Alaluokkaisuuden haaste
Huomasin viimeksi puhuvani slummeista määrittelemättä, mitä
ne ovat. Asia onkin hieman mutkallinen.
Slummeja on kansainvälisesti määritelty tavalla, joka itse
asiassa tarkoittaisi, ettei sellaisia kehittyneessä maailmassa oikeastaan voi
ollakaan:
YK:n määritelmien mukaan ihminen elää slummissa, jos häneltä
puuttuu yksi tai useampi seuraavista:[3]
- mahdollisuus
käyttää puhdasta vettä (vettä on oltava riittävästi, se ei saa olla liian
kallista ja sitä on saatava ilman kohtuutonta vaivaa)
- toimiva
viemäröinti (käymälän ei tarvitse olla perheen oma, mutta sen käyttäjiä ei
saa olla kohtuuttoman suurta määrää)
- riittävästi
elintilaa (yhtä huonetta ei saa olla jakamassa useampi kuin kolme ihmistä)
- pysyvään
käyttöön tarkoitettu asunto (kodin tulee suojata erilaisilta
sääolosuhteilta ja sen on sijaittava asumiseen tarkoitetulla alueella)
- oikeus
hallinnoida omaa asuntoa (asukkaita ei voida häätää mielivaltaisesti).
Slummiasukkaita on maailmassa vajaa
miljardi eli noin kolmannes kehitysmaiden kaupunkiväestöstä. Rikkaassa
pohjoisessa heitä ei oikeasataan ole lainkaan, jos niin halutaan määritellä.
Ruotsissa ei slummeja YK:n tarkoittamattomassa
mielessä ole eikä liioin Suomessa. Vesiposti ja viemäri ovat jokaisella tai
sitten väljä maaseutuasunto kaivon kera. Vuokralaisen karkottaminen on
tunnetusti kovin hankalaa.
Amerikassa slummeja on
perinteisesti ajateltu olevan ja sieltähän tulee myös länsimaisen kulttuurin
terävin kärki nykyään, on gangsta-rapia sun muuta coolia, isonveljen
viisi numeroa liian suuret farkut ovat kovasti chic ja niin edelleen.
Epäilemättä pohjoisten slummien
asukkaat ovat nykyajan jaloja villejä, joiden yksinkertaista, mutta alkuperäistä
ja aitoa elämäntapaa ihaillaan.
Nuo pohjoisen slummit ovat siis
joka tapauksessa ongelmallisia sikäli, etteivät ne yleensä täytä yleisiä
kansainvälisiä kriteerejä. Siitä huolimatta olisi vastuutonta, vai pitäisikö
sanoa ongelmallista sulkea silmänsä niiden ongelmilta. Niissä ihmisillä ei mene
hyvin.
Meillä Suomessa oli kaupunkien
liepeillä myös melkoisia hökkelikyliä, mutta kaupungit kasvoivat ennen muuta
työväestön muuton myötä eikä joutoväen lisääntyessä. Työväenliikkeelle oli aina
ominaista optimistinen peruskatsomus ja parhaimmillaan se näyttää lähennelleen
pelastusoppia.
Tilanne on aivan toinen niissä
alaluokkaisen ja segregoituneen väestön enklaaveissa, joissa aito
slummikulttuuri on syntynyt. Aleneva säätykierto on jo monessa länsimaassa
hälyttävä ilmiö. Yhdysvalloissa sillä on ollut ilmeistä merkitystä koko maan
politiikalle.
Theodore Dalrymple alias Anthony M.
Daniels onalan englantilainen alan asiantuntija,
joka on työskennellyt myös Ranskan uusissa faubourgeissa,
kuttuurienklaaveiksi muodostuneissa esikaupungeissa ja muuallakin slummiasukkaiden
parissa.
Luulen,
että häntä kannattaa kuunnella:
maanantai 5. syyskuuta 2016
Slummien ongelma
Olen varmaan jo joskus kirjoittanutkin Theodore Dalrymplen
kirjasta Life at the Bottom, mutta asia on sen verran tärkeä, että sitä
kannattaa ehkä käsitellä useamminkin.
