Ennen sotaa ajateltua

 

Geopolitiikkaa II

 

Глобальная геополитика (под ред. И.И. Абылгазиева,И.Б. Ильина. И.Ф. Кефели. Издательство Московского университета 2010, 312 с.

 

Neuvostoliitossa jokaisen korkeakouluopiskelijan oli suoritettava kurssit marxismi-leninismissä (paremmalla suomella sanoen leniniläisessä marxilaisuudessa), supertieteessä, jolle kaikkien muiden tieteiden tuli olla alistettuja.

Kun Neuvostoliitto romahti, jäi tuhansittain noita opettajia työttömiksi, mutta heille keksittiin oitis uusi oppiaina: kulturologia.

Marxismi-leninismi oli äärimmäisen abstrakti oppi, jossa liikuttiin sekä luonnontieteen ja logiikan (diamat), historian ja kulttuurin (istmat) ja vieläpä taloustieteenkin alueella ja se antoi opiskelijoilleen ja opettajilleen paljon yleistä tietoa eri alueilta,  muun muassa länsimaisesta filosofista, jonka arvosteleminen kuului sen toimialaan.

Aleksandr Dugin ei suotta ole sanonut, että geopolitiikka on tämän vuosisadan marxismi-leninismiä. Hänen oma versionsa siitä sisältää huomattavan paljon aineksia dialektisesta ajattelusta.

Tässäkin kirjassa olevassa sitaatissa Dugin julistaa, että ”mikään ei ole tänään yhtä suosittua Venäjällä kuin antiamerikkalaisuus… Se on uskon symboli… olla venäläinen merkitsee tänään ’olla antiamerikkalainen’. Antiamerikkalaisuus on tänään kansallisen identiteetin tärkein piirre. Se vuoksi me emme pidä Amerikasta (ne ljubim Ameriku)”.

Huomatkaamme, että tämä sitaatti on vuonna 2007 ilmestyneestä Duginin kirjasta Geopolitika postmoderna. Siihen aikaan mielipidetutkimukset osoittivat Yhdysvaltojen nauttivan Venäjällä sangen suurta suosiota. Mutta tämän filosofin teoriaan ei empiirisesti todennettu todellisuus mahtunut. Hänen ajattelunsa operoi toisella tasolla…

Dugin nyt vain on yksi geopoplitiikan harrastaja ja kieltämättä yksi kaikkein epämiellyttävimmistä, mikäli nyt rupeamme arvioimaan ajattelijoita sen perusteella, miten he suhtautuvat toisaalta sotaan ja toisaalta kansojen rauhanomaiseen yhteiseloon ja yleensäkin ns. poroporvarillisen onnen tavoitteluun. Sellaista hän osoittaa syvästi halveksivansa.

Toki myös venäläisessä geopolitiikan teoreetikoissa löytyy humaanimpia ajattelijoita, jotka arvostelevat myös venäläisiä kollegoitaan paranoidisesta lännen vihaamisesta, jonka juuria haetaan aina tuhannen vuoden takaa.

Toki, mikäli uskotaan läntisen sivilisaation olevan venäläisen antagonistinen vihollinen, jonka kohtaaminen väistämättömästi tarkoittaa toisen osapuolen tuhoutumista, on moinen ajattelu ymmärrettävää eli siis loogista. Miten vauvalla pohjalla se on, onkin sitten toinen juttu.

Tässä kirjassa esitetään lännen ”geostrategien” hautovan Venäjän hajottamista 11 ”suvereeniksi” valtioksi. Meneillään olevan sodan aikana siihen viittaava ääniä taisi jo jossakin vaiheessa kuuluakin, mutta sopii kysyä, missä määrin kyse oli reaktiosta Venäjän omaan politiikkaan. Peiliin katsominen on Venäjällä liian usein unohdettu.

Geopolitiikan käsite on tässä kirjassa ymmärretty hyvin löysästi ja siihen näyttää kuuluvan myös se, mitä Venäjällä on tapana nimittää kulturologiaksi ja joka käsittelee usein hyvin korkealla abstraktiotasolla eri maiden ja sivilisaatioiden ominaisuuksia sellaisina kuin jotkut ajattelijat ovat ne eri aikoina nähneet.

