän oloista.

Yhä uudelleen Turgenev, kuten moni muukin 1800-luvun venäläinen kirjailija, palaa siihen, miten vieraat kielet hallitsevat hänen synnyinmaansa ylhäisön ja jopa säätyläistön elämää.

Ehdottomassa erikoisasemassa oli ranska, vaikka muitakin vieraita kieliä oli syytä osata:

Vladimir Nikolajitš puhui ranskaa mainiosti, englantia hyvin ja saksaa huonosti. Niinhän pitääkin olla: kunnollisten ihmisten on häpeällistä puhua hyvin saksaa; mutta jonkun saksalaisen sanan pistäminen puheeseen määrätyissä, etupäässä huvittavissa tapauksissa on sallittua, c’est même très chic, kuten Pietarin pariisilaiset sanovat… (Ivan Turgenev, Aateliskoti, käännös Siiri Hannikainen).

Pietarilaisen keikarin oli myös ehdottomasti osattava puhua ranskaa ilman vierasta aksenttia tai siis venäläistä aksenttia, pariisilainen kelpasi mainiosti.

Venäjän ylimystö todella myös osasi 1800-luvun ensi puoliskolla aina ranskaa, joten asialla sinänsä ei voinut mitenkään loistaa. Toisaalta provinssin pikkuaatelin piirissä saattoi syntyä turhia luuloja omista taidoista ja niitä pilkattiin Pietarissa heti.

Taidot hankittiin aina kotona, jossa ranskalainen tai sveitsiläinen mademoiselle ne lapsille välitti. Viimeisen silauksen antoi kuitenkin vasta pitempiaikainen oleskelu kohdemaassa, kulttuurin syntysijoilla.

Niin sanottu postkolonialismi on metodinen lähtökohta, jota on viime vuosina innolla sovellettu kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin, myös Venäjän historiaan.

Siellä se äkkiä katsoen näyttääkin toimivan hyvin. Venäjähän oli ”itseään kolonisoiva maa”, kuten maineikas historioitsija V.O. Kljutševski jo toista sataa vuotta sitten osoitti.

Venäjällä tilanherrat edustivat valtiovaltaa ja riistivät parhaansa mukaan myös omaksi hyödykseen ja työkseen rahvasta pyrkien siitä erottautumaan. Toisen kielen puhuminen oli erinomainen tapa alleviivata tätä omaa erikoislaatua.

Venäjän yläluokka oli kuitenkin samaa juurta kuin itse kansa. Toki osa, nimenomaan Baltiassa oli saksalaista, mutta se toimi Venäjällä yleensä virka-aatelina ja venäläisillä tiluksilla hallitsivat kotimaiset dvorjaanit (aatelisto, dvor=hovi) ja ruhtinaat.

Tapahtui niin kummallisesti, että oma äidinkieli jäi suorastaan syrjittyyn asemaan, kun vallasväki opetteli ensin 1700-luvulla saksaa ja sitten ranskaa ollakseen rahvasta parempaa.

Toki asia oli niinkin, että suuressa maailmassa oli osattava muita kieliä kuin venäjää, olihan ajan etevin kulttuuri omaksuttavissa ranskaksi ja oikeastaan vain ranskaksi.

Suurimmalle osalle aatelistoa vieras kieli oli joka tapauksessa tarpeellinen ensi sijassa sen statusarvon vuoksi.

Mikäli verrataan toisiinsa Venäjän ja Suomen oloja, voidaan todeta, että Venäjällä aatelisto sentään lähes aina osasi kansan kieltä.

Meillähän ei asia vielä 1800-luvun ensi puoliskolla suinkaan ollut näin. Venäläisten silmin katsottuna kyse oli vieraista kolonisaattoreista, kuten Baltiassakin. Baltiassa hallitsivat saksalaiset, Suomessa ruotsalaiset.

Miellä on toki asioista oma näkemyksemme ja suomenruotsalaisuuden ja balttilaisten paronien samaistaminen sopii lähinnä hevosmiesten ajatushautomon tasolle. Vastaavaa suurta kansallista kuilua ei meillä ollut, mihin suuresti myötävaikutti se, ettei kuilu rahvaan ja herrojen välillä mennyt kielirajaa pitkin. Ruotsinkielisen rahvaan määrä oli vielä sata vuotta sitten suuri.

 

Joka tapauksessa myös meillä pyrkimys erottautumiseen siirtymällä puhumaan ruotsia oli hyvin tunnettu ja suosittu asia, josta esimerkkejä helposti löytyy. Meillä kuitenkin syntyi myös näkemys suomalaisen rahvaan suuresta arvosta ja peräti jaloudesta ja se syntyi etupäässä ruotsinkielisen herrasväen piirissä. Nimet tietää jokainen.

Oikeus käyttää suomea oli erittäin arvokas ja suuri yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden, ettei sanoisi tasa-arvon edellytys, joka ei tullut kuin manulle illallinen.

Vielä sata vuotta sitten suomenkieli kantoi mukanaan tiettyä rahvaanomaisuuden leimaa ja henkilön arvostuksista riippui, oliko asia ihailtava vai päinvastoin. Meillähän valtavirta ennen pitkää sai paljon perusteita kansalliseen itseihailuun, jossa sitten päästiin merkittäviin saavutuksiin.

Vanha aristotelinen periaate opettaa, että äärimmäisyydet ovat aina vältettäviä. Se ei kuitenkaan nykyään ole kunniassa, äärimmäisyyksiinhän päinvastoin pyritään kaikissa mahdollisissa asioissa.

Tämä näyttää pätevän myös kielten opiskeluun. Nykyäänhän jokaisen on syytä oppia kansainvälisen kanssakäymisen lingua francaa eli englantia ja hän oppii myös, ellei sitä estetä.

