Kommunismin suuri tulevaisuus

 

Puolalainen maailmanloppu

 

Tadeusz Konwicki, Pieni ilmestyskirja. Suomentanut Riitta Koivisto. Tammi 1983, 271 s.

 

Tämän kirjan merkityksen ymmärtämiseksi on oleellista muistaa sen ilmestymisvuosi. Näinhän oikeastaan on aina, mutta tässä tapauksessa kyseessä on nimenomaan aikaan ja aikakauteen kytketty romaani, joka sijoittuu lähitulevaisuuteen.

Tarkemmin sanoen kyseessä on ilmeisesti vuosi 1999, joka siis on kirjoittamishetkellä vielä hyvän matkan päässä. Itse asiassa kommunismi on Neuvostoliitossa -ja tietenkin Suomessa- vielä voimissaan, vaikka se Puolassa jo päästelee kuolinkorahduksiaan.

Kirjassa kuvatussa tulevaisuudessa kehitys Puolassa on saanut jatkua kommunismin lipun alla vielä kymmenen vuotta kauemmin kuin itse asiassa tapahtui. Kommunistiseen yhteiskuntaan ei nyt sentään ole päästy, mutta niin kauas on sen rakentamisessa päästy, kuin ilmeisesti on mahdollista. Kaikki on tuhottu ja sitä ylistetty.

Nyt on käynnissä Yhtyneen Työväenpuolueen puoluekokous, jonne on saapunut Neuvostoliiton veljespuolueen korkea valtuuskunta. Kaikkialla on iskulauseita ”Olemme rakentaneet sosialismin” ja kaikkialla huudetaan puolaksi ja venäjäksi: ”Polska, Polša, Poilska, Polša!”.

Sitten tulee jymyuutinen: Puola on saanut kunnian liittyä Neuvostoliittoon. Lisälehtiä jaellaan ja kaupitellaan innottomasti. Niitä harva viitsii lukea, mutta ei niitä myöskään innokkaasti poljeta maahan: mitä väliä sillä on?

Kansan aineellinen toimeentulo on painettu matalimmalle mahdolliselle tasolle: mitään ei voi ostaa, mikään ei toimi, kaiken tavaran laatu on ala-arvoista ja palvelu töykeää.

Henkisesti ollaan valheen palveluksessa ja orjuudessa ja yritetään hyötyä siitä mahdollisimman paljon. Älymystö ei ole muita parempaa, vaan jopa erikoisesti kunnostautuu prostituutiossaan.

Konwicki itse oli sodan aikana kuulunut kansalliseen armeijaan, Armija Krajowaan, ja taistellut neuvostomiehittäjiä vastaan. Sittemmin hän oli liittynyt puolueeseen, mutta erotettu filosofi Leszek Kolakowskin erottamisen yhteudessä. Kolakowskiahan käännettiin suomeksikin ja meillä hän tietenkin kuului säikkymättömien idioottien inhokkeihin .

Kirjan päähenkilö muistuttaa kokemustensa puolesta paljon Konwickia. Romaanissa hän on saanut kunniatehtävän: hänen on mentävä Kulttuuripalatsin eteen 22.7. kello kahdeksalta ja poltettava itsensä.

Jo valmiiksi masentunut sankari ottaa tehtävän vastaan. Sitä voi kuolla kunniakkaasti tai elää kunniattomasti. Tässä on tarjous, josta ei voi kieltäytyä.

Hyvää uusiseelantilaista bensiiniä hankitaan kanisteri, joka seuraa koko päivän mukana, kun sankari kiertelee juhlivaa Varsovaa. Se on väriltään sininen. Sen ostaja varmisti, mikä väri halutaan. Tarjolla oli myös punaisia ja keltaisia kanistereita.

Polttoitsemurhasta on päätetty jo ennen kuin on selvinnyt, että Puola liittyy Neuvostoliittoon.-Mitäpä tuollaisella muodollisuudella on merkitystä? Koko toisinajattelevien piiri tuntee suunnitelman.

