Geopolitiikka I

 

Geopolitiikan merkillinen maailma

 

Геополи́тика (географи́ческая поли́тика, др.-греч. γῆ — земля, πολιτική 

— государственные или общественные дела)

 — направление политической мысли,

 концепция о контроле над территорией,

о закономерностях распределения и перераспределения 

сфер влияния (центров силы) различных государств и

 межгосударственных объединений.

 В научном сообществе отсутствует консенсус

касательно статуса геополитики как науки^[1].

 

Venäläisen wikipedian mukaan geopolitiikka siis käsittelee muun muassa alueihin kohdistuvaa kontrollia ja etupiirien (vaikutusalueiden) jakaantumista ja uudelleenjakoa valtioiden ja kansainvälisten yhteenliittymien kesken. Geopolitiikan asemasta tieteenä ei ole yksimielisyyttä.

 

Kuten on jo silloin tällöin tälläkin palstalla huomautettu, venäläinen fasismi ei ole yhtäkkiä jostakin putkahtanut ilmiö. Sillä on pitkät juurensa venäläisessä intellektuaalisessa kulttuurissa, jonka erikoislaatuisuuden on pitkälle määrännyt pitkäaikainen kommunistivalta, jonka aikana vapaata ajattelu oli mahdollista milteipä vai emigranttipiireissä.

Toki villiä kasvustoa rehotti emigranttipiireissä, jossa vaikuttivat muun muassa Putinin suosikki Ivan Iljin ja eurasianismin perustajat, kuten Nikolai Trubetskoi.

Neuvostojen maassakin onnistui Lev Gumiljov tutkijankammiossaan, joka nykyään on museona, luomaan Venäjän historiasta uskomattoman grandioosin tarinan , joka Neuvostoliiton romahdettua saavutti suursuosion ja on tänään muuan venäläisen ajattelun ja politiikan keskeinen viitekehys.

Niinpä kun Neuvostoliitto romahti, jatkoi venäläinen älymystö yleensä keskusteluaan siitä, mihin se oli jäänyt Venäjän vallankumousta edeltäneenä aikana. Lännessä oli jo kauan puhuttu aivan muista asioista.

Tällä en suinkaan tarkoita sitä, että venäläisten olisi ehdottomasti pitänytkin omaksua nuo kaiken maailman gender- ja rotu”filosofiat” ja pidättäytyä omaperäisestä ajattelusta ollakseen kelvollisia intellektuelleja.

Periaatteessa -siis ainakin periaatteessa- on erinomainen asia, että länsimaisen kulttuuriperinnön omaksunut maa lähteekin omille teilleen ja avaa sen pohjalta näkymiä, jotka eivät lainkaan päässeet esille lännen suurissa kulttuurisissa instituutiossa. Tämähän on sitä paljon puhuttua henkistä rikkautta.

Löysin taas hyllystä vuonna 2010 ilmestyneen geopolitiikan oppikirjan, jonka oli kustantanut Moskovan yliopisto. Kirjoitin siitä jo aikanaan ja liitän seuraavan tuon vanhan blogini, joka tuskin o vanhentunut.

Itse teema on kuitenkin nyt entistä ajankohtaisempi ja palaan siihen pian, ehkäpä jo huomenna.

Tässä joka tapauksessa nyt tuo vanha blogi. Muistakaamme, ettei sen julkaisemisen aikaan Krimiäkään ollut vielä vallattu:

 

keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Takana länttä ja Eurooppaa

 

Edessä Euraasia, itä!

 

Venäjän erottautumisella lännestä on tuhatvuotiset perinteensä. Siitä huolimatta se voidaan lukea ja on jopa useimmiten luettu myös länsimaisen kulttuurin piiriin. Tiettyinä aikoina Venäjän avoimuus Euroopalle on ollut hyvinkin suurta, toisinaan se taas on sulkeutunut ja korostanut omaa erilaisuuttaan ja samalla yleensä myös erinomaisuuttaan. Neuvostokauden huippuhetket olivat tässä suhteessa huomattava, mutta ei ainutlaatuinen aikakausi.

Slavofiilinen ajattelu syntyi reaktiona eurooppalaistamiselle ja usein se vaistomaisesti sijoitetaan 1800-luvulle, jopa sen alkupuolelle. Itse asiassa tämä Venäjän erityisyyttä korostava ideologia ei ole koskaan ollut niin voimakas kuin nykyään.

Oswald Spenglerin edeltäjä Nikolai Danilevski oli ensimmäisiä teoreetikkoja, jotka sijoittivat venäläisen kulttuurin jyrkästi eurooppalaisesta erilliseksi. Seuraava tämän ajatuksen kukoistuskausi oli maailmansotien välisen ajan euraasialaisuus, joka kuitenkin jäi pieneksi emigranttivirtaukseksi. Vasta 1990-luvulla uusslavofiilisyys paisui nopeasti suureksi, joskin kirjavaksi liikkeeksi, jonka ilmenemismuotoja voi löytää kaikkialta.

