Kun ihmisarvo vielä vaihteli

 

Patrokloksen kuolema ja emännöitsijän arvo

 

Paavo Castrén, Homeros. Troijan sota ja Odysseuksen harharetket. Otava 2016, 553 s.

 

Olen useita kertoja aloittanut Homeroksen lukemisen Otto Mannisen käännöksenä. Mestarillisen sanasepon käännöksiä voi vain ihailla, mutta itse kokonaisuus tuppaa pian hukkumaan, kun juuttuu arkaaisella kielellä maalattuihin kuviin, jotka kyllä herättävät hartautta.

Till hälften blott förstådd, men älskad desto mer! sanoi joku ruotsalainen vastaavasta kokemuksestaan. Kyllä suorasanainen käännös on tarpeen sekin, vaikka ei heksametrejä korvaakaan.

Hurjaa tekstiähän tämä on, miltei Raamattuun verrattavissa, vaikka jälkimmäisessä aito historiankirjoitus näyttääkin olevan vallitsevampi. Koraanissahan sitä ei olekaan.

Joka tapauksessa molemmissa kirjoissa kiehtoo se alkukantaisuus, joka ilmenee yksittäisen ihmiselämän vähäpätöisyyden toteamisessa, minkä keskittyminen jumalten ja sankarien suurtekoihin tuo ilmi.

Vuosituhansia sitten arvomaailma oli kokonaan toinen kuin nyt, lukuun ottamatta ihmisen ajallisia tarpeita ja niiden tuomaa pakkoa. Sen ansiosta voimme yhä tunnistaa, että olemme tekemisissä ihmisten eikä eläinten tai avaruusolentojen kanssa, moni perusasia on aivan sama nyt kuin silloin.

Kulttuuri sen sijaan on aivan toinen. Raamatussa puhutaan aivan itsestään selvänä asiana kokonaisten kansojen vihkimisestä kuolemalle niin, ettei eläintäkään jätetä henkiin. Tämähän merkitsee todellista uhrausta, sillä etenkin naiset ja lapset olisi voitu sen sijaan myydä hyvään hintaan.

Mikä tekee nimenomaan Iliaksesta kiehtovan, on jumalten alituinen sekaantuminen asioihin ja heidän keskinäiset riitansa, joiden takia Troijan sotaa ei voida noin vain ratkaista.

 Olympoksen perhesuhteet ovat sinänsä ihmisillekin tutunomaisia ja vanhempainvalta on kunniassa. Esimerkiksi Artemis kaikkine jousineen ja nuolineen saa Heralta ympäri korvia ja pakenee itkien paikalta.

Ihmiset eivät aina ole suinkaan vähäpätöisiä, kuinkas olympolainen väki muuten kehtaisikaan seurata jotakin troijalaisten ja akhaijien kamppailua. Kiinostavaa se kuitenkin on nimenomaan silloin, kun siihen osallistuu joku jumalallista sukua oleva heeros, kuten Akhilleus ja Hektor.

Ihmisten, kuten jumaltenkin valta määrästä asioista on suhteellista. Akhilleuskin tietää, että hänen kuolinpäivänsä on määrätty lähiajoiksi, mutta tahtoo sitä ennen tappaa ainakin Hektorin, joka in hänen parhaan ystävänsä Patrokloksen tappaja.

Akhilleuksen viha menee kuitenkin jo kohtuuttomaksi, kun hän päivästä päivään häpäisee Hektorin ruumista raahaamalla sitä hevosen perässä. Ruumin syöttäminen koirille ja petolinnuille ei onnistu, sillä jumalat estävät sen.

Viimein Priamoksen, Troijan kuninkaan annetaan saada poikansa ruumis itselleen, mutta Akhileus järjestää Patrokloksen kunniaksi urheilukilpailut. Hektorin tappama Patroklos oli hänen ylin ystävänsä, jonka kanssa hän haluaisi tulla haudatuksikin, mitä ei kyllä taida tapahtua.