Dalrymple on lääkäri, jolla on laaja kokemus slummeista sekä
Englannista että eräistä muistakin maista, muun muassa Saharan eteläpuolisesta
Afrikasta.
Inhimillisestä näkökulmasta kurjimmat slummit hän on
löytänyt Englannista ja nimenomaan valkoisten asuttamilta alueilta.
Takapajuisissa maissa ihmisillä on elämässään tarkoitus, vaikkapa vain päivän
toimeentulon hankkiminen. Siirtolaisilla taas on omat sukunsa ja
klaaninsa ja kulttuurinsa, joka saattaa olla primitiivinen, mutta pystyy
antamaan heille tunteen omasta arvostaan. Niillä valkoisilla, jotka ovat
pohjalla, ei ole mitään tällaista.
Dalrymplen kirja Life at the Bottom. The Worldview
that makes the Underclass, Chicago 2001, 263 s. kertoo jo nimessään
sen keskeisen painotuksen, joka tekijällä on. Alaluokkaisuus on
maailmankatsomus.
Tekijä ei ole kyllin yksinkertainen kuvitellakseen, ettei
sosiaalisilla tekijöillä ole suurtakin vaikutusta alaluokan syntyyn ja
olemassaoloon. Siitä huolimatta hän nostaa voimakkaasti esille sellaisia,
mielestään aliarvioituja ja laiminlyötyjä seikkoja, joiden ignorointi johtaa
koko ilmiöin väärinkäsittämiseen.
Pitkälti kyseessä ovat samat asiat, joita tekijä on
käsitellyt kaikissa muissakin teoksissaan: kulttuuri, joka nostaa kunniaan
huonouden, pahuuden ja rikollisuuden, pidäkkeetön egoismi ja vastuuttomuus,
puuttuva pyrkimys mihinkään korkeampaan ja jopa kaiken korkeamman kieltäminen,
ei suinkaan ole vain slummien, vaan koko kulttuurin yhä paheneva sairaus.
Aave vaeltaa läntisessä maailmassa, kirjoittaa
Dalrymple: alaluokkaisuuden aave. Kirjoittaja olettaa, että
alaluokkaisuutta on kaikissa länsimaissa. Sen edustavat eivät itse asiassa ole
köyhää väkeä, vaan nauttivat jopa sellaisista hyvyyksistä, jotka olisivat
saaneet Rooman keisarit tai itsevaltiaat monarkit haukkomaan henkeään. Tämä
joukko ei ole poliittisesti sorrettua, vaan voi käydä rauhassa nukkumaan
pelkäämättä yöllistä koputusta ja se uskaltaa koska tahansa sanoa
mielipiteensä.
Siitä huolimatta tämä joukko on köyhää ja jopa kurjaa
henkisesti. Kurjuus ei johdu esimerkiksi rodusta. Englannin slummien asukkaat
ovat pääosin valkoisia, mikä voi hämmästyttää amerikkalaisia. Kurjuuden syvyys
ei myöskään tee mahdottomaksi sieltä nousua. Etelä-Korean asukkaat nousivat
hyvinvointiin syvemmästä alhosta muutamassa vuosikymmenessä.
Kyseessä on itseään ruokkiva kierre, jossa alaluokkainen
maailmankatsomus on avainasemassa, väittää kirjoittaja. Slummien elämäntapa
lähtee siitä, ettei pyrkimystä parempaan ole ja sen mahdollistaa
hyvinvointivaltio, joka tietenkään ei ole ilmiön riittävä syy.
Joka tapauksessa kirjoittaja nostaa hyvinvointivaltion
syyksi siihen, että alaluokan perheet eivät lainkaan pysy koossa. Hänen
alueellaan 70 prosenttia äideistä oli yksihuoltajia ja hän arvelee, että määrä
olisi sata, ellei siellä asuisi myös intialaisia.
