Erään antiikin heeroksen seikkailuja

 

Urhot ja jumalat

 

Paavo Castrén. Homeros. Troijan sota ja Odysseuksen harharetket. Otava 2016, 553 s.

 

Homeroksen runot ovat yksi länsimaisen sivistyksen kivijalka ja verrattavissa Raamattuun, vaikka toki paljon köyhempi myös historiallisena lähteenä.

Joka tapauksessa sen luettuaan tulee ajatelleeksi erinäisiä piirteitä tuon muinaisen ajan elämäntavasta ja arvostuksista, ainakin siinä muodossa, kuin ne haluttiin sankarirunoelmissa esittää. Homeroksen runot ovat myös eräänlainen ajan arkielämän ensyklopedia, jossa yhä uudelleen toistuvat monet ajalle keskeiset teemat.

Jumalille uhrattiin teuraseläinten otsakarvat ja reisiluut rasvan kera ja loput eläimistä syötiin herkkuna, ripotellen lihaan, kuten uhriinkin ohrajauhoa, mikä toistuu yhä uudelleen. Viiniä juotiin yleensä sekoitettuna ja hyvinkin laimeana. Se vain oli säilyvää ja terveellistä, toisin kuin mehu.

Jumalat olivat sekalainen perhekunta, jossa ei suinkaan ollut sen parempi sopu kuin muissakaan perheissä: joskus se siis oli hyvä ja joskus ei. Ylijumalakaan ei ollut kaikkivaltias, saati nyt kaikkihyvä, sellaista ei edes kuviteltu.

Joka tapauksessa kaikki ihmisten menestys näyttää edellyttäneen jonkin jumalan suojelusta ja usein jonkin toisen toisen petkuttamistakin. Ovela Odysseus oli mestari alallaan, mutta hänen omat voimansa, jotka sinänsä olivat mahtavat, eivät vielä pitkälle vieneet. Poseidonin viha oli voitettava Athenen avulla.

Odysseuksen nimi muuten tarkoittaa vihan kantajaa, eli voinemme katsoa, että sen voi ehkä parhaiten suomentaa Vihavaiseksi. Äsken ílmestyneen sukukirjan tekijöiltä asia näyttää jääneen huomaamatta.

Joka tapauksessa Odysseus oli myös ihmisenä voimamies, joka kykeni jännittämään niin voimakkaan vastakaarijousen, etteivät Penelopen kosijat edes siihen pystyneet. Kyse on siis jousen taivuttamisesta niin, että jänne -joka oli tehty lampaan suolesta- voitiin jousen toiseen päähän pujottaa ja saada ase ampumavalmiiksi.

Kaiketi jousessa oli sitten ainakin yli 200 paunan jännite. Nykyään jo 40 paunan jousta, jollainen minullakin on, pidetään aika pontevana ja teho lyhyiltä matkoilta vastaa pistoolia.

Odysseiassa kuvataan itse asiassa suuri määrä myös Troijan sodan tapahtumista ja on kiinnostavaa, että jotkut jo tuolloin pitivät koko sotaa aivan turhanaikaisena. Sitä murehti myös koko asialle aiheen antanut kaunis Helena. Kirjassa esitetään myös mielipide, ettei mokomaan hankkeeseen olisi lähdetty, ellei yleisen mielipiteen paine olisi ollut niin kova. Kyseessä kai ajateltiin olevan vain jonkinlainen erikoisoperaatio. Äänestypäätöksiä ei kuitenkaan mainita.

Kirjassa eletään pronssikautta, minkä huomaa aina aseista puhuttaessa. Keihäänkärjet ovat pronssia ja taitavat olla miekatkin. Säärisuojat saattavat olla jopa tinaa. Rauta on käsittelijälle vaativa metalli ja sen jalostaminen kunnon teräkseksi ei kaiketi ollut vielä hallinnassa. Jos aseet tehtiin jostakin hauraasta pataraudasta, eivät ne kovin hääppösiä olleet.