Sivumennen sanoen, myöskään kaikkien tuntema Akhilleuksen kuolema Pariksen hänen kantapäähänsä ampumasta nuolesta ei mahdu tähän Iliakseen ja lienee siis Homeroksen runojen ulkopuolelta löytyvä teema. Tässä Akhilleus jää henkiin ja kirja päättyy Hektorin hautajaisiin mainitsematta edes Troijan hevosen tarinaa. Koska juoni vaatii täyttymystä, on erilaisia versioita sodan lopusta sittemmin laadittu ja tekijä selostaa ne lyhyesti.

Joka tapauksessa henkilöiden luonnekuvat ja jumalten suhtautuminen ihmisten hyveisiin ja paheisiin ovat kiinnostavaa luettavaa.

Akhilleuksen ylenmääräinen kostonhimo on jo väärin ja häpeämätöntä. Siihen kuuluu Hektorin ruumiin jatkuvan häpäisyn lisäksi kahdentoista troijalaisen nuorukaisen uhraaminen polttouhriksi ja muuta vastaavaa.

Sen sijaan pyhissä kisoissa Patrokloksen  muistoksi näyttää vallitsevan normaali urheiluhenki, joka merkitsee mahdollisimman arvokkaiden palkintojen tavoittelua. Arvokas palkinto ei tietenkään tarkoita vain voittamisen kunniaa, palkinnoilla on myös selvä rahallinen arvonsa ja voimme päätellä niiden suhteellisen tavoiteltavuuden.

Akhilleus haetutti laivoiltaan arvokkaita palkintoja, joihin kuului kattiloita kolmijalkoineen, hevosia, muuleja, komeita härkiä, komeapukuisia naisia ja harmaita rautaharkkoja.

Mainittakoon, että kattilan takominen oli suurta taitoa ja aikaa vievä toimi samoin kuin raudan valmistus. Kattilassa sitten voitiinkin jopa keittää sen sijaan, että neste olisi pitänyt kuumentaa sinne heitetyillä kuumilla kivillä.

Kullan ja raudan keskinäisen arvon määrääminen ei ole helppoa, mutta aluksi se lienee ollut samaa luokkaa tai jopa raudan hyväksi. Sittemmin valmistusmenetelmät kehittyivät ja hinnat halpenivat

Kilpa-ajoissa ensimmäinen palkinto oli kotitöissä taitava nainen ja kädensijoilla varustettu kattila, joka veti kaksikymentäkaksi mittaa. Toiseksi palkinnoksi määrättiin kuusikesäinen, muulivarsaa kantava iestä kokematon tamma ja kolmas palkinto oli kaunis, käyttämätön, neljä mittaa vetävä kattila. Neljäs palkinto oli -istu ja pala!- kaksi kultatalenttia ja viides palkinto oli uusi, kaksikorvainen ruukku.

Kun yksikin talentti sentään jo oli omaisuus, joka painomittana vastasi vedellä täytetyn amforan painoa eli noin 25-30 kiloa, oli kultatalentti aikamoinen summa, mutta ei siis suinkaan ensi palkinto. Jokin tässä nyt niin sanotusti mättää. Kaiketi talentti ei aina merkinnyt samaa. Olisihan noita tammoja pitänyt jo saada talentilla kokonainen haallinen.

Palkintoina oli kauniita neitojakin, mutta kyllä kunnon työihminen oli arvossaan. Painikilpailussa ensimmäisenä palkintona oli kattila kolmijalkoineen, joka arvioitiin noin 12 härän arvoiseksi ja toisena palkintona kotiaskareissa erittäin taitava nainen, noin neljän härän arvoinen.

Ne olivat aikoja ne. Luulisin, että joku Tesla voisi nykyään olla noin neljän härän arvoinen, mutta olen tällä alalla täysi diletantti. Joka tapauksessa kunnon emännän elättäminen maksaa aivan toisenlaisia summia ajan mittaan. Tesla tulee kai tiensä päähän jo parissa vuodessa.

Niin muuttuu  maailma.