Englanteja on kuitenkin yhtä monta kuin kansallisuuksia, kuten tiedetään. Lingua franca-englannin ei kannata pyrkiä olemaan mitään jenkkislangia eikä myöskään brittimurretta, saati nyt jotakin cockneytä jäljittelevää puhetta. Mitä vähemmän idiomaattisuutta ja ääntämyksellisiä jippoja, sitä parempi. Muidenkin kuin natiivien on puhetta ymmärrettävä.

Mutta toki inhimillinen turhamaisuus tunkeutuu nopeasti ja tehokkaasti tällaiselle alueelle, missä on mahdollista erottautua alempiarvoisena pidetystä massasta eli oman kansallisuuden enemmistöstä.

Klassinen venäläinen kirjallisuus palaa yhä uudelleen yhteen teemaan: briljeeraamiseen erinomaisella ranskan puhumisella, joka yhä uudelleen peittää henkistä tyhjyyttä ja toimii perusteettoman keikailun välineenä. Sen kääntöpuoli on tietenkin oman äidinkielen hyljeksiminen.

Kuten Nikolai Tšernyševski pirullisesti kuvaili, Pietarissa liikekylttien oli tietenkin oltava ehdottomasti ranskaksi, jotta hienompi väki olisi voinut ottaa firman vakavasti. Sodan ja rauhan pinnallisimmat henkilöt taas käänsivät aina puheen ranskaksi, jos heidän olisi pitänyt käyttää järkeään ja perustella jokin asia. Eihän se ranskaksi sanottuna enää mitään perusteluja kaivannut.

Mitäpä näemme tänään Suomessa? Englanninkielisten sanojen täysin tarpeeton tunkeminen kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin ei ole ainoastaan sallittua vaan suorastaan odotettua. Pitäisikö ihan sanoa, että se on bon ton. Se ei suinkaan naurata ketään, vaan tuntuu herättävän harrasta kunnioitusta sekä kuulijoissa että sanojassa. Ajatteluahan sillä usein nykyäänkin pyritään korvaamaan.

Ollaankohan tässä nyt tiellä kohti uutta kolonisaatiota vai jo onko sinne saavuttu? Englannin kielen tunkeminen joka paikkaan saattaa tuntua harmittomalta ja hyödylliseltä (lapset oppivat!), mutta milloin ylitetään kohtuuden raja? Ettei vain olisi jo ylitetty?

 

Tässä nyt mentiin ihan Suomenkin puolelle. Mutta se oli sitä muutaman vuoden takaista aikaa, kun Venäjä ei vielä ollut (taas) irronnut Euroopasta ja siirtynyt ylpeästi BRICS-maiden joukkoon. Siellä loistaakseen sen yläluokan on ehdottomasti opeteltava kiina, tuo mandariinikiina eli putonghua (Vihavainen: Haun putonghua tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)), jota myös kymmenen kertaa suurempi ja monin verroin mahtavampi itänaapurikin puhuu.

Ei se mahdotonta ole. Kiina on helppoa, kuten tik tokin pikakursseissa yhä uudelleen todetaan ja osoitetaan. Mutta olipa se helppoa tai vaikeaa, työtä se vaatii ja paljon. Kiinan opetusta ja osaamista Venäjällä toki on vanhastaan paljon, mutta ”paljon” on tässä suhteellista.

Muutaman miljoonan ihmisen olisi osattava sitä nyt yhtä hyvin/huonosti kuin se nyt osaa englantia.

Olen kuullut, että juuri nyt Petroskoin yliopistossakin sellainen oppisuunta kuin Skandinavian tutkimus on epäsuosiossa ja alas ajettavien joukossa. Sen sijaan politiikan tutkijoita käännetään Kiinan ja muiden BRICS-maiden opiskelun suuntaan.

Mitä sitten mahtaa joskus syntyä nykyisten ja tulevien kulttuuristenponnistelujen tuloksena? Uusi yhteiskuntakerros kaiketi kommunikoi kiinaksi silloin, kun se haluaa korostaa omaa erinomaisuuttaan eli erityisyyttään ja milloinpa se ei sitä haluaisi.

Toisin kuin aikoinaan ranska tai sittemmin englanti, kiina on kuitenkin aivan toisenlainen kieli, jossa tonaliteetti on ratkaisevassa roolissa. Sen kirjallinen osaaminen edesauttaa myös japanin ymmärtämistä ja opiskelua ja tuleehan kiinalla toimeen jo nytkin myös ns. Aasian pikkutiikereiden alueella. Tulevaisuudessa sitä osaa koko maailma.

Jo nyt venäläiset turistit täyttävät Thaimaan lomailukohteet ja koko Itä-Aasian loisto, joka jo nyt jättää Euroopan ja Amerikan kauas varjoonsa, odottaa siellä uusia rikkaita tyhjäntoimittajia, jotka aikoinaan täyttivät Euroopan kylpylät.

Mutta miten onkaan sen Tšaadajevin suuren kysymyksen laita? Onko Venäjän tultava kokonaan eurooppalaiseksi vai olisiko koko eurooppalaisuus hylättävä? Jos se hylätään, niin mitä tulisi tilalle?

Suurella itäisellä naapurilla in vastaus valmiina: kuihtuva pikku Venäjä mahtuu hyvin idän nauravan lohikäärmeen kainaloon ja saa luvan opetella keskuksen valtakunnan kieltä eurooppalaisten mongerruksien sijasta. Odotellaanpa nyt rauhassa vain parikin sataa vuotta, ja näemme uuden taivaan ja uuden maan.