Kultaa, joka on jalo metalli ja löytyy siis sellaisenaan, yhdisteistä vapaana, sen sijaa näyttää olleen kaikkialla ja lisäksi se oli halpaa verrattuna moneen muuhun asiaan kuten vaikkapa taitavaan keittäjättäreen tai kattiloihin. Nuo kattilat mainitaan aina, kun rikkauksia ja aarteita lasketaan. Amforassahan ei voinut keittää ja kuumennusta haluttaessa sinne oli pudotettava kuumia kiviä. Kattilan valmistus oli valtava ja taitoa vaativa työ.

Muuan asia, joka pistää silmään, on itkemisen yleisyys. Suurimpien sankarien itku on vavahduttavaa ja kunnioitusta herättävää, mutta silläkin on aikansa ja kohtuutensa. Itkeä ei sovi missä tahansa, eikä myöskään kohtuutta enempää, mutta toki inhimillinen heikkous panee usein ylittämään kohtuuden. Kaikkia sääntöjähän ihmiset rikkovat.

Tästä muuten tulee mieleen Gruusian eli Georgian kansalliseepos, Šota Rustavelin Pantterintaljainen. Siinä sankari itkee aivan alvariinsa syystä tai toisesta. Vihollisten tappaminen ei sen sijaan aiheuta tunnontuskia, sitä lahtausta juhlitaan, koska vaihtoehtona olisi olla samassa asemassa itse. Mutta kyse ei ole vain sodasta: jossakin kohdassa Rustaveli manitsee vain ohimennen, että tapettiin kaksi kurdia. Näistä ei puhuta mitään muuta ennen eikä jälkeen, jos oikein muistan.

Napoleon lienee sanonut, että vihollisen ruumis haisee aina hyvälle. Itse asiassa luonto lienee järjestänyt asian, niin, että ihmisruumiin hajotessa syntyvät kaikkein vastenmielisimmät hajut, mikä varoittaa eläviä.

Naisten arvo ja merkitys on tietenkin perustavaa laatua ja hyvettä ja kauneutta ylistetään, kun taas petollisuutta ja moraalista heikkoutta halveksutaan.

Väkivalta on naiselle vieras elementti, vaikka amatsonit vähän aikaa osallistuvatkin sotaan, mutta he ovat poikkeus säännöstä. Toki piirityksissä naiset heittelevät ajan esityksissä kiviä ja kuumaa öljyä muureilta.

Myös Spartassa, jota kaikki kunnioittivat eli pelkäsivät, naisten asevelvollisuus lienee ollut säätönä, miten sitten lienee etulinjan taisteluiden kanssa, Niistä en ole koskaan huomannut mainintaa ja lakedaimonilaiset varmasti olisivatkin moisesta asiasta hävenneet silmät päästään. Koulutetut naiset olivat varmaankin viimeien puolustuslinja.

Petolliset naiset saattoivat toki syyllistyä myös salamurhiin. Kun Klytaimestra tappoi Kassandran, totesi Agamemnon, että tuo nainen aiheutti tahallaan itselleen ja koko tulevalle heikommalle sukupuolelle suuren häpeän, josta joutuvat kärsimään nekin harvat naiset, jotka saattavat olla kunniallisia.

Toki Klytaimestra, kuten myös tuo ylittämätön narsisti Medeia oat nykyajan feministien suuria suosikkeja, mikä kertoo jotakin ajastamme. En rupea arvailemaan, mitä.

Tässä Agamemnonin moitteessa kyllä jotenkin oudolta tuntuu maininta, jonka mukaan kunniallisuus oli naisten keskuudessa harvinaista. Totta kyllä, turhamaisuus, pöyhkeys ja petollisuus olivat useinkin mainittuja naisten paheita, kuten myös taipumus irstauteen. Vähänkös kaikilla ihmisillä paheita on ja eri sukupuolille ovat eri paheet tyypillisiä, johtuen heidän erilaisesta asemastaan maailmassa ja yhteiskunnassa.