Sellaiset on lännessä tapana liittää historianfilosofiaan ja kirjassa käsitelläänkin laajasti suuria tämän alan näkemyksiä Danilevskista ja Spengleristä, Sorokiniin, Toynbeehen ja Huntingtoniin.

Näiden ajattelijoiden tuntemisen voi katsoa kuuluvan yleissivistykseen, niin epäsuosittuja kuin ne lännessä nykyään ovatkin. Tästä pisteitä kirjan tekijöille.

Vähän konstikkaammaksi asia menee, kun kirjoittajat alkavat käyttää uusia termejä, jotka näyttävät rakentuvan jonkilaiselle ajatellulle konsensukselle eri historianfilosofien näkemyksistä.

Sellaista konsensustahan ei ole olemassa ja tuskin voisi edes kuvitella, että noita näkemyksiä yhdistelemällä syntyisi muuta kuin mielialtaisia eklektisiä rakennelmia, joille ei kannata kuvitella empiiristä vastinetta todellisuudessa.

Tässä suhteessa kuvaava on luku Globaali geopolitiikka: sen syntymisen etapit, alueellinen rakenne ja toimijat. Eräs alaluku on nimeltään Nykyisen maailman geosivilisaatio. Siinä myös esitetään sivilisaation matriiseja, rajoja ja suodattimia.

Tärkeimpien sivilisaatioiden matriisi, jossa on esitetty niiden vertailu eri muuttujien suhteen on pedagogisesti yhtä valaiseva kuin se on ylimalkainen ja tuskin lainkaan empiirisesti todennettavissa.

Sen mukaan esimerkiksi suhde aineelliseen menestykseen ymmärretään länsieurooppalaisesa sivilisaatiossa hyveen tunnukseksi, kun se taas slaavilais-ortodoksisessa on vastoin henkistä ihannetta.

Suhde lakiin rakentuu lännessä yksilöllisen vastuun ja rationaalisen oikeusajattelun pohjalle ja Venäjällä taas vallitsee ”karismaattinen oikeuskäsitys, kollektiivinen vastuu ja laki saattaa olla vastakkainen oikeudenmukaisuudelle”.

Suhde yksilöön rakentuu lännessä sen pohjalle, että yksilö on arvo sinänsä ja yhteiskunnan perusta. Venäjällä taas henkilö on alisteinen konsensusajattelulle ja yhteisöllisyyden ihanne vallitse (sobornaja litšnost, ideal obštšinnosti).

Mitä uskontoon tulee, erotetaan lännessä maallinen ja uskonnollinen toisistaan. Venäjällä taas vallitsee ideokratia. Uskonto on siellä ideologia eikä henkilökohtainen uskonnollisuus.

Politiikan alalla lännessä on kansalaisyhteiskunta: suurin osa ihmisistä on mukana poliittisessa toiminnassa. Venäjällä politiikka taa ymmärretään ”kollektiiviseksi synniksi”, itse asiassa hyväksymättömäksi toiminnan piiriksi (neodobraemaja sfera dejatelnosti).

Tällaisia matriiseja, joissa on (kuten tässäkin tapauksessa) mukana useita eri kulttuuripiirejä, harrastetaan Venäjällä aika lailla. Lännessä, jossa usko ideologioiden ehtymiseen ja historian loppuun vielä taannoin oli vallitaevana, niitä ei sen sijaan ole aikoihin otettu vakavasti. Ehkäpä kannattaisi korjata näkemystä.

Kuuluisa, suurisuuntainen kulttuurien tutkimus World Values Survey (ks. Vihavainen: Haun wvs tulokset  ) lähtee sekin sellaisista faktoreista (tai päätyy niihin), joissa kansojen rationaalisuuden ja hedonismin asteen muuttuminen on tutkimuksen keskipisteenä.

Jatkuu joku päivä.