maanantai 27. huhtikuuta 2020

Kansallisen läträyksen erikoispiirteet


Vaikea yhtälö

Kustaa H.J. Vilkuna, Juomareiden valtakunta. Suomalaisten känni ja kulttuuri 1500-1850. Teos 2015, 630 s.

Ilkka Mäntylä julkaisi takavuosina mainiot alkoholinkäytön historiansa otsikoilla Suomalaisen juoppouden juuret ja Suomalaisen juoppouden kasvu. Kustaa H.J. Vilkuna, jonka perspektiivi on pitempi, on suorastaan peilannut koko suomalaisen yhteiskunnan rakennetta ja sen kulttuuria alkoholikysymyksen valossa.
Idea on erinomainen ja voin ainakin omasta puolestani sanoa, että se on suoritettu varsin vaikuttavalla tavalla. Kirjoittaja vyöryttää aineistonaan valtavan määrän konkreettisia tapauksia vanhoista tuomiokirjoista. Usein ne ovat kaikessa ilmeikkyydessään hykerryttäviä tai traagisia, enimmäkseen sangen todistusvoimaisia.
Kun kysymyksenasettelu on noinkin kunnianhimoinen, seuraa siitä joskus hieman puuduttavaa toistoa, vaikka yleisesti ottaen kirja on sangen lukukelpoinen. Siinä on jaksettu pitää kiinni analyyttisyydestä eikä ole sorruttu menneisyyden bisarreilla yksityiskohdilla herkutteluun. Niitähän kyllä riittää tällaisen teeman kohdalla loputtomasti, niin menneisyydessä kuin nykyisyydessä ja arvatenkin vielä tulevaisuudessa.
Alkoholi on tosiaankin inhimillisen kulttuurin villi elätti, jota on kautta aikain yritetty pitää aisoissa, nautinnon ja levon lähteenä, mutta samanaikaisesti on ollut yritettävä estää sitä pääsemästä isännäksi talossa. Yhteiskunnassa hallitsevat ryhmät ovat pitäneet oikeutenaan säädellä muiden juomista ja luoda sille normeja.
Sitä paitsi alkoholin taloudellinen merkitys on ollut erittäin huomattava. Venäjällä viinavero jossakin vaiheessa oli peräti valtion suurin tulonlähde ja suuri sen merkitys oli Ruotsissakin, sekä sitä valmistaville että siitä veroa maksaville.
Myös kiusaukset sääntöjen ja lakien rikkomiseen olivat aina suuria. Niinpä alkoholirikoksilla on ollut hyvin merkittävä osuutensa oikeusistuinten työssä koskien sekä humalakäyttäytymistä että laitonta valmistamista ja myyntiä.  Myös eräät ryhmät, kuten nuoriso, ovat aina tunteneet suurta tarvetta heille asetettujen kieltojen rikkomiseen. Kulttuurin normien alaisena ei ihminen aina viihdy.
Alkoholi ja kulttuuri ovat todella kiinnostava pari. Etelässä on vanhastaan katsottu, että kulttuuri loppuu siellä, missä rypäle ei enää kasva. Rypälejuomat ovat kuitenkin jo varhain levinneet laivalasteittain myös pohjolaan ja palvelleet yleensä ylempien luokkien juhlia ja arkeakin.
Alkoholiin ja sen käyttöön liittyy hyvin monenlaisia kulttuurisia asioita, erilaisten juomien valmistamisesta sosiaalisiin tapoihin, juhlien viettoon, kievarilaitoksen ja muun anniskelun järjestämiseen, yhteiskunnan eri ryhmien asemaan ja vaikkapa ulkomaankauppaan. Käsitykset säädyllisestä elämästä, kohtuudesta ja sopivaisuudesta voidaan rekonstruoida tapauksissa, joissa niitä rikotaan ja asioita puidaan oikeudessa.
Sääty-yhteiskunnalla kullakin ryhmällä oli omat käyttäytymisnorminsa, joiden rikkomista usein pidettiin suorastaan laittomuutena ja jumalallisen järjestyksen uhmaamisena. Alkoholia saattoi yleensä vaaratta nauttia omassa kodissaan joutumatta yhteiskunnan sanktioiden kohteeksi, mutta ei tämäkään suinkaan ollut ilman muuta selvä asia.
Kuten tunnettua, entisinä aikoina juotiin paljon ja jopa valtavasti, ainakin päätelleen tietyistä tilastoista ja muista asiakirjoista. Rohkenen kuitenkin uskoa, että ihminen ei tuolloin kestänyt viinaa eikä jaksanut juoda olutta juuri sen enempää kuin nykyisinkään, vaan luultavasti hieman vähemmän, pienempiä kuin olivat.
Usein mainitut, suurille herroille määrätyt suuret juomamäärät lienevät osaksi menneet esimerkiksi palvelijoille ja erilaisten palkkioiden maksamiseen.
Siitä huolimatta juominen oli usein aivan hillitöntä ja saatettiin aloittaa jo aamulla. Päissään olivat joskus niin papit kuin virkamiehet, jopa siihen määrään, ettei tehtävien hoitamisesta tullut mitään.
Silloin yleensä yritettiin todistella, että oli otettu korkeintaan vain kolme ryyppiä, s 4 cl. Tosin joskus ryypyllä eli ryypillä tarkoitettiin myös jumprua (jungfru), joka oli kaksi kertaa isompi määrä.
