Suojelu on kaunis sana

 

Vapaus ja reilun pelin henki

 

Eino Jutikkala aikoinaan ”Uuden ajan taloushistoriassaan” kuvaili sitä vallankumousta, joka uudella ja uusimmalla ajalla on tapahtunut myös kauppatavoissa.

Vahan ajan basaarissa kauppias pyrki joka kerta maksimoimaan sen voiton, jonka hän sai tavaran myydessään.

Niinpä aloitettiin tinkiminen vaikkapa kymenkertaisesta tai sitäkin korkeammasta hinnasta ja hölötettiin niitä näitä, kauppias tavaraansa ylenpalttisesti kehuen ja ostaja taas sitä vähätellen ja salattuja ja ilmeisiä vikoja etsien ja korostaen.

Kun viimein tuo kauan valmisteltu transaktio saatiin päätökseen ostajan näyttäessä välinpitämätöntä ja hieman hapantakin naamaa ja myyjän hakatessa rintoihinsa ja surkeasti valittaessa vaimonsa ja lapsilaumansa kohtaloa, saattoi hinta olla mitä tahansa, mutta voitto tuskin vähempää kuin kaksinkertainen.

Koko teatteri vei joka tapauksessa melkoisesti aikaa ja vaati näyttelijäntaitoja ja eläytymistä, ostajan viihdyttämiseksi ja sydämellisen ystävyyden merkiksi jaettuja minttuteekupposia ja hänen ja hänen maansa imartelua. Energiaa kului paljon ja aikaa vielä enemmän, mutta toki voittoprosentti oli vakuuttava.

Olisipa sellaisia kauppoja saanut tehdä vaikkapa kymmenen tai jopa kaksikymmentä joka päivä! Joskus varmaan saikin, mutta kun myyjiäkin oli valtavasti ja ostajat tuppaantuivat yleensä paikalle suurina joukkoina vain tiettyinä pyhäpäivinä, länsimaissa sen jälkeen, kun pappi kirkossa oli sanonut ”Ite, missa est”.

Jokainen ymmärsi sen tarkoittavan,” menkää nyt messuille!” Sana ”messut” (Messe, mässa) juontaakin juurensa juuri tästä ja juhlakansa teki työtä käskettyä.

Vanhan ajan kauppiaan ja vie nykyäänkin itämaisen basaarikauppiaan tavoitteena on tehdä kauppoja mahdollisimman suurella voitolla. Samasta asiasta moni muukin liikeies haaveilee, mikä on helppo ymmärtää. Se ei kuitenkaan takaa suuria tuloja.

Tulot tuppaavat jäämään pieniksi, kun rahavirta on satunnaista ja sykäyksittäistä. Joskus kauppa vain ei käy ja kilpailu saattaa alentaa hintoja, ellei oman tavaran ylivertaisesta arvosta onnistuta ostajia suggeroimalla vakuuttamaan.

”Mercator sine peccamine vix esse potest” sanoi jo Aristoteles. Rehellinen kauppias lienee mahdottomuus.

Jokaisen kauppiaan pitää ainakin tavoitella ja saada jonkinlaista voittoa eli katetta, muuten hän toimii itse asiassa tappiolla eli saa vaivat palkakseen. Millainen voitto sitten on kohtuullinen, on kysymys erikseen. Siitä ei ole koskaan tainnut syntyä yksimielisyyttä.

Etenkin uusista ja himoituista tavaroista, joita ei kaikille riitä, maksetaan mielettömiä hintoja, kunnes tarjonta tasaa tilanteen. Jokainen Neuvostoliitossa käynyt ymmärtää, mitä tämä tarkoittaa.

Joka tapauksessa uudella ajalla alkanut kehitys teki länsimaisesta kauppiaasta ja hänen ammatistaan rationaalisen. Hän ei enää tavoitellut ennen muuta huikeita ylivoittoja yksittäisistä tavaroistaan, vaan laskeskeli sen sijaan kassavirtoja.

Pienikin kate jokaisen tavaran hinnassa, mikäli niitä saatiin myytyä tasaisena virtana, tuotti helposti paljon paremmin kuin ikuinen tinkiminen ja pettäminen.

Itse asiassa oli parasta olla pettämättä ja hankkia asiakkaan luottamus siihen, että hän saa joka kerta rahallaan ihan sellaista tavaraa kuin odottaakin. Jokaisen ostoksen syynääminen erikseen voitiin lopettaa samoin kuin myös tinkiminen.

Tasalaatuisuus ei kyllä kaikkien myyntiartikkelien kohdalla onnistu. Sosialistisessa taloudessa oli tuottajalla aina kiusaus pistää menemään myös sellaisia tuotteita, jotka olivat jotenkin vajavaisia. Niinpä tavara siellä tarkastettiin monen henkilön toimesta ja jokainen sai vahvistaa asian allekirjoituksellaan. Tarkastajathan oli myös voitu lahjoa, joten heitäkin oli valvottava.

