Pappi
journalistina
Tapani Ruokanen,
Silminnäkijänä. Docendo 20204, 488 s.
Lehdistö on
muuttunut. Lentoasemilta saa nyt usein turhaan etsiä lehtikioskeja ja
kaupungilla se on vieläkin turhempaa. Monessa maassa kioskit elivät myymällä
lehtien lisäksi monopolitavaraa, tupakkaa, suolaa ja tulitikkuja. Nyt niistä
saa ehkäpä vain vettä ja postikortteja, jos niitä nyt yleensä enää on.
Kehitys lienee
edistystä tässäkin asiassa. Paperimyllyt, jotka tuottivat käsittämättömiä
määriä yhden aamun kulutustavaraa, tuotanto- ja jakeluketjut, jotka joka päivä
liikuttivat tuhansia ja miljoonia tonneja ensin taloihin ja sitten kaatopaikoille,
ovat käyneet yhä ohuemmiksi. Kaatopaikatkin ovat hävinneet.
Tämän vallankumouksen
koko merkitystä emme käsitä, mutta esitän ainakin arvauksen, että painetun
sanan hiipuminen käy yhtä jalkaa yleisen tyhmenemisen kanssa ja johtaa koko
ajan tuhoisampaan järjen katoamiseen, niin hyvä asia kuin siirtyminen paperista
digitaalisuuteen onkin luonnon kannalta.
En perustele
asiaa tässä sen tarkemmin. Paperin vuosisata tai pikemminkin vuosituhat, noin
kuvaannollisesti sanoen, päättyy joka tapauksessa nyt silmiemme edessä. Ne
suurten ikäluokkien edustajat, jotka ryhtyivät aikoinaan journalisteiksi,
saivat tehdä sen vielä erilaisessa maailmassa.
Toki tuo maailma
oli erilainen monessa muussakin suhteessa. Suomi ei enää ollut kokonaisuutena
kehitysmaa sanan takapajuisuutta tarkoittavassa mielessä. Reuna-alueilla, kuten
sodan hävittämässä Lapissa se kuitenkin vielä muistutti sitä.
Pierre Noran tarkoittamassa mielessä siellä,
kuten vähän muuallakin Suomessa elettiin yhä keskiaikaa: uskonto oli
voimissaan.
Vaikka Ruokasen
veljekset valmistuivatkin papeiksi, he siirtyivät myös uuteen aikakauteen ja
globaalin kehityksen länsimaisen kärjen myötä joutuivat ennen pitkää uskonnottoman
aikakauden keskelle. He saivat myös läheltä kokea maailman kehityksen
epätasaisuuden.
No, puhun tässä
nyt vain Tapanista, hänen veljestään Miikasta ei tiedä mitään muuta kuin
maantieteellisen liikkuvuuden.
Tapani valmistui
siis papiksi, mutta ryhtyi lehtimieheksi. Skuuppeja syntyi jo 15-vuotiaasta
lähtien ja tie johti sekä Kotimaan Että Suomen Kuvalehden päätoimittajaksi.
Pankinjohtajanakin tuli käväistyä.
Kohtaamiset merkittävien
ja merkillisten henkilöiden kanssa ovat huippujournalistille jokapäiväistä
leipää, eikä siitä sen enempää. Lehtimiehen tie johti myös sotiin ja
myllerryksiin ja hengenvaaraan rauhankin aikana, mikä on tietenkin viihdyttävää
lukemista.
Kiinnostavinta
antia minun mielestäni ovat kuitenkin ne kohdat, joissa puhutaan siitä, miten
lehtien strategiaa hiottiin aikakausien murroksessa.
Some on syönyt
lehtien aikoinaan hallitsemaa tilaa ja lukemisen sijasta on kuvallinen ja kuuloon
perustuva viestintä tullut yhä tärkeämmäksi. Mainostajatkin ovat siirtyneet yhä
enemmän nettiin.
Kotimaa-lehden
tunnen vuosikymmenten takaa, kun pietistiset isovanhempani tilasivat sitä. Muistan,
että lehden päätoimittajan nimikin oli Armo Nokkala ja totuin odottamaan, että
se puhuu hurskasten kielellä, jolla ei maallisissa asioissa askarteleville ole
mitään sanottavaa paitsi nuo iänikuiset ja ennalta arvattavat asenteet, joista
tekopyhyys loistaa.
Tämä nyt oli
lapsellinen mielikuvani. Itse asiassa lehdestä näyttää tulleen merkittävä journalistinen
foorumi ja vieläpä samaan aikaan kun itse instituutio eli kirkko laski iänikuista
alamäkeään. Paralleeli Maaseudun tulevaisuuden kanssa mainitaan
kirjasakin.
Kumpaakaan
lehteä en sen paremmin enää tunne, vaikka Maaseudun Tulevaisuus kuului
aikoinaan lempilukemistooni ja siinä oli hyvien sarjakuvien ohella jopa teräviä
ulkomaan katsauksia.
Sen sijaan Suomen
Kuvalehteä olen lukenut koko ikäni ja se kuukuu ilman muuta maamme
lehdistön kruununjalokiviin. Vaikka se on välillä ollut kovin tylsä, olen
pitänyt velvollisuutenani tilata sitä aina, vieläpä paperimuodossa.
Olen lueskellut
SK:ta koko sen ilmestymisen ajalta, ensin Yliopiston kirjastossa, jossa se jo
kauan sitten oli saatavana painetussa muodossa ja sen jälkeen olen hankkinut noita
vuosikertoja kotiinikin.
