Kun Trump astui lavalle

 

Trumpin aikaa

 

Trumpista ei moni tykkää, ainakaan mikäli sattuu olemaan poliittisesti korrektien, pehmoisten edistysarvojen kannalla. Niitä edustava väkihän on, hieman paradoksaalisesti, ollut asiassaan aika fanaattista ja jo muutaman vuosikymmenen ajan yrittänyt turvata niiden voittoa aseellisella väkivallalla koko maailmassa.

Amerikkalaiset tietenkin, mahdollisuuksiensa mukaisesti, ovat olleet etunenässä, mutta onpa meiltäkin muutama päässyt ihan Afganistaniin saakka sotimaan. Joidenkin mielestä oli noloa, ettei meidän koneitamme nähty Libyan taivaalla.

Jälki on ollut karua. On tuskin sellaista tienoota, missä amerikkalaisten arvojen miekkalähetys olisi saanut aikaan toivottua tulosta. Savuavia raunioita ja uutta tai entisestään vahvistunutta lännenvastaista fanatismia löydämme sen sijaan koko siltä alueelta, missä demokratian ritarit ovat käyneet taistelemassa ja sitten lähteneet.

Toki hyville tarkoituksille on annettava niille kuuluva arvo, mutta politiikka on tunnetusti mahdollisen taidetta, jossa saavutettujen tulosten merkitys on se tärkein.

Trump on demokraattisesti valittu valtionpäämies ja kaiketi amerikkalaisten enemmistö on taas saanut sen, mitä luulee halunneensa. Ainakin on selvää, ettei tuo enemmistö halunnut sitä toista vaihtoehtoa, joka oli tarjolla.

Muun maailman on sitten vain koetettava elää samassa maailmassa. Toki meillä on kokemusta supervalta Neuvostoliitostakin, sekä Venäjästä, joka nyt tragikoomisesti hamuaa takaisin Neuvostoliiton hajotessa jonnekin kadotettuja laakereita.

Maailman mielenkiinto kohdistuu aina ymmärrettävästi siihen, mikä ei vielä ole tapahtunut ja siihen, mitä juuri tällä hetkellä tapahtuu. Kumpaakaan emme valitettavasti enempää tunne kuin ymmärrä, ainakaan ellemme aseta sitä pitempään perspektiiviin.

Trump on amerikkalaisen yhteiskunnan tuote ja Yhdysvallat taas on ollut jo noin sata vuotta länsimaisen kulttuurin johtava valtio, jonka hegemonia koko maailmassa oli kiistaton. Nyt ei pelkästään sen suhteellinen asema maailman valtioiden joukossa ole perusteellisesti muuttunut. Kyseessä on myös paha rakenteellinen ja henkinen kriisi, johon tuskin löytyy lääkettä.

Sitähän joka tapauksessa etsitään ja siitä näkökulmasta kannattaa myös Trump-ilmiötä tarkastella. Epäilemättä itse herra Trump on sivistymätön narsisti, mutta siinä suhteessa tuskin suuri poikkeus maailman suurten johtajien keskuudessa (vrt. Vihavainen: Haun trumpf tulokset).

Juuri tällä hetkellä Trumpin politiikkaa yleensä tarkkaillaan herpaantumattomalla jännityksellä sen todennäköisesti pian aiheuttamien suurten ongelmien takia. Ennen pitkää nyt sitten nähdään, miten käy. Ei siinä sen suurempaa mysteeriä ole.

 Huomautan, etteivät taloustieteilijät ole yleensä koskaan osanneet ennustaa talouden kehitystä enempää kuin meteorologit säätiloja pitkällä tähtäimellä. Reaganin talouspolitiikasta (”reaganomics”) povattiin aikoinaan nopeaa katastrofia. Siinä petyttiin ainakin sikäli, ettei se ole ollut nopea. Katastrofi kyllä saattaa vielä olla tulossa.

Mutta tässä nyt joka tapauksessa vuosikymmenen takainen arvio Trump-ilmiöstä. Trumpin ensimmäisen kauden politiikan jo tiedämme. Se Amerikka, joka hänen synnytti, ei liene sen jälkeen olennaisesti muuttunut.

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Psyykkaaja ja fasistit

 

Psyykkaaja ja fasistit

 

DJ Trumpin vaalikirja Crippled America vuodelta 2015 julkaistiin tänä vuonna uudella nimellä Great Again. How to Fix Our Crippled America. Threshold Editions New York etc., 193 s.

Se ei lisää juuri mitään siihen kuvaan, mikä Trumpista on annettu esimerkiksi Saarikoskien kirjassa, mutta ainakin hän on itse kirjoittanut tai vähintään hyväksynyt julkaistavaksi sen, mitä tässä opuksessa on.

Taidan jättää tässä tapauksessa suorat lainaukset tykkänään pois, sillä Yhdysvaltain oikeusjärjestelmä, jota kirjoittaja kehuu maailman hienoimmaksi, on aina vähän pelottanut minua. Kukapa tietää, vaikka pikkuruinenkin luvaton lainaaminen tulkittaisiin rahallisesti hyvin arvokkaaksi asiaksi. Onhan kirjoittaja hyvin kalliin brändin luoja ja omistaja.

Joka tapauksessa kirjan tyyli tai sanoisiko muodikkaasti, tulokulma, tekee erikoisen vaikutuksen. Siinä on nyt asialla tavaraansa kehuva bisnesmies, joka vaatii uskomaan itseensä referenssiensä perusteella.

Kirjoittaja tekee mahdollisimman selväksi, että Amerikan nykyisen poliitikot ovat kelvottomia, mutta että tilanne on varsin helposti muutettavissa. Presidentillähän on hyvin monipuoliset valtaoikeudet.

