Halkoja syövä hevonen

 

Uuden ajan ihmeitä

 

Juhani Aho, Rautatie. Kuvilla varustanut Eero Järnefelt. WSOY 1892, 119 s.

 

Minun sukupolveni luki vielä suomen kielen tunneilla otteita parhaista vanhoista kirjoista. Se oppi siinä samalla senkin, että ennen muinoin, itse asiassa vielä ihan hiljattain, oli suomea saatettu puhua ja kirjoittaa aika lailla toisin kuin nykyään ja käyttää jopa ihan outoja sanojakin. Ne siinä sivussa sitten myös opittiin.

Äskettäin luin jonkin tutkimuksen, jossa valiteltiin ettei nuoriso enää tunne monia ihan tavallisiakaan sanoa. Sille ei sitten oikein kuulemma voi sellaisia tekstejäkään tarjota, joita se ei ihan ymmärrä. Jopa sellainenkin sana kuin ”hella” ei kuulemma ollut noille tulevaisuuden toivoille auennut.

No, onpa heillä vastaavasti sitten sellaista sanavarastoa, jota eivät enää nämä kuuluisat buumeritkaan ymmärrä. Itse tuo sanakin taitaa olla monelle siihen ryhmään kuuluvalle ihan outo. Tilanne on hieman sama kuin sillä ranskalaisen kirjallisuuden hahmolla, joka hämmästyi suuresti kuullessaan koko ikänsä puhuneensa proosaa.

Tärkeintä kai olisi, että nyt jonkinlainen kommunikaatio vanhojen ja uusien sukupolvien välillä ainakin säilyy. Eiköhän tuo onnistune, ainakin kun puolin ja toisin pysytään omissa ympyröissä, jotka leikkaavat toisia vain osittain.

Maailma muuttui Suomessa hurjasti 1800-luvun lopulla, mistä on tullut kirjoitettuakin. (ks. Vihavainen: Haun aikakauden alku tulokset). Vauhti oli hurjimmillaan joskus 1870-luvun ja seuraavan vuosisadan alun välillä, kun liberaalit reformit päästivät markkinavoimat irralleen.

Silloin  Suomenkin maa alkoi tuottaa kaikenmoista tavaraa maailman markkinoille ihan uusilla volyymeillä ja kyytiä saivat jo vesireittien latvoilla kasvavat tukkipuutkin.

Höyryvoima oli maailmalla valjastettu itseasiassa jo sata vuotta aiemmin, mutta siitä tuli joka paikan ihme vasta 1800-luvun lopulla, kun se kuljetti laivoja ja junia ja pyöritti tehtaita jo Euroopan syrjäkulmillakin, jopa Pohjois-Savossa.

Suomen ensimmäinen rautatie oli valmistunut jo vuonna 1862 Helsingistä Hämeenlinnaan ja jo vuonna 1870 oli saatu aikaan yhteys Pietariin.

Savon rataa Kouvolasta Kuopioon aloitettiin rakentaa vuonna 1886 ja se avattiin virallisesti liikenteelle vuonna 1889.

Työtä jatkettiin pian ja liikenne Iisalmeen saakka alkoi vuonna 1902. Sen aikana siis sivuutettiin Lapinlahti ja Kajaaniin saakka päästiin vuonna 1904.

Juhani Aho kirjoitti kirjansa Lapinlahdelle ulottuvasta rautatiestä jo vuonna 1892, joten hän kertoi vielä olemattomasta asiasta. Kyseessä oli siis kirja, jonka voimme sijoittaa luokkaan sci-fi, kuten lapinlahtelaiset kuulemma tekevät.

Kirja on joka tapauksessa hienoa työtä ja voi vain ihmetellä sitä kielellistä taituruutta, josta se todistaa. Vielä aivan vähän aikaa sitten oli monen kirjoittajan suomi ollut aika tönkköä ja ruotsinvoittoista. Ahon teksti sen sijaan soljuu vapaasti ja käyttelee ilmeikkäitä savolaisiakin sanontoja.

Kirjaa ei suotta pidetä merkkitapauksena suomalaisen kirjallisuuden historiassa ja sen merkitystä korostaa sekin, että Lapinlahdella, nyt vireässä 9000 asukkaan kunnassa ilmestyvän paikalislehden nimikin on Matti ja Liisa.

Kirja huipentuu kauan ja ahkerasti kuvitellun rautatien näkemiseen ja jopa sillä ajamiseen. Ihmehän se oli, eikä sitä voinut puheiden perusteella ennakolta käsittää, itse se oli koettava. Kuitenkaan rautatie ei Suomessakaan ollut mikään varsinainen uutuus enää 1800-luvun lopulla, josta kirja kertoo.