Nythän koko lehdistömme
löytyy netistä, mikrofilmeihin verrattuna se on valtava edistysaskel, mutta ei ruutukaappaus
paperista lehteä korvaa.
SK on ollut
enemmän tai vähemmän aikansa kuva, toki yksipuolinen, mutta sentään koko Suomesta
kiinnostunut. Sen tapa käsittää asiat on muuttunut vuosikymmenten varrella
kiinnostavalla tavalla ja se on niitä lehtiä, joita yhä löytyy kirjakaupoistakin.
Ei se mikään Spiegel ole, mutta onpahan ainakin suomalainen.
Se on jossakin määrin, mutta vain jossakin
määrin verrattavissa niihin high-brow -lehtiin, joita vielä löytyy vastaavista
kirjakaupoista ympäri maailman. Meillä tosin esimerkiksi Akateeminen kirjakauppa
on luopunut kaikesta kannattamattomasta ja sen mukana myös lehtivalikoimasta on
tullut yhä surkeampi. Ehkäpä se on lopun edellä.
Mutta SK:lla on
joka tapauksessa aina ollut kunnianhimoa ja se on myös osannut haistaa, mitä
sellaista se pystyisi antamaan lukijalle, jota netistä ei saa. Ruokanen ei
asiaa mainitse ja saatan erehtyä, mutta luulen, että juuri hänen aikanaan lehti
alkoi julkaista merkittävien päättäjien henkilökuvia.
Ne eivät ole muutamassa
tunnissa vanhenevaa tavaraa ja mikäli ne ovat asianmukaisen kriittisiä, ne
saattavat antaa paljon enemmän eväitä asioiden ymmärtämiseen kuin huolellisestikaan
tehdyt uutiset, skuupeista nyt puhumatta.
SK tunkeutui Ruokasen
aikana myös moneen sellaiseen asiaa, joka näyttää olleen tabu arvostelijoille.
Kyseessä oli esimerkiksi presidenttien arvovalta, Supon kummalliset edesottamukset
ja talouselämän suuret skandaalit.
Jostakin merkillisestä
syystä esimerkiksi Alpo Rusin väärää vakoilusyytettä ei haluttu korjata eikä
virhettä myöntää missään. Kaikki tahot olivat Supolle myötäsukaisia. Kuka siitä
hyötyi? Kuka oli kaiken takana? En saa tästäkään kirjasta vastusta kysymykseen.
Kuvittelen, että viitataan presidenttiin, mutta en tiedä.
Myös talouselämässä
tahtiin megaluokan möhläyksiä, huijauksia ja petoksia. Nokia petti täysin
härskisti Elcoteqin ja kaatoi sillä suuren suomalaisen yrityksen.
Pankkimaalimassa vallitsi uskomaton hybris ja Koiviston ja Ahon johdolla oltiin
vähällä tuhota koko maa.
Konnia ja
syyllisiä löytyy, mutta myös sankareita ja ne sijoittuvat ennen muuta
kristillisen lähetystyön kentille. Monesta näyttää olevan palkitsevampaa hekumoida
marxilais-leniniläisessä hengessä ajatuksella vastustajiensa tappamisesta kuin edes
ajatella, saati harjoittaa uhrautuvaa työtä lähimmäisten hyväksi. Mitä sekin
auttaa, mitä ratkaisee?
Juuri sellaista
joka tapauksessa on Ruokanen löytänyt lähetystyöntekijöiden piiristä, vaikka onhan
siellä vaikuttanut joku pedofiilikin. Tutkiva journalisti on ainakin tästä vakuuttunut.
Ei se hyvä, mitä tehdään, poista pahaa, jos sellaista tehdään.
Elämme parhaassa
mahdollisessa maailmassa, kuten Voltairen Pangloss suurta esikuvaansa
jäljitellen päätteli. Kunnon journalisti ei kuitenkaan tyydy ylistämään
näkemäänsä ja kumarra kuvia, vaan uskaltaa käydä terrierinä kunnianarvoisienkin
instituutioiden kinttuun kiinni.
Kyllä siitä voi
joutua maksamaan Suomenkin kaltaisessa maassa ja mahtimiehet ovat täälläkin mahtailleet
kykenevänsä erottamaan pappipahan tehtävästään, mikäli tarvis vaatii. Niistäkin
on joka tapauksessa selvitty, mikä todistanee hyvää maamme poliittisesta kulttuurista.
Mutta millaista on
journalistinen kulttuuri ja miten se on muuttunut? Journalisti ei
ymmärrettävästi ole ryhtynyt ruotimaan kollegoidensa paheita, kuten pahantahtoisuutta,
hyväuskoisuutta ja laumaantumisen autuasta typeryyttä.
Kuitenkin ulkopuolisesta tarkkailijasta näyttää,
että nuo paheet ovat saaneet yhä enemmän ymmärrystä ja sijaa tuossa hyväveli ja
yhä enemmän myös hyväsisko-maailmassa. Kiitos ja moite menevät jo luontevasti
poliittisen leirin mukaisesti ja oikeinajattelusta näyttää tulleen normi, jota
harva enää edes kykenee asettamaan kyseenalaiseksi.
Muistelmat eivät
ole tutkimus ja tietenkin niissä oma ääni aina kaikuu ylimpänä, jos nyt muiden
ääntä edes yritetään saada kuuluville. Journalistisen maailman kehitys viimeksi
kuluneiden puolen vuosisadan aikana olisi joka tapauksessa hyvin tärkeä aihe.
Sitä tämäkin kirja valaisee pieneltä, mutta
silti kiinnostavalta osaltaan.