Hedonismi ja vastuuttomuus kulkevat käsi kädessä ja kun
tähän liitetään täydellinen opinkäynnin halveksinta ja sosiaalisen nousun
ajatuksenkin hylkääminen, jäävät jäljelle rikos ja huumeet.
Valtakulttuuri ei tarjoa tälle joukolle mitään arvoja, vaan
sen sijaan nostaa sen jonkinlaisiksi ihailluiksi jaloiksi villeiksi, joiden
sorrettuun asemaan muka liittyy jonkinlaista autenttisuutta ja hyveellisyyttä.
Pahe on aina olosuhteiden syytä ja yksilö päästetään vastuusta. Veitsi vain
menee sisään ja pistooli laukeaa. Sitä niinkuin pimahtaa tai kilahtaa, minkäs
teet.
Ylempiä luokkia tämä joukko ei ihaile tai kunnioita, vaan
halveksii ja syystäkin. Antaahan tuo yhteiskunnan kerma ymmärtää, että jokin
räppäri, joka ylistää järjettömiä väkivallantekoja, kuuluu läntisen maailman
hengen jättiläisiin. Ja mikä onkaan viesti, kun kuningashuoneen jäsen kertoo
ottaneensa napalävistyksen aitoon slummityyliiin…
Kirja on täynnä esimerkkejä, jotka on esitetty usein huikean
sarkastisesti ja joiden näkökulma poikkeaa virkistävästi siitä
epärehellisyydestä, joka usein leimaa näiden asioiden käsittelyä.
Itsemurhayritykset ovat Dalrymplelle osa hänen työmaataan
eikä hän käsittele niitä tilastollisesti, kuten useat alan tutkijat, vaan
pyrkii aina inhimilliselle tasolle. Sama koskee perheväkivaltaa ja
rikollisuutta.
Niinpä kirjoittaja ei myöskään tarjoa yhteiskunnan
rakenteellisia muutoksia lääkkeeksi tautiin, vaan korostaa yksilön vastuuta ja
sitä, että tämä perusasia olisi myös hänelle kerrottava sen sijaan, että
tyydytään silittelemään päätä ja epärehellisesti otetaan syyllisyys koko
yhteiskunnan vastuulle.
Mutta tietenkin myös Dalrymple on yksipuolinen.
Nyky-yhteiskunta todella tuottaa tilanteita, joissa yksilö jää avuttomaksi sen
voimien armoille. Ei riitä, että haluaa tehdä työtä, kun työtä ei kerta
kaikkiaan ole. Jokainen ihminen haluaa myös päteä elämässään ja ellei se ole
mahdollista laillisuuden puitteissa, mennään helposti huumeiden ja rikosten
tielle.
Ilmeisesti myös on niin, että ainakin jossakin päin maailmaa
yhteiskunta suosii ratkaisuja, jotka ovat tuhoisia, mutta kaikille osapuolille
helpoimpia: kun työtä ei ole, maksetaan korvauksia. Tämä sopii sekä valtiolle
että ammattiliitoille, jotka taistelevat palkanalennuksia vastaan. Korvausten
saajakaan ei protestoi.
Kun automaatio ja ulkomainen halpatuotanto syövät työpaikat,
yhä suurempi määrä ihmisiä jää liikaväestöksi, jolle ei ole paikkaa
yhteiskunnassa. Silloin voi syntyä kierre, joka synnyttää slummit ja niiden
alaluokkaisen psykologian. Ulkomaisen halpatyövoiman maahantuonti vain pahentaa
tilannetta.
Kulttuurissa, jossa suvun ja perheen rakenteet on tuhottu,
jää yhteiskunnalle tarpeeton yksilö irralleen ja vaille sosiaalisen pätemisen
mahdollisuutta, mikäli haluaa pysyä kaidalla tiellä.
Tämä merkitsee henkistä katastrofia, vaikka aineelliset
olosuhteet olisivat ainakin joissakin suhteissa sellaiset, että Rooman
keisaritkin olisivat niitä hämmästyen kadehtineet. Karu totuus tietenkin on,
että aineellisella kurjuudella on taipumus kasaantua tilanteessa, jossa eletään
toimeentulominimin lähellä.