Itse asiassa uusslavofilia oli lähes huomaamatta syntynyt jo neuvostoaikana, mutta silloin se tietenkin pysyi marginaalissa. Neuvostoliiton hajottua se aivan ilmeisesti alkoi täyttää sitä tyhjiötä, jonka reaalisosialismi jätti jälkeensä. ”Elämää suurempana” eli yhteisön ja valtion yliyksilöllisiä ulottuvuuksia korostavana ajatteluna se oli myös samankaltainen marxismi-leninismin kanssa.

Virallinen Venäjä on pitänyt välimatkaa tähän ideologiaan, mutta tuo välimatka ei ole pitkä ja tuntuu siltä, että se on hyvin huomattavasti kaventunut viimeksi kuluneen vuoden aikana. Venäjä, joka yrittää rakentaa Euraasian liittoa, suhtautuu kovin myötäsukaisesti myös siihen ”euraasialaiseen” ideologiaan, jota maassa levitetään.

”Euraasialaisuus” voisi periaatteessa olla Venäjän suurvaltapyrkimyksille optimaalinen suojavaate. Se olettaa, että Venäjä on luonteeltaan välttämättömästi imperiumi, jossa Euraasian kansat elävät symbioosissa keskenään. Toisin kuin muissa imperiumeissa, peruskansallisuus ei sorra, vaan suorastaan auttaa muita. Euraasian kansat kuuluvat luonnostaan yhteen, mutta ei ole aivan selvää, missä imperiumin raja menee. Euraasian nuorisoliiton mielestä valtakunnan rajat ulottuvat valtamereltä valtamerelle, joten mukana täytyy olla myös Suomen ja Skandinavian. Näinhän geopolitiikan teoreetikot arvelivat myös sata vuotta sitten.

Tämän hetken tärkein euraasialaisuuden teoreetikko on Aleksandr Dugin, jonka muistetaan sijoittaneen myös Suomen johonkin karttaansa imperiumin rajojen sisälle.

Suomi on kuitenkin ilmeisen huono kandidaatti Euraasian yhteisön jäseneksi, koska sen kulttuuri on luterilainen.

Suuren teoreetikkonsa Duginin perustama Euraasialainen puolue tosin selittää, että kaikki muut, paitsi Amerikka ovat heidän ystäviään. Tässä on kuitenkin kysymys ajankohtaisesta politiikasta ja taktiikasta eikä perusarvoista. Viimemainitut sen sijaan ovat venäläisyyden ”kulttuurisen koodin” ydin, jota slavofiilit yleisesti pitävät ”venäjäläisen sivilisaation” (российская цивилизация) keskeisenä lännestä erottavana tekijänä.

Syystä tai toisesta usko näihin venäläisiin perusarvoihin näyttää vain kukoistavan, vaikka käytäntö todistaa toista. Niinpä Moskovan yliopiston geopolitiikan oppikirjassa (Абылгазиева, Ильина, Кефели: Глобальная геополитика, Издательство МГУ 2010) väitetään, että venäläisille, toisin kuin läntisen sivilisaation kansoille, ei ole tyypillistä menestyksen, omaisuuden ja vapauden arvostus, vaan henkisen harmonian tavoittelu, patriarkaaliset arvot ja ihanteet. Venäläisessä kulttuurissa ei keskeistä myöskään ole yksilö, vaan yhteisö ja valtio.

Epäilemättä tämänsuuntaisia tuloksia on saatu tutkimuksissa ja esimerkiksi World Values Survey osoittaa tiettyjä eroja venäläisen ja läntisen kulttuuripiirin monien alueiden välillä. Tuossa venäläisessä erottautumisen halussa on kyllä näkevinään myös taipumusta liioitella erojen merkitystä, julistaa halutut asiat todellisuudeksi ja vähätellä poikkeamia säännöstä.

Venäläisten väitetty välinpitämättömyys materiaalisista arvoista toteutuu monen tarkkailijan mielestä oudoissa muodoissa, kun katselee vaikkapa Pietarin ja Moskovan katujen kulkijoita ja heidän autojaan ja talojaan. Myös venäläisen kulttuurin ytimeen luettu yhteisvastuun tunne menettää hohtoaan, jos sitä arvioidaan syrjäytyneiden ja vammaisten ihmisten kohtelun perusteella. On myös kovin uskallettua johtaa venäläisten nykyistä arvosuuntausta ortodoksisesta uskonnosta ja unohtaa, että sivilisaation ytimeksi kuvitellut arvot ovat kaikkialla melko nopeassa muutoksen tilassa.

