Neuvosto-Viron kapakoista ja toimituksista

 

Intersektionaalinen intellektuelli

Sergei Dovlatov, Kompromissi. Idiootti 2921, Suomentanut Varpu Eronen, 265 s.

 

Intersektionaalisuus oli meillä taannoin peräti hallitustasolla tunnustettu ohjelmanluonteinen ja jopa johtava periaate. Mikäli ihminen on esimerkiksi tyhmä, ruma, ylipainoinen, epäsosiaalinen, luonnevikainen ja juoppo, on hän hyvä esimerkki intersektionaalisesta tapauksesta, jossa yhdistyvät monet ongelmat.

Aiemmin oli tyydytty puhumaan vain moniongelmaisuudesta, mutta muodikkaat kriittiset teoriat toivat eräänlaista uutta gloriaa tällaisten henkilöiden kieltämättä ankean elämän korkeammalle ymmärtämiselle.

Heidän onnettomuuttaan voitiin pitää yhteiskunnan aiheuttamana, koska kaikkien noiden asioiden suhteen oli yhteiskunnassa myös paremmin pärjääviä. Olisihan voinut olla olemassa sellainenkin yhteiskunta, jossa nuo asiat olisivatkin olleet ylimpiä arvoja. Kuinkas sitten olisi suu pantu?

 -Ergo: syyllinen oli yhteiskunta, jota siis oli muutettava, lausui itse tiede korkealla ja viileällä auktoriteetillaan.

Sergei Dovlatov oli luonnonlahjakas kirjoittaja, joka tämän kirjan tarinoissa toimi Neuvosto-Viron venäjänkielisissä lehdissä vaihtelevalla menestyksellä. Toimittajan ammatti oli sellainen, että sen harjoittajille, luoville ihmisille oli sallittua rikkoa niin sanottua sosialistista moraalia aina  jossakin asiassa:

”Yhdelle on sallittua juopotella, toiselle olla huligaani, kolmas saa kertoa poliittisia vitsejä, neljäs olla juutalainen, viides puolueeseen kuulumaton, kuudes viettää moraalitonta elämää jne., Mutta toistan, vain yksi asia sallittiin, ei saanut olla yhtä aikaa juutalainen ja alkoholisti, huligaani, puolueeseen kuulumaton…”

Dovlatov taas oli samaan aikaa vähän kaikkea ja hänen ystäväpiirinsä oli täynnä eri tavoin boheemeja kollegoita, jotka viihtyivät keskenään… mutta Dovlatov oli kaikkea sallimatonta samaan aikaan. Hän oli siis intersektionaalinen tapaus ilmaistaksemme asian tieteellisen viileästi.

Huonostihan siinä yhä uudelleen kävi. Sergei palveli monessa eri lehdessä, Sovetskaja Estonijassa, Vetšerni Tallinnissa, Molodjož Estoniissa… Tämän kirjan luvut alkavat aina otteilla noissa lehdissä ilmestyneistä mahtipontisen neuvostotyylisistä artikkeleista, jotka ilmeisesti ovat tekijän kirjoittamia.

Kysymys oli kompromisseista. Toimittaja kirjoitti absurdin onttoa tekstiä, jossa moralisointi ja sosialistisen elämänmenon ihannointi muuttuivat tahattoman -tai tahallisen- komiikan maliesimerkeiksi, maassa, jossa parodia ei ollut suinkaan mahdotonta, mutta kyllä ankarasti kiellettyä.

Pakkohan se oli työssään tehdä, mitä odotettiin, vaikka toimittaja välillä kätki pirullisia vitsejä tekstiinsä, mutta vain kansan viholliset olisivat voineet kuvitella, ettei se, mitä kirjoitettiin ollutkaan totta ja vakavasti tarkoitettua. Tosin päätoimittajat ja KGB:n edustajat kyllä ymmärsivät paremmin.

Sivumennen sanoen, Dovlatovin yksi työpaikka oli aivan vastapäätä KGB:n paikallista päämajaa, Pagari 1:tä.

Poliittisen korrektiuden vaatijat olivat aina valppaina. Vuonna 1973 raportoitiin seitsemännestä tieteellisestä Skandinavian maat ja Suomi-konferenssista, jossa toimittaja erehtyy luettelemaan maat aakkosjärjestyksessä. Nämähän muuten olivat monitieteellisiä konferensseja, joissa esitettiin paljon hyödyllisiä ja kiinnostaviakin esiteliä, joiden referaatit aina julkaistiin kirjana.