Suurten olutmäärien kittaaminen näyttää juopottelulta, mutta kirjoittaja arvioi, että väkevin laatu eli herrainolut oli vahvuudeltaan vain 3,5 prosenttia.
Tämä luku on hieman problemaattinen, eikä sen merkitystä voi ymmärtää tietämättä ensin, onko kysymys painoprosenteista vai tilavuusprosenteista. Edellisiähän meilläkin käytetttin vielä ennen EU:ta, toisin kuin muualla maailmassa.
Toisekseen, vanhana sahdintekijänä tiedän, että 3,5 prosenttia ei ole mikään raja väkevyydelle. Hiivasieni kuolee vasta 13 prosentissa ja alkoholia aineeseen tulee noin puolet käytetyn sokerin määrästä. Käyttämällä hyvin makeaa vierrettä saadaan hyvin väkevää olutta.
Oluestakin saatettiin humaltua kelpo lailla ja ennen 1700-lukua se olikin lähes ainoa rahvaan alkoholijuoma. Viinit menivät yleensä säätyläisten kurkkuun.
Kun näyttää siltä, että kannullisesta (2,6 litraa) tai jopa tuopista (1,3 litraa) olutta saattoi tulla aikamoiseen tuiteriin, tulkitsen asian niin, että kyseessä oli silloin väkevämpi, ehkäpä noin 5-6 prosenttinen aine nykyisillä tilavuusprosenteilla, tai enemmänkin.
Suuren Pohjan sodan aikana väkevä viina sitten villitsi suomalaisetkin ja samalla vuosisadalla ryhdyttiin myös yhä udelleen toimeen juopottelun hillitsemiseksi. Kustaa III kuitenkin sitten vuosisadan lopulla antoi talonpojille rajoitetun kotipoltto-oikeuden ja 1800-luvun alkupuoli sujui todellisessa humussa ja sumussa. Silloin myös alkoivat herätysliikkeiden ankarat raittiussaarnat.
Toki papisto oli ennenkin saarnannut viinajuontia vastaan, nimenomaan rahvaan juopottelua. Papisto itse hyvin usein keitti ja anniskeli viinaa ja juoppo pappi on klassinen hahmo, joka tunnetaan aina 1900-luvun alkuun saakka. Kuvauksia on esimerkiksi Sakari Topeliuksella ja Ilmari Kiannolla.
Kyseessä eivät olleet kaksoisstandardit, sillä alemmille säädyille eivät kerta kaikkiaan sopineet samat käyttäytymistavat kuin ylemmille. Samanlainen suhdehan vallitsi myös aikuisten ja nuorten välillä.
Samaan aikaan kun säätyläiset joivat punssia ja viiniä ja laulelivat Bellmanin lauluja, saattoi rahvas päihtyä älyttömäksi ja tehdä ja puhua kaikenlaista sopimatonta, mikä loukkasi koko yhteiskunnan ja kulttuurin perustuksia. Sellaista toimintaa oli pakko rajoittaa eri tavoin.
Kurissa pidettävä ryhmä oli 1500-luvulta lähtien talonpoika, mutta 1900-luvun alkuun mennessä hänestä olikin kehitetty jo jalon kansan hyveiden perikuva ja aisoissa pidettävien renttujen leiman saivat nyt kantaakseen hänen alapuolellaan olevat ryhmät, joukossa tietenkin nuoriso, jonka piirissä viinalla oli aina ollut tietty miehuuden osoittamisen arvo.
Miesten juopottelua pidettiin muutekin yleisesti ottaen asiaankuuluvana. Naisten kanssa oli toisin ja vaikka naisten juopottelu oli harvinaisempaa, sai siitä helpommin juopon leiman. Perheväkivaltaa esiintyi ja juopompi puoliso tuppasi paheellaan raunioittamaan talouden, uhkasipa henkeä ja terveyttäkin.
Sairaalloista alkoholismia tietenkin myös esiintyi ja sitä ”parannettiin” hullujenhuoneella, ellei halvempi keino eli ruoskiminen auttanut.
Nimenomaan suomalaisia arveltiin aina joskus erityisen hillittömiksi alkoholin nauttijoiksi, joka ruotsalaisiin verrattuna. Myös saamelaiset saivat niskaansa samankaltaisia epäilyksiä.
 Saman ilmiön voimme todeta myös Amerikasta, jossa joskus oli kapakan ovella kielto myydä viinaa suomalaisille ja intiaaneille. Tänäkin päivänä alkoholin vieminen intiaanireservaatteihin on rangaistava teko.
Olipa puhe suomalaisesta viinapäästä, jota etenkin 1900-luvulla yritettiin todistella, totta tai tarua, sopi viinan juonti ainakin huonosti kansalliseen ihannekuvaan korkeamoraalisesta kansanihmisestä. Niinpä koko tuliliemen arvioitiinkin joskus olevan meillä itäistä alkuperää, Venäjältä Ison vihan aikana saatua.
Mutta eihän viina tai muu alkoholi sellaisenaan paha asia ollutkaan entisaikojen käsityksissä. Sehän oli arvokas lääkeaine, virkistäjä ja vahvistaja. Takavarikoidut viinakset luovutettiinkin yleensä vaivaistalojen käytettäväksi. Armeijassakin viinaa menin sotien aina valtavat määrät.
Ongelmaksi viina tuli vasta sitten, kun käsi kurottui kaatamaan sitä lasiin ja siitä suuhun eikä malttanut lopettaa ajoissa eli kolmen ryypin jälkeen. Ikävä kyllä, kohtuuttomuutta ei maahamme tarvinnut eikä voinutkaan tuoda mistään muualta.