Dalrymple tuskin on aivan oikeassa, mikäli hän katsoo, että
alaluokkaisuus olisi erityisesti nykyaikainen ilmiö, kuten hän näyttää
olettavan. Hänen kuvaamansa psykologia toki ainakin jossakin määrin muistuttaa
Marxin ja Engelsin kuvausta Lumpenproletariaatista ja myös
itse Rooman proletariaatti, omaisuutta vailla oleva sotaväen tuottaja, lienee
ollut pikemmin tällaista alaluokkaa kuin ihanteellista, sorrettua työväestöä.
Sehän myös nautti ilmaista leipää ja sirkushuveja.
Mikäli Dalrymplen kuvausta Englannin nykypäivästä verrataan
siihen tilanteeseen, mikä meillä oli joskus sata vuotta sitten, saattaa
merkittävimpiin eroihin kuulua se voimakas pyrkimys ylöspäin, joka Suomen
työväelle oli ominaista.
Min kuntos keksii, kirvees lyö,
se olkoon vapauden työ,
ja kohta väistyy sorron yö...
Näin lauloi sivistystahtoinen kansa, joka rakensi voimansa
osoitukseksi mahtavia työväentaloja, joista suurimmat olivat kaupungin
komeimpia palatseja, kuten Helsingissä.
Toki tuon ajan kurjuus usein tavoitti myös ne, jotka
uutterasti tekivät työtään. Liikaväestö ja lamakaudet eivät ole uusia
keksintöjä. Ajan erityispiirteisiin kuului myös prostituutio, joka sitten äkkiä
hävisi lähes kokonaan.
Mutta tämä liittyy jo koko yhteiskunnan muutokseen samoin
kuin se elintason nousu, joka näytti jo koskevan jokaista ennen kuin
globalisaatio alkoi näyttää pohjoiselle pallonpuoliskolle todellisia kasvojaan.
On todennäköistä, että se valkoinen kurjuus, jota Dalrymple
väittää olevan kaikkein suurinta, todella on sellaista. On mahdollista, että
sen tärkeä syy on se kulttuurin eroosio, jonka tuotteita Dalrymple löytää
asiakkaidensa asenteista. Pelättävissä on, että slummit ja slummipsykologia
alkavat kehittyä myös meillä. Proletaarin tunnusmerkkejä kantavat
maahanmuuttajat ovat tälle ihanteellinen alusta.
On epätodennäköistä, että niin sanotun hyvinvointivaltion
purkaminen olisi taikatemppu, jolla tätä kurjuutta voitaisiin ehkäistä. Sen
sijaan tuntuu mahdolliselta ajatella, että muuan tärkeä päämäärä taistelussa
slummiutumista vastaan voisi olla ihmisten työllistäminen tavalla tai toisella,
myös hyväksymällä matalammat palkat, siis työmarkkinoiden jousto.
Saksan Hartz IV ei liene saanut ihmeitä aikaan, mutta
huomattavaa parannusta kuitenkin. Ja tässä en tarkoita vain ns. aineellista
elintasoa, vaan inhimillistä arvokkuutta ja elämän mielekkyyden lisääntymistä.
On outoa, että nykyisten kansan ystävien suurin huoli
näyttää koskevan sitä, ettei työntekijöiden palkkoja missään tapauksessa
alenneta, kun tämä samaan aikaan tuomitsee yhä suuremman määrän työttömiä
elämään pelkällä korvauksella, vailla mahdollisuutta vaikuttaa omaan elämäänsä.
Eikö getto (ghetto) voisi kelvata termiksi? Tanskalaisten mielestä Ruotsissa on jo pitkään ollut sellaisia.
VastaaPoistaOikein, ghetossa ollaan omalakisia ja vastutetaan kantayhteiskunnan normeja, ollen kuitenkin valmiit ja jopa vaatien kantayhteiskunnan tarjoamat etuudet.
