Muuan kirjallinen hahmo

 

Sazonov ja kumppanit

 

Tilasin aikoinaan Literaturnaja gazetaa. Kaikista muista neuvostolehdistä se erosi siinä suhteessa, että siinä usein oli pitkiä artikkeleita, joissa kirjoittajat esittivät ajatuksiaan. Siis ihan itse ajateltuja ajatuksia, joita ei ollut survottu virallisen ankkapuheen Prokrusteen vuoteeseen eikä varustettu pakollisilla tunteenilmaisuilla pakollisissa paikoissa.

Kyseessä siis olivat parhaassa tapauksessa artikkelit, jotka jyrkästi poikkesivat neukkusanomalehtien ankarasta koodista, joka muuten muistutti hyvin paljon nykyisen ns. laatulehdistömme käytäntöjä.

Toki siinäkin oli paljon roskaa ja falskiutta, mutta myös yritystä asettua sen yläpuolelle tai ainakin sivulle ja kiertää niitä loputtomia tabuja, joita valtio julkiselle sanalle asetti.

Paras osasto koko lehdessä oli niin sanottu 12 tuolin klubi, joka yleensä käsitti sen takasivun. Nimityshän viittasi Ilja Ilfin ja Jevgeni Petrovin romaaniin, jonka veijarisankari ”Turkin alamainen”, kuten aina muistettiin muistuttaa, Ostap Bender toimi ”suurena kombinaattorina”, joka osasi luovasti yhdistää sosialismia rakentavan yhteiskunnan hyödyt omaan etuunsa.

Tuossa klubissa oli vakiovieraana myös fiktiivinen herra nimeltä Jevgeni Sazonov. Hän oli kirjailija, joka oli kirjoittamassa vuosisadan romaania, jolle oli jo keksitty nimikin: Raivoisa/myrskyisä virta (Burnyi potok).

Otsikko kuvasi mainiosti ajan kirjailijoiden ja lehtimiesten tapaa kuvata niin sanottua sosialismin rakennustyötä ja sen latteimpiakin arkipäivän puuhia, jotka ehdottomasti esitettiin valtavan dynaamisuuden osoituksina ja merkkeinä kaikille pian koittavasta yleisestä onnen ajasta.

Sazonov kertoi itse mahtailevasti olevansa ljudoved ja dušeljub -ihmistuntija/tietäjä ja sielunrakastaja. Venäläisen korvaan nämä itse keksityt epiteetit varmastikin toivat mieleen sanat ljudojed (ihmissöjä) ja dušegub (murhaaja, sielun kukistaja).

Intellektuellina Sazonov tuotti myös esseitä ja aforismeja ja kutsui itseään nimillä essenizator ja aforizmatik. Jonkun luonnehdinnan mukaan hän myös oli kirjalija, jollaista ei ole ollut, ei ole eikä tule olemaan, eikä tarvitsekaan.

Fiktiivisen elämäkerran mukaan Jevgeni sai myös Nobelin palkinnon ja kävi matkallaan sitä noutamassa myös Luxemburgissa ja kolmasti Pariisissa, joka oli vanhasta muistista venäläisen älymystön toiveiden pääkaupunki, jonne ei enää niin vain menty.

Sazonov-hahmo tuotti lehteen suuren määrän mietelmiä ja kiteytyksiä, joille oli yleensä luonteenomaista pöyhkeä itserakkaus, joka yhdistyi typeryyteen. Lukijoita hän vaati ehdottomasti kunnioittamaan kirjailijoita ja lukemaan heitä, koska neuvostojen maassa ei yksinkertaisesti voinut olla huonoa kirjallisuutta.

Sazonovilla oli 1800-luvulla esikuva, johon olen silloin tällöin viitannut, Kozma Prutkov, joka oli tsaristinen byrokraatti ja yhtä omahyväinen kuin vähälahjainen grafomaani, literaattori, joka ei voinut olla suoltamatta loputtomasti tekstiä aiheista, joista hän ei itse asiassa mitään ymmärtänyt, kuten vaikkapa muinaisista kreikkalaisista ja espanjalaisista (ks. Vihavainen: Haun prutkov tulokset).

Itsekylläisenä byrokraattina Kozma Prutkov oli oikeassa elementissään ja teki jopa sen johtopäätöksen, että ihminen voi päästä lähelle todellisuuden ydintä vain valtion palveluksessa.

Kuten asiaan sopii, Prutkovin kuolema oli myös täysin kirjallinen. Kun hän lähti tästä maailmasta, jäi jäljelle vain suuri mustetahra.

Jevgeni Sazonov, ilmeinen Prutkovin työn jatkaja, ilmestyi tähän maailmaan vuonna 1967 ja lienee täältä jo lähtenyt, ehkä yhdessä niiden Literaturnaja Gazetan toimittajien kanssa, jotka muuttivat Israeliin.

Aikanaan hän oli hykerryttävän herkullinen tyyppi, jonka hahmo lienee vaarallisen paljonkin muistuttanut erinäisiä sosialistisen realismin mestareita, jotka olivat periaatteessa kaiken kritiikin yläpuolella.