Aleksandr Dugin, Moskovan valtionyliopiston professori on jyrkästi lännenvastainen ideologi ja Euraasia-puolueen perustaja. Hän on myös duuman puheenjohtajan, Sergei Naryshkinin alaisen asiantuntijaneuvoston jäsen viime vuoden maaliskuusta lähtien.

Duginin mielestä euraasialaisuus on ”XXI vuosisadan marxismia”, vallankumouksellista filosofiaa, jolla on yleismaailmallinen merkitys. Duginin euraasialaisuus on antiglobalismia ja ”kontinentalismia”, joka haluaa yhdistää koko vanhan maailman USA:ta ja sen edustamaa kulttuuria vastaan. Se on traditionalismin ja ”vasemmistolaisen patriotismin” taistelua atlanttista arvojärjestelmää ja taloutta vastaan.

Varsin hurjaa tekstiä löytyy Duginin perustaman Euraasian nuorisoliiton sivulta www.rossia3.ru, myös englanniksi. Liikkeen fasistisesta luonteesta ei voi erehtyä, siitä kertovat niin tavoitteet (absoluuttinen valta…), ilmaisut (tarvitaan uusia ihmisiä… iloisia ja armottomia…) ja jopa kuva-aineisto. Nuorisoliitto ihailee myös vanhoja natsien ”esoteerisiä” harrastuksia.

Nuorisoliiton tavoitteena on luoda Venäjä 3 – uusi Venäjä. Tällä hetkellä selitetään kahden Venäjän, nykyisen korruptoituneen ja rappeutuneen valtion (Venäjä 1) ja ”oranssin Venäjän” (Venäjä 2) taistelevan keskenään. Mikäli oranssi voittaisi, katoaisi Venäjä kokonaan… Venäjä 3 tulee kuitenkin voittamaan. Taistelussa se noudattaa kovuutta, jalomielisyydelle tulee tilaa sitten kun vihollinen on voitettu…

Liikkeellä on myös oma katkismuksensa. Se julistaa: ”Sinun tulee olla herra. Sinun tulee olla kaunis, ylpeä, viisas ja rohkea. Sinun pitää hallita Euraasiaa. Olet vapaa. Nouse ja hallitse. Sinun ei pidä olla palvelija, lakeija, orja. Sinun ei pidä olla epäsikiö, vätys, tyhmyri eikä pelkuri. Kukaan ei pysty murtamaan tahtoasi… Olet enemmän kuin ihminen. Sinusta täytyy tulla enemmän kuin ihminen…” Ja niin edelleen. Ad nauseam. Liikkeen jäsenten julistetaan jo olevan maailman herroja, tradition kerrotaan olevan aina ja kaikessa oikeassa ja niin edelleen.

Tokihan nuorison on vapaassa maassa saatava harrastaa niin filosofiaa kuin kaunopuheisuutta ja vaikkapa hieman hullutellakin. Tässä mielessä Venäjän valtiovallan avarakatseisuutta voi vain kiitellä. Joissakin muissa maissa tämä kotisivu luultavasti kiellettäisiin.

Camp-huumorina voisi pitää, että euraasialaisella liikkeellä on myös suomalaisia kannattajia ja jopa toimihenkilöitä. Apokryfisellä ”Euraasian kansanrintamalla” on jopa  muuan suomalainen dosentti puheejohtajistossaan.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että Kreml näyttää vakavasti pyrkivän Euraasian liiton kehittämiseen jonkinlaiseksi suurvallaksi ja ilmeisesti jopa globaaliseksi voimakeskukseksi. Voidaan toki epäillä tämän projektin menestymisen mahdollisuuksia siitä huolimatta, että ns. geopolitiikan klassikoiden mukaan juuri Venäjällä olisi tässä suhteessa suuret näköalat Euraasian ”sydänalueen” haltijana.

Tosiasia joka tapauksessa on, että uusslavofiilinen villi ideologinen kasvusto erityisesti euraasialaisessa muodossaan näyttää hyvin kelpaavan Kremlille sen yrittäessä paikata hupenevaa kannatustaan uusien urbaanien venäläisten keskuudessa.

Putin on luultavasti aivan liian rationaalinen ja kyyninen ottaakseen Duginin kaltaisten sepustajien kirjoituksia aivan vakavasti. Hän kuitenkin tarvitsee lisää kannattajia ja mikseipä niitä haalisi tästä euraasialaisesta sekametelisopasta, kun sitä kerran tarjotaan ja kun tätäkin tavaraa nyt myydään hyvin. Vihollisen vihollistahan sanotaan myös ystäväksi. Keskivertovenäläistä tämä tuote ei ilmeisestikään kiinnosta ja länsimielistä intelligentsijaa se suorastaan puistattaa, mikä lienee tarkoituskin.