22 kommenttia:

  1. Aiha on aina yhtä kiinnostava ja ajankohtainen. Muistan 1950-luvun Hollannista, miten usein todettiin "Jaaha, suomalainen rahtilaiva on näköjään satamassa". Asuin merisatama Ijmuidenissä (sama paikka josta Cornelis Vreeswijk on syntyisin), jossa "Van Gelder"-paperitehdas kulutti runsaasti suomalaista puuta. Kun kadulla makasi muutama tajuton tiesimme, että suomalaismerimiehet olivat taas saapuneet. Nyt taitaa olla aika lailla tasapeli hollantilaisten ja suomalaisten ottotavoissa, minun havaintojeni perusteella.

    Samassa yhteydessä on todettava, että täällä Kainuussa kohtuusaatteen varsinainen isä taisi olla Elias Lönnrot. Hän perusti Kajaanissa Suomen ensimmäisen raittiusseuran: SELVEYS-SEURA (19.3.1834). Kuten nimikin antaa huomioida, sen ajan tavan mukaan pullo päivässä oli kohtuullista nautintoa. Mutta kun kävi ilmi, että selveys-seuran kokoukset aloitettiin aina totilla ja että ne tahtoivat päättyä kokousväen vahvaan humalatilaan Lönnrot muutti seuran nimen ”Kohtuuden ystäviksi”. Seura kuitenkin lopahti jäsenten puutteeseen väljistä säännöistään huolimatta: ”Ennen kaikkea pidättyköön hän (=seuran jäsen) sellaisten väkijuomien käytöstä, joihin sisältyy paloviinaa, arrakkia, rommia minkä nimisenä tahansa”.