Ennen muuta Trump haluaa olla Amerikan johtava cheerleader, kannustaja ja psyykkaaja. Asioiden korjaamiseksi tarvitaan nyt ennen kaikkea sitä. Rahaa on maailma täynnä. Jos amerikkalaiset firmat saadaan kotiuttamaan voittojaan ja sotilaalliset liittolaiset maksamaan nauttimastaan suojelusta, ovat asiat pian kunnossa.

Valtion infrastruktuurin korjaaminen taas luo työtä ja panee rahan kiertämään ja samahan koskee armeijan varustelutason kohottamista. Verotus ja terveydenhoito kaipaavat täysremonttia. Kunnon toimitusjohtaja pystyy hoitamaan kaiken, mutta hänen täytyy olla pätevä ja DJT on pätevyytensä osoittanut. Hän on voittaja eikä luuseri.

Trumpin vankka usko brändiin ja psyykkaukseen ja johtajan keskeiseen merkitykseen ei muistuta millään tavalla fasistisia saati natsilaisia aatteita. Sen sijaan ne kyllä tuovat mieleen Suomenkin politiikassa vaikuttaneen mielikuvakeskeisen suuntauksen, joka hehkutti sitä, miten fantastisesti asiat ovat ja yhä vain paranevat.

Puhuminen fasismista nykyisen populismin kohdalla onkin lähes kauttaaltaan aivan asiatonta ja ilmeisesti tarkoitettu vain palvelemaan mielikuvapolitiikan tiettyä suuntausta. Tällä en toki tarkoita, ettei joukossa olisi niinkin yksinkertaisia sieluja, jotka uskovat tämän puheen.

Foreign Affairs tunnetaan riippumattomana ja arvovaltaisena kansainvälisen politiikan forumina, jonne hyväksytään vain parhaimmat asiantuntijat.

Sen uusin numero on omistettu populismille, jonka piiriin myös Trump-ilmiö luetaan. Michael Kazin laskee populismin piiriin sekä Trumpin että Bernie Sandersin, joka edustaa lähinnä skandinaavistyyppistä sosialidemokratiaa, mutta on Amerikassa aivan uudenlainen hahmo.

Populismille on ominaista eliittien vastaisuus ja Kazinin mielestä kyseessä ei ole mikään tyhjästä lietsottu herraviha. Tilanne on todella epänormaali eikä muuta tietä sen korjaamiseen ole näkynyt. Populismi voi olla vaarallista, mutta se saattaa olla myös välttämätöntä, arvioi kirjoittaja.

Kirjoittajien näkemykset populismista vaihtelevat. World Values Surveyn piirissä kunnostautunut Ronald Inglehart ja Pippa Norris, joita Fareed Zakaria referoi, ovat todenneet äänestyskäyttäytymisen viime vuosikymmeninä irronneen taloudellisesta asemasta. Ruchir Sharma on havainnut yhden suuren tekijän ilmiön taustalla ja se on demografia. Missä matala syntyvyys, siellä ongelma.

Taustalla näyttää siis olevan aikakauden vaihtuminen monessakin suhteessa. Informaatiovallankumous antaa asialle oman lisänsä.

Muutoksen aikoina on luonnollista, että nuoremman sukupolven asenteet poikkeavat vanhemmista. Olisiko kyseessä ennen muuta vain kulttuurin vitka, kykenemättömyys sulattaa äkkiä syntyneitä ongelmia, voidaan kysyä. Mutta entä fasismi?

Kukaan kirjoittajista ei tulkitse nykyistä populismia fasismiksi, vaikka tämä leimakirves näyttää etenkin Suomessa ja Ruotsissa olevan ahkerassa käytössä.

Ilmiön taustalla todellakin ovat vakavat ongelmat, joille on voitava tehdä jotakin sen sijaan, että julistetaan oikeinajattelun ihanuutta ja demonisoidaan niitä, jotka ovat jääneet Juggernautin alle.

Tutkija Cas Mudde formuloi ongelman siten, että olemukseltaan populismin nousu on ei-liberaalia demokraattista reaktiota vuosikymmenien epädemokraattiseen liberaaliin politiikkaan.

Että tästä selvittäisiin, pitää poliitikkojen kuunnella niitä ääniä, jotka vaativat tämän vuosisadan keskeisten kysymysten tekemistä uudelleen poliittisiksi. Sellaisia ovat maahanmuutto, neoliberaali talous ja Euroopan integraatio, jotka on tuotava takaisin vaalikysymyksiksi ja tarjottava koherentteja ja selkeitä vaihtoehtoja populistien usein simppeleille tarjouksille.

So far so good. Kysymys on kuitenkin myös siitä, että epäkohdat olisi kyettävä korjaamaan. Latinalaisen Amerikan populismi on vienyt maat tuhon partaalle, mutta tokihan Yhdysvallat on eri asia ja tuskinpa Trump aikoo seurata Chavesin ja kumppanien jalanjälkiä.

Joka tapauksessa tulee olemaan kiinnostavaa nähdä, miten supervalta nostetaan suosta psyykkaamalla. F.D. Roosevelt sai aikoinaan rähmälleen joutuneen maan toimimaan, mutta siihen tarvittiin kovasti sosialismia muistuttava New Deal ja taidettiin tarvita vielä sotakin.

Trump on kunnostautunut Diili-formaatin (Apprentice) luojana ja juontajana. Saa nähdä, miten häneltä käy Newest Deal. Sotiahan USA käy koko ajan, joten ehkä kannattaisi pikemmin kokeilla niiden lopettamista ja niitä säästämisen paikkoja, joita Trump on kuuluttanut löytäneensä.

.