Kun kilpailua kaupassa kuitenkin oli van vähän, jos ollenkaan, meni laadutonkin tavara kaupaksi ja houkutteli fuskaamaan lisääkin. Kuluttaja pystyi harvoin niin sanotusti äänestämään jaloillaan. Kuitenkin hän muuttui pian laatutietoiseksi siinä mielessä, että oppi varomaan tiettyjä merkkejä ja niiden tiettyjä valmistumispäiviä.

Joka tapauksessa myös kaupassa, perinteisessä petoksen ja huijauksen saarekkeessa syntyi ja pääsi valtaan länsimaissa ns. reilu peli. Se, joka toimi luotettavasti, saattoi myydä kiintein hinnoin tavaraa enemmän kuin vähemmän luotettava kilpailija ja sai homman tuottamaan paremmin.

Tässähän toteutui muuan liberalismin perusideoista: vapaus ei synnyttänytkään massamittaista petkutuksen kulttuuria, vaan rehellisyyttä, joka hyödytti jokaista. Ihmiset alkoivat toimia moraalisesti oman etunsa vuoksi, eivät siksi, että pakottivat alhaiset vaistonsa kuriin.

Eihän tässä utopia toki toteutunut. Sen idea on juuri siinä, että se on parempaa kun todellisuus.

 Erilaisia uusia epätasa-arvoisia asetelmiakin syntyi luonnostaan, puhumatta siitä, että konnia ja porsaanreikien etsijöitä on aina ollut keskuudessamme.

Joka tapauksessa luottamus vapauteen ja sen mukanaan tuomaan reiluun peliin ei ollut kuvitelmaa, vaan osoitti kelpoisuutensa käytännössä, makrotasolla.

Toinen liberalismin postulaatti, kaupan vapaus, joka synnyttäisi kansainvälistä työnjakoa, koettiin  jo1800-luvulta lähtien myös itsestään selvästi rationaaliseksin toiminnaksi kehittyneimpien talouksien piirissä.

Murinoista siitä, että esimerkiksi kehittymättömien maiden alkutuotanto arviotiin vaihdossa kovin halvaksi, kieltämättä syntyi, mutta kukapa kielsi noita maita sen sijaan itse tuottamasta sitä tavaraa, johon he banaaninsa vaihtoivat…

Kaikki teoria on harmaata ja elämän puu yksin vihreä, vaikka kuuluukin olevain oikeastaan kultaa. Ei jumalallinen oikeudenmukaisuus toki toteudu kaikkialla vain yhden simppelin periaatteen noudattamisella. Eriaikoina se suosii eri tahoja.

Jotkut menestyivät pelissä paremmin ja jotkut huonommin. Kuten Saarnaajan sanoo, kaikella on myös aikansa. Lännen kulta- aika, joka toi niin tekniikan kuin henkisen kulttuurin uudelle kehitystasolle myös muualla, tekikin yllättäen tuon muun maailman ajan mittaan ylivoimaiseksi kilpailijakseen.

Paluu maailmalaajuisiin suojelutulleihin on pitkä askel taaksepäin niistä periaatteista, jotka kerran veivät läntisen maailman sille huipulle, josta käsin se saattoi tulla jäljitellyksi esimerkiksi kaikilla muillekin ja loi niillekin mahdollisuudet samanlaiseen rationaaliseen tuotantoon ja taloudenpitoon.

Paradoksaalisesti liberalismin puitteissa toteutuva ylivoima onkin nyt muualla kuin länsimaissa. Vapaa kauppa hyödyttää kyllä yhä maailmaa kokonaisuutena, mutta nyt siinä eivät enää voita ne, jotka koko idean ihmiskunnalle toivat.

Kehityksen pyörän pysäyttäminen ei ole koskaan osoittautunut pitkän päälle mahdolliseksi ja sen yrittäminen tuskin tuo siunausta millekään osapuolelle. Neuvostoliitto pyrki aikoinaan autarkkiseksi vapautuakseen kapitalistisen maailman kahleista. Onnistuihan sekin, tavallaan ja tietyssä määrin.

 Estotullien pystyttäminen kapitalistisen maailmantalouden keskelle voi tuskin olla pitkäaikainen toimi ja odotettavissa on, että kaikki osapuolet ennen pitkää joutuvat asian tunnustamaan.

Toki kauppasotia ja protektionismia on olut ennenkin ja jossakin laajuudessa ne todella saattavat joskus edistää joitakin etuja.

Luonnotonta sen sijaan olisi, jos ne kaupan vapauteen ja rationaalisuuteen liittyvät periaatteet, jotka kerran veivät läntisen maailman ja sitten koko ihmiskunnan uuteen vaurauteen, voitaisiin kokonaan hylätä.

Silloin voitaisiin todella sanoa ihmiskunnan siirtyneen uuteen aikakauteen, jossa on hylätty se, mikä toimi ja siirrytty taas tavoittelemaan sellaista, mikä ei ole koskaan toiminut.