    Kohtuullisen hutikan puolesta puhuu kaiken parhaiten seuraava ikiviisaus:

    Serkkuni, assyriologian professori Simo Parpola, poimi mieleenpainuvan sananlaskun nuolenpääajoilta. Se on sen verran syvällinen ja Pohjolankin oloihin istuva, että se ansaitsee maininnan tässä yhteydessä.

    Viini on kuin tuuli: kun se puhaltaa kukkien yli, se tuoksuu; kun se puhaltaa raatojen yli, se haisee”.

    Tuollainen, kerrassaan loistava johtopäätös syntyi siis Mesopotamiassa joinain vuosina 3500–2500 eaa……

    Kohtuullinen otto (hutikka) on elämää parhaimmillaan, mutta kännihumala ja putkijuominen ”raadollista”. Toisilta se onnistuu ja toisilta ei (geeni-, luonne- vaiko ympäristötekijäkysymys?).

    Terveisin, K.H.P.V:n Kainuun ja Suomussalmen kirjeenvaihtaja eli virallisesti "Bacchus Correspondis Cajanus et Stretto di Scaglia".

    https://vapaavuoro.uusisuomi.fi/ilmari/160701-bacchus-correspondis-cajanus-et-stretto-di-scaglia/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos professorille mielenkiintoisesta kirjoituksesta.

      Ja kiitokst myös kirjeenvaihtaja Ilmari Schepelille KHPV:n imagoa hienosti kuvaavasta kommentista.

      Terveisin: Bacchus Primus Prathet Thai, KHPV

      Poista
  2. Vappu tulossa, joten simaohje tuolta: http://kiljuu.blogspot.com/

    VastaaPoista
  3. "Oluestakin saatettiin humaltua kelpo lailla ja ennen 1700-lukua se olikin lähes ainoa rahvaan alkoholijuoma. Viinit menivät yleensä säätyläisten kurkkuun...Suuren Pohjan sodan aikana väkevä viina sitten villitsi suomalaisetkin"

    Miten minulla on muistikuva, että paloviina olisi tullut Suomeen jo 1600-luvulla.

    Kustaa III:n alkoholipolitiikka kai meni niin, että talonpojilla oli kotipoltto-oikeus, sitten se otettiin kruununmonopooliksi, mikä oli tavottoman epäsuosittua, ja sitten kuninkaan valtaa lisäävän yhdistys- ja vakuuskirjan yhteydessä talonpojat saivat kiitokseksi kotipoltto-oikeuden takaisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei, kun se tuli 1500-luvulla. Talonpoikaisto alkoi kuitenkin sitä huolestuttavasti käyttää vasta Suuren Pohjan sodan aikana.

      Poista
  4. Tuo viimeisin ja yhä edelleen voimassa oleva viinan kotipolton kielto v. 1866 on aivan ilmeisessä yhteydessä tuolloisiin nälkävuosiin. Ja aivan ymmärrettävästi, koska onhan viljalle ollut tuolloin parempaakin käyttöä. Nykyään perustelut ovat enemmän ns. kansanterveydellisiä. Ei sillä, että pienimuotoinen kotipoltto olisi omasta mielestäni järin suuri synti, myynti on sitten asia erikseen, koska siihen tulee liittyä myös laadunvalvonta. Wanhojen hyvien aikojen rojunpolttajat kun terästelivät keitoksiaan tiettävästi jopa typpihapolla ja lipeäkivellä...

    Omalla kotipaikallani on ollut 1800-luvun lopulla oluttehdas, ja sen valitettavana oheisseuraamuksena lasiromun määrä on yhä vieläkin huomattava, vaikka niitä pirstaleita on kerätty jo toistasataa vuotta... Joten kieltämättä tuo juomapakkausten panttijärjestelmä on ollut ympäristöteko sieltä parhaasta päästä, samoin yhä laajamittaisempi luopuminen lasin käytöstä muiden materiaalien tieltä.

