Kun venäläisyys oli muotia

 

Kuprin ja Wuori

 

Aittakirjaston aarteista sattui nyt käsiin Aika-lehden vuosikerta 1907. Lehtihän kuuluu nykyisen Kanava-lehden esi-isiin ja syntyi vanhasuomalaisten ns. Raatajan ryhmässä. Raataja oli lehti, joka pyrki lähestymään työväkeä.

Sen sivuilta löytyy arvostelu Eino Kaliman kääntämästä Aleksander Kuprinin teoksesta Kaksintaistelu. Arvostelija on Martti Wuori, joka vielä äskettäin oli toiminut Kuopion läänin kuvernöörin virassa (1903-1905).

Kuvernöörin virka oli tuohon aikaan yleensä kovin sotilaallinen ja sellaisiin hakeutui kenraaleja, Kuopiossahan oli toiminut mm. Alexander Järnefelt. Wuori ei kuitenkaan ollut mikään sotilas, vaan entinen ministerivaltiosihteerin viraston virkamies, joka oli viettänyt pari vuosikymmentä Pietarissa. Venäjää hän oli oppinut ns. Moskovan maisterina eli Venäjän valtion kielistipendiaattina vuosina 1880-1884.

En tunne paremmin Wuoren kuvernöörinuraa, mutta ilmeisesti paikka oli sellainen, johon Bobrikovin aikana vaadittiin venäjän kielen taito ja sehän Wuorella oli, toisin kuin useimmilla suomalaisilla. Vanhasuomalaiset pyrkivät pitämään strategiset asemat suomalaisten käsissä, etteivät ne menisi venäläistäjille.

Wuori joutui vuonna 1905 eroamaan, mikä nähtävästi tapahtui ns. yleisistä syistä. Joka tapauksessa hän sai vielä samana vuonna todellisen valtioneuvoksen arvon. Tämä viittaa siihen, että hänen työtään arvostettiin.

Paitsi virkamies, Wuori oli ahkera kirjailija, joka kirjoitti kymmenittäin seuranäytelmiä, enimmäkseen tietääkseni lyhyitä pikku kappaleita, jotka usein olivat humoristisia. Hän käänsi myös runsaasti kirjallisuutta venäjästä ja ranskasta.

Aleksandr Kuprin, jonka kirjaa tässä sivutaan, oli merkillinen ja monipuolinen kirjailija, joka useita vuosia vietti myös Suomessa. Ensin hän oli täällä komppanian päällikkönä ensimmäisen maailmansodan aikana ja sitten emigranttina Venäjän kansalaissodan jälkeen.

Joitakin Kuprinin Suomen-aikaan liittyviä kirjoitelmia, jotka ilmestyivät täkäläisessä venäläisessä lehdessä Novaja russkaja žizn, on julkaistu vasta vuonna 2001, Ben Hellmanin ja Richard Daviesin toimesta.

Kuprinin ura oli monenkirjava. Hän toimi ensin sotilaana ja sitten sekalaisissa töissä muun muassa sirkustaiteilijana, toimi jopa lentäjänä (sekä ilmapallolla että lentokoneella) ja ahersi työläisenä metallitehtaissa. Välillä hän rupesi jo munkiksikin, mutta luopui siitä urasta. Poliittisesti hän oli aktiivinen ja vuonna 1906 kannatti tuntemansa luutantti Schmidtin kapinaa (panssarilaiva Potjomkin).

Bolševikkikaappauksen jälkeen Kuprin ei vielä poistunut Venäjältä, vaan jatkoi kirjallista työtään, Maksim Gorkin suojeluksessa kuten muukin Pietarin nälkää näkevä intelligentsija. Judenitšin vallattua Hatsinan hän liittyi tämän armeijaan. Sen jälkeen seurasi emigroituminen Suomeen ja sitten vuonna 1920 Pariisiin.

Kuprinin elämäkerrassa ehkä yllättävintä on, että hän palasi Venäjälle hallituksen kutsumana vuonna 1937 (!), mutta kuoli seuraavana vuonna ns. luonnollisen kuoleman syöpään.