Neuvostoliiton ja en väkivallan takana on Venäjä, se on sankarille selvää ja sitä vihaavat Puolassa kaikki. Syynä ei ole vain kommunismi. Puolan kansallinen asia on ollut Venäjän aggression kohteena hamasta muinaisuudesta, mikä on muuan itsestäänselvyys.

”Idän paskameri” on vyörynyt Puolan yli Bugita Elbelle, mutta kuvitellaanpa vain ”vapaata, demokraattista Venäjää, jossa vallitsisi kapitalistinen talousjärjestelmä. Sellainen Venäjä tuottaisi parissa vuodessa nerokkaan taiteen, joka saisi maailman lankeamaan polvilleen. Sellainen Venäjä huristaisi todellakin Amerikan ohi. Meidät sellainen Venäjä imaisisi kuin pölynimuri hämähäkin.”

Sankari inhoaa ”itäistä” Venäjää ja se näkyy jopa hänen suhteessaan nuoreen venäläiseen ihailijattareensa, jota hän nimitteleekin vinosilmäksi ja Tšingis-kaanin tyttäreksi.

Mutta sitten hän rakastuu perusteellisemmin kuin koskaan ennen. Tytöllä on oma näkökulmansa: ”haluaisin ottaa teidät mukaani vanhalle Venäjälle. Horisontti ulottuu siellä kauemmas kuin missään muualla ja taivas on avara, kaikkein avarin. Torjutte suuruuden, koska teillä ei ole rohkeutta. Antakaa palttua kaikella ja lähtekää etsimään Jumalaa”.

Se oli kuitenkin jo myöhäistä. Päivän vaellus pulputtavan bensakanisterin kanssa on pitkä kuin ikuisuus. Luopuminen tehtävästä tarjoutuu ja tyrkyttäytyy jatkuvasti avoimena mahdollisuutena. Se viettelee, mutta torjutaan. Eikö sankarilla tosiaankin ole rohkeutta?

Ennen tekoa hänen toverinsa antavat pyytämättä kupuja lievittävän ruiskeen. Tieltä ei voi väistyä, mutta onko asialla merkitystä?

Miksi yksinäisyydessä tehty itsemurha leimataan epäkiinnostavaksi pelkuruudeksi, kun taas julkinen itsensä polttaminen on maailmansensaatio ja palvonnan aihe? Jan Palachin itsemurha Prahassa vuonna 1969 oli koko maailman muistissa ja häntä kunnioitettiin sankarina.

Mutta kuka lopultakin hallitsi koko maailmaa? Kaikkihan olivat orjia, niin puolueen jäsenet kuin tuo korkea puoluesihteeri ja tuo kalmukinkasvoinen venäläinen kollega… ”meitä ja koko maailmaa hallitsee kummitusten politbyroo, haamujen puolueosasto, Stalinin, Dzierzynskin, Ždanovin, Berijan ja noiden muiden hautausmaan uumeniin kätkettyjen raatojen salainen komissio…”

Lähtö lankeaa kohtalona sankarille, joka odottaa vain merkkiä ja ajattelee viimeiseksi: ”jää hyvästi Nadežda (toivo). Ellei vielä minun jälkeeni, niin jonkun seuraavan runoilijan, työläisen tai opiskelijan jälkeen koittaa vapaus yhtä äkisti kuin ensimmäinen kesäpäivä”.

Tämä siis sanottuna vuonna 1983. Kuka muistaa vielä vuoden ja sen tunnelmat? Mitä voitiin odottaa? Mitä odotettiin kaikesta huolimatta? Miten suhtauduttiin noihin toisinajattelijoihin ja marttyyreihin? Oliko sillä puuhalla mitään merkitystä?

No, eihän sitä vuoden 1999 suurta juhlaa sitten ainakaan koskaan tullut.