    -J.Edgar-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kotitarpeiksi tapahtuvan kotipolton kielto on aivan ilmeisesti luonnoton, eikä herätä kunnioitusta. Huonot sadothan ne olivat se perustelu ja sen jälkeen ne vain huononivat.
      Oli tietenkin hyvä, että korpirojua lakattiin myymästä. Siinä saattoi olla hyvonkin paljon sikunaöljyä eli ns korkeampia alkoholeja, joita osattiin erottaa vain toisella tislaamisella, joka taas teki juomasta kallista.
      Itsekin tuohon touhuun joskus kaukaisessa menneisyydessä osallistuneena voi todeta, että tilauslaukolonnin jasupdatus aktiivihiilen läpi ovat välttämättömiä, mikäli aikoo saada juomakelpoista ainetta. Niitä ei tainnut olla joka talossa käytössä ennen vuotta 1866.
      Muuten, tuo kielto kuivatti Suomea perinpohjaisesti. Raittiusliikkeen syntyaikoina ryyppääminen oli perin harvinainen harrastus.

      Poista
    2. Monessa maassa, ehkä useimmissa, kotitislaus on säilynyt vanhana perinteenä. Sitä harrastavat etenkin mummot ja sen tuotteilla ylpeillään. Ja kukapa jaksaisi juoda ne kaiken maailman huonosti säilyvät mehut, joita hyvinä puutarhan satovuosina kertyy?

      Poista
    3. Mikäpä tuollaista kotitislausta on sallittaessa, kun nauttiminen menee terveydeksi, ei meikäläiseksi läträykseksi.

      Poista
  5. Uskoisin, että kun mennään jokunen vuosikymmen eteenpäin, niin kotipoltto tulee lailliseksi ja kansalaisopistossa järjestetään pontikankeittokursseja siinä kuten puukko - tai kaappikellon rakennuskurssejakin.
    Aiheesta kiinnostuneiden kannattaa lukea kirja: Pontikka, voisi vuosisataa suomalaista paloviinaperinnettä. Kirjoittajat Toivo Pöysä, Gotha Rannikko ja Reima Rannikko.

    VastaaPoista
  6. Venäjällä pontikankeitto on hipsterien harrastus. Melko huoletta sitä saa suomessakin tiputella, kunhan ei myyntiin laskettele.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Venäjällä ja Ukrainassa oman kylän tai kodin pontikka on ylpeyden aihe -ei mitään kaupan roskaa...

      Poista
  7. Olen toki itsekin pari kertaa maistanut kotipolttoista, erään kerran siinä oli aika kuvottava hiivan sivumaku, joten en ottanut toiselle jalalle... Kertana toisena puolestaan prosentteja kyllä oli, ainakin yleistuntuma oli senverta polttava, mutta tuo sikunan maku oli siinäkin sen verran etova, että ei kummemmin maittanut.

    Mutta erään kaverini kesämökillä oli kerran tarjolla senkertaisen satokauden ylijäämäomenoista tislattua ainetta, jäänkirkasta, vahvaa ja lämmittävää, mutta erinomaisen pehmeän tuntuista, josta jäi vielä miellyttävä omenan maku jälkituntumaksi. Käytännössä siis calvadosta. Joten kyllähän asiansa osaava tislaaja saa huolellista työtä tekemällä erinomaisen lopputuloksen aikaan, mikäli näin halutaan.

    No nykyään tuo keittopuuha kyllä taitaa olla jo pitkälti kadonnutta kansanperinnettä, kun viinakauppa löytyy jo useimmista pienemmistäkin kirkonkylistä, olutta saa päivittäistavarakaupoista ja viimeistään halpa tuontiviina lienee syrjäyttänyt korpirojut markkinoilta. Tällä hetkellähän matkustajatuonti on tosin sattuneista syistä katkolla, lieneekö sitten jo ehtinyt luoda ns. korvaavaa tarjontaa minkäkin verran...? No, siinähän sitä olisi jollekin alkoholitutkijalle jo pienimuotoisen selvitystyön paikka, vaikkapa.