PoistaOnhan se perinteikäs sana , mutta ghetoissa tuskin on vallinnut alaluokkainen psykologia ja rikollinen alakulttuuri.
PoistaKlassisessa getossa kysymys oli jonkin halveksitun vähemmistön tietoisesta eristämisestä. Siksi ei puhuisi slummista ja getosta synonyyminä.
PoistaTaisi olla itse Jeesus, joka sanoi, teillä on köyhät aina keskuudessanne. Itse lisäisin, että niin on myös lihavat, laihat, ahkerat, laiskat, tyhmät, älyköt, seksikkäät, vähemmän seksikkäät ja ehkä tärkeimpinä, itseohjautuvat ja toisten ohjattavat. Koska jälkimmäisiä on aina enemmän ja itseohjautuvissakin on aina muutama kusipää, joka onnistuu vakuuttamaan isomman lauman toisten ohjattavia uskomaan, että heidän ongelmansa on jonkun em. ryhmän vika, niin siinä on jo tarpeeksi selitystä miksi maailmamme on sellainen kuin se on.
VastaaPoistaJa ainoa vapaa Rooman valtakunnassa oli Roomalainen mies. Ei nainen, ei afrikkalainen, ei ruotsalainen, ei suomalainen, vaan roomalainen mies.
PoistaJeesuksen aikaisessa hallinnossa ainoa vapaa oli roomalainen mies. Ei nainen, ei afrikkalainen, ei ruotsalainen, ei suomalainen vaan roomalainen mies.
PoistaYksi syy sotiin lienee, että köyhille poijjanputsikoille täytyy järjestää jännää toimintaa, muuten rupeavat mellastamaan.
VastaaPoista60. luvulla joku epätoivoinen kirvesmiesperheenisä oli yrittänyt rakentaa perheelleen minitalon luvatta meidän kesämökin naapuritontille
VastaaPoistaEspoossa Runko oli valmis syksyllä ja rahat loppu. isä ilmoitti heidät sos huoltoon.
Aika onnetonta oli sos turva silloin.
Slummeja voi vertailla, siihen nähden pohjoismaat ovat valtiollisesti tehneet parhaansa tasapainottaessaan tuloerojen heittoja globaalilla tasolla. Vertaa afrikkalaista slummia, niin tilanne on omassa kategoriassaan. Kun taas valtiollisesti Suomessa ei ole kuningashuonetta joka taas verrannollisesti olisi aivan omassa kategoriassaan hyvinvointi näkemyksessä.
VastaaPoistaJos seuraa Noam Chomskyn näkemystä amerikkalaisten politiikasta, missä päätäntävalta ihmisiltä on viety talouden kautta ja tilalle tuotu vain urheilu on tuo hieman yksi silmäinen näkemys kokonaisuuteen.
VastaaPoistaKumminkin tuloeroilla on taattu armeijaan hakeutuvat ja he ovat sen kautta mahdollisesti taanneet koulutukseen taloudelliset resurssit.
Suomessa on paljon "kanakoppi" - slummeja: kanakopin näköinen omakotitalo postimerkin kokoisella "tiivistetyllä" tontilla. Näitä on sitten useita kymmenniä yhden perinteisen korttelin alueella.
VastaaPoistaPeriaatteessa kaikki hyvin, käytännössä ei...
Rikollinen alakulttuuri?
PoistaEivätkö tuolla (tiiviin rakentamisen) kriteerillä lähes kaikki rivitalot ja varsinkin kerrostalot ole slummeja.
PoistaPorvoossa on ainakin yksi tuollainen kanakoppi- taloalue ja ihan on siisti. En itse asuisi siellä, kun pitää olla vähän tilaa ympärillä, mutta ei se kyllä mikään slummi ole.
Ympäristörikollinen nyt ainakin, kun pitää olla auto, taulutelevisio ja pari- kolme ulkomaan matkaa vuodessa...
Poista