Itse pidän kovasti Kuprinin proosasta, jossa on paljon sekä hellyttävän lyyrisiä sävyjä (ks. Vihavainen: Haun junkkerit tulokset) ja toisaalta myös ajan ilmiöihin pureutuvaa, armottoman satiirista ainesta (vrt. Vihavainen: Haun syyskukkia tulokset).

Kuprinin kuuluisin teos on epäilemättä Kaksintaistelu (Pojedinok), joka ilmestyi vuonna 1905. Teos sai suurta huomiota ja herätti pahaa verta armeijassa, jossa se koettiin solvaavana. Kirjan katsottiin yleisesti paljastavan Venäjän armeijasta sitä mädännäisyyttä, joka johti Japanin-sodan katastrofiin ja sitä myytiin paljon..

Muistettakoon, että Venäjän armeijassa oli kaksintaistelu nimenomaan sallittua Aleksanteri III:n ajoista lähtien, kun se oli historiassa ollut yleensä aina kiellettyä, vaikka kieltoa käytännössä rikottiin kaiken uhallakin. Tähän maailmanaikaan tällaisen instituution salliminen oli jo poikkeuksellinen merkki taantumuksellisuudesta.

Wuori nostaa arvostelussaan esille sen mielettömyyden, jonka eteen kaksintaisteluun joutunut nuori upseeri näkee edessään ja joka saa hänet ajattelemaan koko sotilasammatin luonnetta aivan tolstoilaisin äänenpainoin: ”mitä se sitten oikeastaan on koko tuo sotilasammatin viekkaasti kyhätty laitos? Ei mitään, tyhjää prameilua, ilmassa riippuva rakennus, jonka perustana ei edes ole nuo kaksi lyhyttä sanaa ”en tahdo”, vaan se seikka, etteivät ihmiset, ties mistä syystä vielä tähän päivään asti ole sanoneet noita sanoja…mitä se on sitten koko sota välttämättömine kuolemisineen ja koko sotataito, joka tutkii parhaita tappamiskeinoja? Suuri maailman erehdys? Yleinen soaistus?”

”Kaksintaistelu” on siis tendenssiromaani, toteaa Wuori, mutta se on sitä siinä samassa hyvässä mielessä kuin esimerkiksi Tolstoin sotakuvaukset tai taiteilija Vereštšaginin teokset (pääkallopyramidi ”Sodan apoteoosi” ym.).

Myös Kuprin paljastaa sotalaitoksen räikeää mielettömyyttä kuvatessaan juurta jaksain sotilaiden arkea Länsi-Venäjällä sijaitsevassa rykmentissä. Kirja on täynnä hienosti piirrettyjä henkilökuvia. Se on ansainnut paremmin tulla suomennetuksi kuin Leonid Andrejevin ”Punainen nauru”, huomauttaa Wuori, mutta ei selitä mielipidettään sen enempää. Toki myös tuo mainittu Andrejevin kirja suomennettiin. Tämähän olikin meillä suurta venäläissuuntauksen aikaa sortopolitiikan lopettamisen jälkeen (ks. Vihavainen: Haun suomi-neidon lankeemus tulokset ).

Venäjän kielen eksperttinä Wuori korjailee hieman toista Moskovan maisteria, Eino Kalimaa. Muutamassa kohdassa kääntäjä on mennyt aivan metsään ja kirjoittanut aivan hullunkurisesti, mistä arvostelija antaa konkreettisia esimerkkejä.

Mutta, huomautuksista huolimatta suomennos on Wuoren mielestä ”kaikkea kiitosta ansaitseva ja hyvin nautittava”.

Miksipä vaivauduin kommentoimaan 120 vuoden takaista pientä kirja-arvostelua? No, vaikkapa siksi, että tämänkin päivän elämyksistä jäisi jotakin mieleeni. Jos se jotakin toistakin kiinnostaa, niin sitä parempi.