    -J.Edgar-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän se homma olisi nyt virallisestikin tunnustettava osaksi puutarhavuljelyä. Nimenomaan hedelmiä saattaa mennä valtavasti hukkaan, kun niitä ei kyetä säilömään. Pontikka säilyy vaikka maailman tappiin.
      Sen verran itse opin keittopuuhissa, että se todellinen myrkkykasautuma tulee heti keiton alussa. Venäjäksi sitä nimitetään sanalla pervats. Se on yksinkertaisesti kaadettava maahan.

      Poista
  8. Alkoholi on tullut osaksi suomalaista kulttuuria viimeistään Balttilaisen vasarakirveskansan myötä reilu 5000-vuotta sitten.

    Vasarakirveskansa aloitti ilmeisemmin kuuluisat Päivölän pidot, eli Päivölän päivän eli juhannuksen juhlat, kuten myöskin kevätpäiväntasauksen, Vapun tienoon mehiläisen juhlan, vakkajuhlan ja Keyri-juhlan, eli sadonkorjuujuhlan.

    Vasarakirveskansan tunnusomainen ilmiö, oli auringon kuviolla ruukun pohjan koristelu ja nimen omaan sellaisen ruukun, josta juotiin olutta. Tätä ruukkua sitten kohoteltiin kohti aurinkoa ja pidettiin Päivölän pitoja ja muita juhlia jotka liittyivät satokauteen ja auringon/vuodenaikojen vaihtumiseen.

    Vasarakirveskansa myös laittoi hautoihin oluella täytettyjä olutruukkuja matkalle tuonelaan/Maaran majalle. Tapa onkin säilynyt kauan, sillä vielä 1900-luvun alussa oli tapauksia, joissa vainajan evääksi hautaan laitettiin pieni viinapullo. Keskiajalla tämä tapa oli jopa yllättävän yleinen.

    Viina korvasi oluen ja siman, jotka vielä rautakaudella olivat asiaan kuuluvia hauta-eväitä. Vainajan peijaiset juominkeineen kuuluivat silloinkin tietysti asiaan, kuten vielä nykyäänkin kulttuuritietoisissa piireissä.

    Itse olen kokeellisesti päätellyt, että kivikaudesta - rautakauteen ja varhaiskeskiaikaan käytettiin oluessa ja simassa/siiderissä sokerin sijasta hunajaa.
    Näin Vapun, eli alkuperäisen mehiläisen ja karjan/hevosen juhlan aikainen sima on maustettu/valmistettu humalankukilla, hunajalla, hiivalla, mesiangervon kukinnoilla, jotka ovat tähän vuodenaikaan kuivattuja koska tuoreita kukintoja saa Helkajuhlan ajasta (Helatorstai nykyään) - 15.8 alkavaan ensimmäiseen elonkorjuuseen ja markkinajuhlaan.

    Mesiangervon kukinta antaa muuten simalle yllättävän hyvän maun, mutta koska kyseinen kasvi on myös luonnon aspiriinin lähde, se ei se sovi kaikille.

    Oletettavasti siman, siiderin ja oluen maustamiseen on käytetty kaikkia hapokkaita/makeita marjoja, kuten pihlajanmarjaa, hillaa, vadelmaa, kirsikota ja omenia.

    Viinanmaustamiseen on käytetty ainakin väinönputkea, sikoangervoa, pihlajan marjoja, mesiangervoa, kallioimarretta, omenoita ja katajanmarjoja. Kallioimarre(juuri) maistuu lakritsalta ja kuten lakritsa, sekin nostaa verenpainetta.

    Päivölän pitoihin viinaa on myös maustettu mäkikuismalla, jonka keltaiset kukinnot värjäävät viinan vaaleanpunaiseksi ja kukkaisen makuiseksi. Tässä kannattaa muistaa se, että ko. "juhannusviina" reagoi hieman auringonvalon kanssa ja silloin voi polttaa nenän tai korvan helposti, lisäksi mäkikuismalla on hienoinen piristävä vaikutus ja se kaiketi myös heikentää E-pillereiden tehoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kommentissa on aika paljon virheitä, suurin ehkä mehiläisistä, hunajasta ja simasta. Kesymehiläinen tuli Suomeen vasta 1700-luvulla ja pontevasti 1800-luvulla.Muista mehiläislajeista ei ole hirvittävästi hyötyä siman kannalta, koska niiden tuottama määrä on mitätön. Alkuperäinen mesi-sana on suomen kielen varhaisinta kerrostumaa ja hunaja on ruotsista lainattu juuri tuon kesymehiläisen mukana.Omena on myös myöhäinen tulokas ja kotimaisesta metsäomenasta ei tule muuta kuin hapan maku suuhun. Tässä nyt aluksi.