Mutta syrjäkylän mökkiläiset eivät olleet koskaan selailleet Kyläkirjaston kuvalehteä tai muita  kuvallisia teoksia, joissa niin nykyajan kuin entisaikojenkin ihmeet oli kuvattu.

Eivät he olleet kansakouluakaan käyneet eikä Matti itse asiassa osannut edes sisältä lukea, minkä takia hänen olisi oikeastaan pitänyt jäädä niin sanotuksi ruunan kummiksi eli kristilliseen avioliittoon vihkimättä.

Mutta miksipä nyt jokaisessa tapauksessa olisi pykäliä sovellettu viimeisen päälle. Matti hoiti mökkinsä ja Liisa lehmänsä ja niin vain pariskunta kristillisessä avioliitossaan elää kitkutteli ilman kunnan apua, sikäli kuin voi havaita. Veipä Matti verokapatkin rovastille ja Liisa kehräili lankoja, joista sai ruustinnalta jonkin pennosen. Rajaa oli junapilettiinkin.

On arvioitu, että sama populaatio, joka modernisoitumisen myötä kehittää kyvyn saada sata pistettä niin sanotuissa älykkyystesteissä, olisi aiemmin, ennen koulunkäyntiä, joutunut tyytymään parikymentäkin pistettä alempiin tuloksiin.

Näyttääkin selvätä, että myös 1800-luvun suomalainen rahvas, varsinkin se osa, joka ei kouluja ollut käynyt, oli älylliseltä tasoltaan huomattavasti omia lapsiaan ja lapsenlapsiaan matalammalla tasolla. Ajattelu oli pitkälti konkreettista ja jos yleistettiin, päästiin helposti melko avuttomiin tuloksiin, mikä kyllä on normaalia nykyäänkin.

Joka tapauksessa kirjan kohokohta, ajelu junalla, joka päättyy symbolisen surkeasti, on kyllä sen kohokohta, mutta tärkeämpää on se kuvaus, mikä koko asian ennalta kuvittelemisesta ja siihen suhtautumisesta annetaan.

Siinä näkyy sekä puolisoiden keskinäinen nokkimisjärjestys ja oman henkisen reviirin ja kotirauhan puolustaminen kuin myös pyrkimys välttää naurettavaksi tuleminen, kun kieltäydytään ilmaisemasta kenellekään, että sitä ihmettä katsomaanhan tässä ollaan menossa, tuota rautatietä.

sen sijaan kerrotaan tarinoita Lapinlahdella muka asuvista sukulaisista, mietitään, olisiko oikeastaan aika kiinnostavaa kuulla sikäläistä pappia, joka kuuluu täkäläistä paremmin saarnaavan ja niin edelleen.

Mökin vähäiset talviaskareet kuvataan tarkoin ja lukijan silmien eteen piirtyy kuva aidosti vanhanaikaisesta elämänmuodosta, jota ei Kauppis-Heikin kuvaama modernisaatioloikka ollut päässyt vielä lainkaan koskettamaan.

Mutta mihin aikaan tarina oikeastaan sijoittuu? Rautatie tuli Lapinlahdelle vasta hyvän naikaa kirjan ilmestymisen jälkeen, joten se itse asiassa kuvaa jotakin toista, olkoonkin että kuvitteellista, seutua.  Matin ja Liisan kotikylääkään ei kerrota. Ehkäpä joku olisi voinut vaikka loukkaantua?

Kun syrjäisiin mökkeihin tuli valistus vielä aika hitaasti, etenkin silloin, kun siellä ei ollut nuorisoa, joka oisi kansakoulua käynyt, saattoi Matin ja Liisan tapaisten melko alkukantaisesti elävien henkilöiden otaksua olleen vielä osa todellisuutta kirjan ilmestymisen aikoihin, vuonna 1892.

Luultavimmin heitä kyllä olisi tavannut, sanotaan nyt kymmenen tai kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. Ihan keskivertokansalaisista tuskin oli kysymys.

Mutta tämä on sivuseikka. Modernisaation vallankumous, joka tapahtui niin elinenojen kuin kansanvalistuksenkin alalla, oli parhaillaan menossa ja vanhempi polvi sai sillonkin ihmetellä, mihin tässä oikein on matka ja vielä hirveä Kiirekin.

Matti ja Liisa sopivat hyvin tuota asiaa ihmettelemään.