Neuvostojen maassa eivät asiat olleet niin yksinkertaisia. Maiden luettelemisessa täytyi vallita tiukka ideologinen järjestys, mutta sekään ei ollut vailla poikkeuksia: esimerkiksi Unkarissa oli ollut kapina ja se alensi sen rankia…

Mitä tulee artikkelien totuudellisuuteen, ei siihen tarvinnut kiinnittää mitään huomiota. Ansioituneen lypsäjän haastattelu voitiin tehdä itse lypsäjää näkemättä ja kuulemattakin ja siihen reagoinut Leonid Brežnevin haastattelu oli tehty jo etukäteen Brežneviä vaivaamatta.

Puolueen niin sanottu yleislinja oli ainoa oikea mittapuu journalismille ja se tarkoitti poliittisen korrektiuden äärimmäistä muotoa, mikäli kyse oli ideologisesti herkästä asiasta ja sellaisiahan olivat sosialistisessa yhteiskunnassa kaikki, vapaa-ajan vietosta lähtien. Eikös tunnukin tutulta?

Ai eikö? Niinhän se on, ettei moni huomaa koko ajan hengittävänsä ilmaa tai puhuvansa proosaa tai varovansa visusti vanhentuneiden asenteiden tai jopa stereotypioiden esittämistä. Sopuli on sopuli, olipa järjestelmä mikä tahansa. Kaikki eivät sitä ole, mutta ilman laumapsykologiaa ei nykyistäkään julkista sanaa olisi mahdollista kuvitella.

Dovlatov oli siis kuitenkin jo hieman erikoistapaus kaikessa intersektionaalisessa komeudessaan. Hänen elämäänsä hallitsi viinahöyryinen ja seksillä kyllästetty ilmapiiri, jonka pyörteissä hän ja hänen kollegansa saattoivat keksiä kaikenlaisia kepposia ja laatia aina välillä häthätää juttuja, joille saattoi van nauraa kippurassa, mikäli tiesi kirjoittajasta ja hänen ajatuksistaan jotakin.

Kirjoittaja siis joka tapauksessa teki vallitsevan järjestelmän kanssa yhä uusia kompromisseja - niitähän nuo juhlavalla tyylillä kirjoitetut artikkelit kauttaaltaan olivat. Ne toivat parhaimmillaan kuitenkin rahaa, jopa kaksi ja puolisataa ruplaa kuussa, kun hyvän työmiehen keskipalkka oli sataviisikymmentä. Oliko toimittaja periaatteeton opportunisti?

Näin ajatteli hänen veljensä, joka istui pitkää tuomiota muun muassa henkirikoksesta. Hän paheksui Sergeitä: saattaahan ihminen joskus hairahtua ja tehdä hullusti tai pahoin, mutta  mitä peliä se nyt oli, että kirjoitti mokomaa roskaa päivästä toiseen…

Joskus kollegat syystä tai toisesta myös iloittelivat uhkarohkeasti. Joku kirjoitti: ”on koittanut nautakarjan suuri tähtihetki. Eläinlääkärien kokouksen osanottajat ovat tarttuneet työhönsä. maidolta ja lannalta tuoksuvat puhujat seuraavat toinen toistaan…”

Muuan kollega peräti liittyi viralliseen mielenosoituskulkueeseen itse kyhäämällään iskulauseella ”Päättäväinen vastaisku yleismaailmallisen imperialismin vihollisille!” Kesti kauan, ennen kuin ”elinten” valppaat edustajat hoksasivat, mistä oli kysymys.

En tietenkään ole koskaan toiminut toimittajana Neuvostoliitossa, mutta kirjassa kuvattu ikuiseen jähmeyteen tuomitun byrokratian ja keinottelun maailma, jota boheemit väkevän viinan ja seksin ystävät käyttivät mielin määrin hyväkseen, on miljöö, jota tunsin myös tuttavieni välityksellä.

Se oli ainutlaatuinen maailma, jossa lukemattomia kieltoja ja kirjoitettuja ja kirjoittamattomia sääntöjä rikottiin rutiininomaisesti ja jossa vain hölmöt uskoivat siihen, mitä virallisissa yhteyksissä sanoivat ja tekivät. Olihan toki niitä uskovaisiakin, mutta oli myös näitä vekkuleita, jotka muistuttivat kunnon sotamies Švejkiä pyrkimyksessään välttää totisia äärimäisyyksiä ja suostua mieluummin kompromisseihin, josta aina sentään jotakin hyötyi.