      Poista
    2. Kyllähän alkoholi on kuulunut ihmiskunnan elämään neoliittisesta kivikaudesta ts maanviljelyksen alkamisesta lukien: noin 7000 vuotta e.Kr on nykyisen Turkin alueelta löytynyt ruukku, jonka tutkijat arvioivat käytetyn oluen valmistukseen. Maailman vanhimpiin kuuluvassa Gilgamesh-eeppoksessa puhutaan oluesta.

      Poista
    3. Hunajaa on kerätty kaiketi siitä saakka kun ihminen on mitään kerännyt ja simaa tai hunajaviiniä on tehty jo tuhansia vuosia ja hunaja liittyy vahvasti Itämerenalueen rautakautiseen kulttuuriin ja myytteihin, kuten Kalevalaankin.

      Onko Suomessa ollut villejä hunajamehiläisiä on hyvä kysymys, miksi ei kun tiedetään, että kampakeraamisesta kivikaudesta viikinkiajalle oli meillä ilmasto huomattavasti nykyistä lämpimämpi. Arkeologian professori Unto Salon mukaan oli mahdollista, että vasarakirveskulttuurin ruukut olivat käymisastioita ja suljettiin tiiviiksi mehiläisvahalla kyllästetyillä kankailla.

      Sima ja hunajaviini (viikinki sima) olivat suuressa arvossa viikinkiajalla ja nykyäänkin ainakin vappuna.

      https://fi.wikipedia.org/wiki/Hunajaviini

      Hunaja ja mehiläisvaha olivat rautakaudella ja ilmeisesti jo kivikaudella merkittävä kauppa-artikkeli Itämerenalueen kaupassa ja kulttuureissa. Liivinmaalla se oli rautakaudella ja varhaiskeskiajalla erityisen tunnettu elinkeino ja sillä maksettiin verojakin Riian kaupunkiin, merkittävimmillä hunajantuottajilla saattoi olla ainakin 300 mehiläispesää, jota olivat mehiläisten hoitoa varten koverrettu onttoihin puihin. Jopa Henrikin kronikassa mainitaan liiviläisten mesipuut, eli juuri nämä mehiläistenhoito tarkoituksessa koverretut mehiläispesäpuut Kaupon tarinassa, jossa Kaupon siirtyessä saksalaisten puolelle poltettiin hänen talonsa ja mehiläispuunsa.

      1760 muistaakseni tuli Suomeen ensimmäiset nykyisen kaltaiset tarhamehiläiset ja se onkin eri juttu. Sitä ennen hunajaa jaa mehiläisvahaa kerättiin villimehiläispesistä, joita tehtiin tarkoituksenmukaisesti onttoihin kolopuihin ja kuten todettua - hyvällä menestyksellä. Jopa vieläkin on tämän perinteen osaajia Latviassa ja Liettuassa.

      Poista
  9. Laki humalan viljelystä on edelleen voimassa,7-luku: https://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1734/17340002000 Valvonta ollut viimevuoskymmeninä hiljaisempää.Jos maatiaishumalaa jostain vanhasta pihapiiristä löydän niin otan talteen ja siirrän maalle.

    VastaaPoista
  10. Kotitilallani oli humalatarha vielä 1960-luvulla. Samaa kantaa lienevät olleet myös ne humalat, jita sittemmin oli lehtimajan seinämillä ja joita käytin 70-luvulla kotioluen mausteeksi.

    VastaaPoista
  11. Humalan viljely voi lisääntyä, jos tämä korona tilanne ei tapa pienpanimo-buumia. Jos kotioluenkin tekeminen lisääntyy, niin moni varmaan mielellään hankkisi kotimaista humalaa.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.